Valosta annettu: luku 44

Luku 44: Maailma

10 vuotta myöhemmin

Kadulla on vilkasta. Ihmiset, eri ikäiset, eri näköiset, kulkevat suuntiinsa väistellen vain juuri ja juuri. Aurinko paistaa korkealta saaden kadut läikehtimään. Valoa on kaikkialla, mutta niin on elämääkin.

Wilhelm kulkee kädet tyhjinä. Hän ei halua kaduilta mitään. Ei ole mitään ostettavaa, sillä kaikki on jo annettu pois. Kartano huutaa tyhjyyttään, toistaiseksi Wilhelm ei ole vielä keksinyt, millä täyttää menneen. Wilhelm haluaa tänään vain nähdä, miltä aamuun herännyt maailma näyttää. Hänen toiveensa ovat käyneet toinen toistaan yksinkertaisemmiksi.

Ihmiset tulevat yhä hänen luokseen. Hän on antanut kaiken niille, jotka ovat kaikkensa ansainneet. Mikään ei ole muuttunut hänen osaltaan, ei todella. Yöt ovat yhä mustia, nyt ikuisuus ei vain enää kuorruta niitä suojallaan. Nyt hän kohtaa ne raakoina ja yksin.

Silti kadun vilinä saa Wilhelmin tuntemaan itsensä hetkeksi kokonaisemmaksi. Vähän vain. Ainoa entisestä muistuttava esine vanhassa talossa on punainen nojatuoli. Se on merkkinä ihmisestä, jota hänen sydämensä kaipaa edelleen. Ihmisestä, jota hän satutti syvältä. Wilhelm ei enää toivo tätä takaisin luokseen. Hän on lakannut pyytämästä mitään itselleen jo kauan sitten. Haavat käsissä muistuttavat siitä. Haavat, jotka syntyivät rajojen yli kurottamisesta. Rajoja ei enää ole. Näistä haavoista Wilhelm löytää itsensä edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ihmisvilinän keskeltä Wilhelm on erottavinaan tutut kasvot. Aivan yllättäen sydän jättää kierroksen välistä. Ei häntä. Heidän ei pitänyt enää koskaan kävellä toisiaan vastaan. Maailman piti olla sellaista vastaan.

Hän se kuitenkin on. Epäilemättä. Solakka, pitkä runko ja mustat hiukset. Silmät niin lempeät, että niihin hukkuu. Nyt hänen yllään on vaatteita, joiden kaltaisia Wilhelm ei koskaan hänellä nähnyt. Se tarkoittaa, että hän on löytänyt paikkansa. Tavalla tai toisella. Wilhelmin katse etsii toista, sisaruksista lujempaa, mutta tätä ei näy missään. Wilhelm näkee vain hänet, miehen, jonka kanssa hän olisi voinut vihdoin vanheta yhdessä. Sydämen toiveet räjähtävät rintaan, Wilhelm tuntee hajoavansa siihen paikkaan. Älä tule tänne. Älä kävele ohitseni.

Polut risteävät, mutta eivät lomitu. Vielä. He kulkevat toistensa ohi. Katse kohtaa katseen. Wilhelm tuijottaa suoraan ruskeisiin silmiin ja näkee niistä vihdoin muutakin kuin omat toiveensa ja odotuksensa. Hän näkee miehen niiden takana. Kyyneleet löytävät silmäkulmat ennen kuin Wilhelm ehtii estää. Mies jää katsomaan, hetkeksi vain. Sitten hän jatkaa matkaansa, kulkee ohi.

Wilhelm henkäisee. Sitä ei pysty enää pitämään sisällä. Hän vie kädet suulleen, pakottaa kyyneleet piiloon. Sitten hän kuulee äänen. Miehen äänen. Hän kääntyy sen suuntaan eikä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

”Odota.”

*

Ikkunan takana on kokonainen maailma. Ragnar istuu sen edessä pitäen sylissään kirjepinoja. Hän on lukenut ne kaikki jälleen uudelleen, joka ikisen. Hän on yrittänyt löytää niitä naisia, joista kerran välitti. Naisia, jotka näkivät maailmaan, joka ei ole ikinä avannut itseään hänelle.

Valon jälkeen Ragnarin on ollut vaikeaa nähdä eteensä. Maailma on voinut antaa hänelle anteeksi, mutta ihmiset eivät. Neuvosto teki selväksi kantansa häneen. Mielenosoitusten, palaneitten talojen ja kuolonuhrien jälkeen ainoatkaan kauniit sanat eivät enää pelastaneet Ragnaria. Neuvosto pesi kätensä hänestä täydellisesti, käänsi takkinsa. Hänen syntinsä tehtiin kaikille julkiksiksi. Myös se, että hänen ikuisuutensa oli laskelmoitu päätös. Ennen kaikkea hänen osuutensa vampyyrikaaoksessa tuli julkiseen tietoon. Neuvosto päätti lähteä rehelliselle tielle. Se toi ilmi myös omat virheensä.

Kansalla on ollut paljon hyväksyttävää sen jälkeen, kun vampyyrien kauhu pyyhittiin kerralla pois. Ragnar on kuullut tarinat neuvoston kasvattamasta tytöstä, vampyyrin vaimosta, joka sai kaikki hetkeksi kuuntelemaan itseään. Valon suomia ihmeitä. Jos Jumala on olemassa, hän ei ole koskaan kuullut Ragnarin rukouksista ainuttakaan. Tai sitten Ragnar on itse hukuttautunut rukoustensa painon alle.

Ikkuna heijastaa Ragnarin oman kuvan. Vanha mies, jolla on pitkät, suorat hiukset ja parta. Sellaisena hän on itsensä nähnyt, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, millainen mies hän toisten silmien edessä on. Kenties paljon terävämpi. Paljon kylmempi. Ragnar tietää suojakseen kasvaneen kiven olevan muutakin kuin suoja valolta.

Ragnarin käsi jää nojaamaan ikkunaan, koskettamaan sen pintaa. Kirkkoa on korjattu protestien jälkeen. Kaikki ovat jättäneet hänet rauhaan, tulleet samaan tulokseen kuin hän itsekin. On parempi antaa Ragnarin kantaa oma syyllisyytensä aivan itse.

Toistaiseksi Ragnar vain odottaa. Hän tietää, että astuisi vielä joskus ulos nyt, kun se on hänelle mahdollista. Jokin pitää häntä vielä kiinni teoissaan, oman historiansa painossa. Siksi hän odottaa päivää, jolloin uskaltaisi kohdata maailman vielä kerran.

*

Kesä on kasvanut täyteen kukoistukseensa. Anrabas istuu puutarhassaan ja siemailee iltapäiväteetään kaikessa rauhassa. Vaimo ja sisko seisovat toisaalla, kulkevat käsi kädessä kukkivien puitten alla. Anrabas on jo ehtinyt tottua siihen, että ei omista ketään. Naisten kädet toisiinsa lomittuneina on tällaisina päivinä kaikki, mihin hän tyytyy.

Vaimon veli istuu Anrabasin kanssa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Kaunis Dorian, rakas Dorian. Mies on nyt täyspäiväinen neuvoston jäsen. Anrabas tietää Dorianin tekevän kaikkensa paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Dorian ei ehkä koskaan kykene näkemään sitä, mitä Anrabas, Victoria ja Maria näkevät, mutta Dorian on yhä siinä, valmis oppimaan ja kuulemaan. Anrabasin ei tarvitse ylläpitää aputoimiaan enää yksin. Dorian on antanut niille hyväksynnän, nyt koko maailma tekee kaikkensa, että kenenkään ei tarvitsisi enää kauaa niellä pölyä kaduilla.

Wilhelmistä Anrabas ei ole kuullut vuosiin, mies sulki itsensä todellisuudelta. Anrabas tietää, että vielä joskus he kohtaisivat jälleen, tekisivät uudelleen töitä yhdessä. Matka kohti uutta maailmaa kestäisi satoja vuosia. Vanhat arvot eivät heilahda paikaltaan niin vain. Mutta nyt kaikki ovat kohdanneet valon, itkeneet samasta sydämestä.

Kun Frida saapuu sisään portista ja Victoria juoksee halaamaan tummatukkaista, yhä housuihin pukeutuvaan ystäväänsä, Anrabas tuntee hymyn läikehtivän kasvoillaan. Tällaiseksi heidän elämänsä on tullut. Sen sijaan, että kaksoset joutuisivat enää taistelemaan, he antoivat heille töitä, pienen kaupan. Keinon selvitä elämästä hengissä tekemällä silti jotakin sen eteen. Anrabas tietää, ettei kaikilla ole mahdollisuutta samaan. Askel askeleelta he ovat lähempänä sitä maailmaa.

Vaikka Anrabas ei ole enää maailmalle kuollut, tulee päiviä, jolloin hän tuntee itsensä siksi mieheksi, joka joutui kuolemaan syntyäkseen uudelleen. On kuin hän olisi luopunut kuolemattomuudestaan jo silloin, kun hän tarttui soihtuun ja tiesi, mitä se tarkoittaa.

Anrabasin muistot palasivat takaisin, kun valo saapui ja vampyyrius katosi maailmasta. Hän tietää, mitä hänen piti tehdä, jotta maailma eläisi. Hän ymmärsi vihdoin eläneensä valhetta, jonka hän ja Maria yhdessä valitsivat selvitäkseen, säilyttääkseen minuutensa kaiken sen keskellä. Anrabas on antanut heille molemmille anteeksi. Heillä on nyt kokonainen ihmiselämä. He voivat kaikki vanheta yhdessä ja katsoa, kuinka maailma muuttuu hiljalleen.

Naiset kulkevat puutarhassa ja keskustelevat. Anrabasin katse harhailee takaisin Dorianiin, mieheen, joka katsoo häntä silmiin vielä kaikkien vuosien jälkeenkin. Ei ole enää kenellekään salaisuus, miksi Dorian pimitti tietoja sisareltaan. Victoria on saanut nähdä veljensä ja aviomiehensä yhdessä. Heillä kaikilla on ollut paljon sulateltavaa.

Juuri nyt Anrabas ei halua muuta. Hän nousee penkiltään, kurottaa kohti Doriania ja sallii miehen suudella häntä siinä, kaikkien silmien edessä. On lempeyttä, jonka luota on vaikeaa kävellä pois. On valoa, joka läpäisee tiheimmänkin sumun, pääsee aina sydämeen saakka.

*

Frida ja Maria ovat jääneet kauemmas keskustelemaan, kun Victoria kävelee puutarhan perukoille tervehtimään kesän viimeisiä kukkasia. Niitä, jotka tulevat osaksi maisemaa viimeisinä, aivan kuin ujous pitäisi niitä piilossa pitkään.

Victoria sivelee kukkien pintaa aivan kuten hän sivelee rakastamiensa ihmisten poskia silloin, kun he sitä tarvitsevat. Kun hän sitä tarvitsee. Victoria on itkenyt paljon. Hän on itkenyt kaikelle menetetylle, kaikelle irti päästetylle. Niille, jotka eivät selvinneet ja niille, jotka eivät koskaan selviäisi. Maailma on kohdannut niin paljon, ettei kaikki millään kuroudu umpeen. Kaikki eivät saa sellaista onnea, jonka hän saa kävellessään rakastamiensa ihmisten ympäröimänä puutarhassaan.

Joskus Victoria itkee yhdessä maailman kanssa. Silloin he kohtaavat yhdessä kaiken sen, mitä on ja mitä on tuleva. Enää hän ei näe unia valosta ja Mariasta. He ovat hänen luonaan iän kaiken. He eläisivät yhdessä loppuun ihmisen elämän. Victorialle se on enemmän kuin hän olisi voinut koskaan toivoa.

Kaikki ei ole täydellistä. Se, että Victoria sai tarjottua Fridalle ja Juliukselle töitä ja uuden elämän, ei pelasta satoja muita osattomia. Vampyyrikaaos elää elämäänsä uudessa muodossaan. Pelko ei ole poistunut maailman yltä. Victoria tietää olevansa onnekas, kun saa silittää kukkaa ja nauraa yhdessä kesäauringon kanssa. Hän ei anna kaiken musertaa itseään. Hän on pelkkä ihminen aivan kuten kaikki muutkin. He kulkisivat askeleen kerrallaan.

Maria hymyilee Victorialle kauempaa. Kukkien terälehtiä on tippunut naisen hiuksiin. Victoria hymyilee leveämmin kuin koskaan.