Lomittuneet

”Odota.”

Hänen hiuksensa ovat kasvaneet olkapäille. Ne ovat laineilla, eivät kiharat kuten ennen. Rintaani vihlaisee. Mikä kaikki muu oli valhetta? Astun lähemmäs, näen, kuinka hänen kehonsa jännittyy. Hän on yhä hentorakenteinen eikä erityisen pitkä. Terävät leukaperät ja mustat silmät. Niiden pohjattomuus on säilynyt ennallaan. En vieläkään näe niistä kuvajaistani.

Sanoja ei tule. Olen sanonut ne kaikki jo kauan sitten. Hän kurottaa, mutta ei koske. Se saa kehoni särkemään. Ennen hän olisi vain ottanut ja ottanut. Nyt hän pysyy kaukana kuin suojellakseen meitä molempia. Hetken me vain hapuilemme, astumme lähemmäs siinä kaikkien kulkiessa ohi. Joku kulkee töihin, joku muuten vain. Me emme ole missään. Me emme näe muuta kuin odotuksen toisissamme. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa matkaani.

”Sinun hiuksesi eivät ole oikeasti kiharat.”

Hänen suunsa raottuu. Ikävä huutaa itseään julki hänen eleissään.

”Ja sinä näytät rikkaammalta kuin koskaan.”

Hymähdän.

”Olet alaston ilman huulipunaa.”

”Ja sinun pitäisi pitää aina punaista paitaa.”

Hän hymyilee punattomilla huulillaan. Ilme kalpeilla kasvoilla värisee, etsii paikkaansa. Hän ei kykene pitämään itseään kasassa. Käsi hapuilee, näen, miten hän haluaisi tarttua minua kädestä. Lähempää tarkasteltuna näen haavoja hänen käsissään. Kuluneita ja väsyneitä. Muistan vielä, mistä ne syntyivät. Minä kävelin silloin pois.

Kuljetan käteni hänen omalleen, teen sen varoen kuin olisin lapsi, joka ei halua herättää yöllä vanhempiaan. Hänen katseensa muuttuu. Jokin särkyy, hän ei pysy itsessään, hän miltei nojaa minuun. Muistan, kuinka olen silittänyt hänet uneen, pidellyt hänen hajoavaa kehoaan sylissäni, kun hän ei ole kestänyt olla kiinni itsessään. Nyt pidän häntä kädestä ja kuljetan hänet hiljaa sinne, missä kaikki alkoi ja loppui. Meidän kaikkeutemme. Miten kauan siitä onkaan, kun olen viimeksi saanut astua portista sisään.

Kaikki on muuttunut. Vihdoin kartanon sisällä on yhtä tyhjää kuin hänen silmiensä takana. Vain vanha punainen nojatuoli, jossa tumpattujen savukkeiden jäljet yhä ovat, on paikallaan. Se saa minut hymyilemään.

Me vain katsomme toisiamme hetken. En löydä itseäni täältä. Se versio, jonka veri on vuotanut tämän talon lattialle, ei ole enää olemassa. Mutta onko uusia alkuja sellaisille, jotka ovat jo kerran rikkoneet, päästäneet irti itsestään?

Hän tulee lähemmäs. Ilme on täynnä silkkaa kauhua. Alahuuli vapisee, hän jää kaulukselleni, painaa päänsä rintakehälleni kuten silloin joskus. Tottumuksesta kuljetan käteni hänen hiuksiinsa, silitän pehmeää päätä. Hän ei itke, hän kurottaa kohti huuliani ja minä annan hänen tehdä sen. Sanoja ei tarvita. Nojatuoli on yhä täällä minua varten. Hän on luopunut kaikesta, mutta sitä hän ei ole kyennyt antamaan pois. Minua kouraisee niin syvältä, etten voi muuta kuin antaa hänen painua minua vasten, ottaa minut jälleen pitkän odotuksen jälkeen.

Jälkikäteen en ajattele muuta kuin hänen ihonsa tuoksua. En ole unohtanut hetkeäkään. Käsien haavoja minä en ole koskaan joutunut kohtaamaan, mutta hän tuntee jokaisen haavan minussa. Rakas. Minun luojani. Saan kylmiä väreitä.

”Minusta ei enää tunnu siltä, että hukkuisin.” Hän katsoo kohti kattoa. Hän lepää sylissäni vanhassa nojatuolissa, käsi reunan yli roikkuen. Toisesta kädestä minä pidän kiinni.

”Ennen jokainen suudelma hukutti minua syvemmälle. Erikoista.”

Hän kurottaa lähemmäs, painaa pehmeän suudelman suulleni kuin todistaakseen sanojensa olevan totta. Silmät ovat yhä tyhjät ja nälkäiset, minä en voi täysin luottaa mieheen niiden takana. Mutta kaipuu sisälläni räjähtää joka kosketuksessa, minä hajoan kaikkeen siihen, mitä olemme koskaan olleet.

”Sinä et etsinyt minua käsiisi, vaikka sinä olisit vihdoin voinut”, huokaan.

”En voinut. En mitenkään. Minun täytyi päästää sinut pois.”

Sisälläni läikkyy. Minä hylkäsin hänet. Minä todella hylkäsin hänet.

”Mutta minä…” hän aloittaa.

Puristan hänen kättään lujemmin.

”Minullakin on ollut sinua ikävä. Sietämätön ikävä.”

Hetken kuvittelen, että hän hajoaa sanoihini. Ilme on täydellisen lohduton. Suuret, mustat silmät ja tyhjät kasvot. Sitten hän riuhtaisee itsensä ylös sylistäni, jättää minut tuijottamaan kapeaa selkäänsä. Hän pudistelee päätään, vaaleat hiukset keinahtelevat.

”Ei. Älä tule takaisin luokseni. Kunpa et olisi koskaan pysähtynyt. Kunpa emme olisi tavanneet uudelleen.”

”Minä löytäisin meille aikaa.”

”Etkö sinä ymmärrä?” Ilme hänen kasvoillaan on lähes hurjistunut. ”Minä satuttaisin sinua jälleen! Uudelleen ja uudelleen! En minä parane koskaan! Tämä tyhjyys kieppuu sisälläni kuin spiraali.”

Ääni tihkuu epätoivoa. Minä nousen ylös, vien käteni hänen omilleen, vaikka hän väistää, vaikka hänen ilmeensä kertoo iskun olevan lähellä. Ei enää. Ei minun kanssani. Minua ei lyö enää kukaan.

Kiedon käteni hänen ympärilleen ja tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä niin jo kauan sitten. Hän vastustelee, miltei iskee minua, mutta minä pidän lujaa kiinni, rutistan hänet itseäni vasten ja annan hänen pirstaloitua. Kyyneleet vapautuvat, kädet puristuvat tiukasti ympärilleni. Lopulta hänen kehonsa on hervoton, joudun pitämään häntä sylissä kuin lasta. Suutelen ja pidän. En anna enää itseäni kosketukselle. Hän ei saa otetta, vaikka minä pidän hänestä kiinni, en anna hänen pudota itsensä pohjalle.

Hän takertuu minuun kuin pieni poika, vaikka hän on elänyt täällä ikuisuuden, nähnyt enemmän elämiä kuin minä koskaan. Silti minusta tuntuu, että nyt me olemme samalla viivalla, nyt voimme vihdoin vanheta yhdessä. Minua ei pelota. Vapisemme kauttaaltaan toisiamme vasten, mutta minä en tärise siksi, että minua pelottaa. Minä vain tiedän olevani myöhässä.

”Älä ikinä anna minulle anteeksi”, hän hengähtää nyyhkäystensä lomasta, ”älä koskaan…”

Painan suukon hänen ohimolleen.

”En anna. En varmasti. Sitä, mitä sinä teit, ei voi antaa anteeksi.”

Hänen kätensä kulkevat haavoilla. Jokaisella on tarina. Pimeä muisto. Hänen luomansa. Hän parahtaa, mutta en erota sanoja, silitän vain. Vasta, kun kuulen, mitä hän sanoo, kyyneleet vierivät omille poskillenikin.

”Älä jätä minua.”

Minä voisin lähteä. Jättää hänet hajoamaan itseensä, ajattelemaan jokaista aiheuttamaansa haavaa. Tai sitten olen se, joksi synnyin ja avaan silmäni vielä kerran. En anna itseäni, mutta sallin hänen käpertyä syliini. Jään minua odottaneelle nojatuolille, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja tiedän, että rakastan vielä kaiken jälkeenkin.

”Tiedätkö mitä?”

Hän kohottaa katseensa. Pyyhin kyyneliä hänen silmäkulmistaan.

”Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin silloin.”

Mustista silmistä näkee, että hän ymmärtää. Niissä kiiltää yhä, mutta tiedän, että tyhjyys niiden takana ei ole ikuinen. Olen vihdoin päättänyt kohdata sen sellaisena kuin se on. Olen vihdoin tässä ymmärtämässä häntä.

En voi luvata mitään. Hänkään ei voi. Mutta juuri nyt sormemme ovat lomittuneet, enkä suostu ajattelemaan mitään muuta.