Luku
16: Vääntyilevä maalaus
On vielä kesä, kun puutarhassa alkaa
sataa lunta. Victoria seisoo kuunnellen täydellistä hiljaisuutta ja
tuijottaa, kuinka lumi sataa hentoina hippusina alas kirkkaalta
taivaalta. Lumi ei tunnu kylmältä ihoa vasten, se ei tunnu miltään.
Puutarha velloo hiljaisuudessaan, Victoria seisoo kuin odottaisi
jotakin. Lumisateen loppumista, seikkailua, mitä tahansa.
Victorian katsoessa asunnon puoleen
hän erottaa Marian seisomassa parvekkeella. Missään ei tuule,
mutta Marian hiukset keinuvat silti kuin ikuisen voiman liikuttamina.
Maria katsoo suoraan häneen, hetken he näkevät toisensa, mutta
eivät saata kurottaa, eivät löydä, vaikka näkyisivät etsivän.
Victoria huomaa ajattelevansa, että näin se on aina ollut heidän
välillään. Parveke ja puutarha, ikuisuus niiden välissä.
Juuri, kun Victoria on aikeissa avata
suunsa ja huutaa Marian alas, lumisade lakkaa. Luonnossa ei näy
ensimmäistäkään merkkiä siitä, että se oli koskaan ollut
olemassa. Victoria kurottaa kättään kohti Mariaa, ja silloin se
tulee. Valo, peittelemätön, raaka. Se tulee omana itsenään ja
hukuttaa Victorian alleen. On kuin lumisade olisi ollut sen ratsu,
edeltänyt sen tuloa, tehnyt sille paikan, johon laskeutua. Victoria
tuntee putoavansa. Ei ole maata, ei taivasta. On vain suunnaton valo,
joka on palannut takaisin hänen luokseen. Viimeisenä Victoria
erottaa siron siluetin. Maria seisoo valon luona kuin se olisi hänen
kotinsa. Sitten kirkkaus nielee Victorian mennessään.
Kun Victoria säpsähtää hereille
sängystään, hiki valuu pitkin otsaa. Valkoinen alusasu on
liimautunut kiinni ihoon, sydän läpättää kuin linnunsiipi. Unta.
Victoria tuntee olevansa täydellisen riisuttu valon edessä. Se on
tullut jälleen häntä katsomaan. Mutta entä Maria? Maria ja valo?
Victoria vetää syvään henkeä ennen kuin nousee sängystä.
Anrabasia ei näy, miehen on täytynyt herätä varhain.
Victoria käy vaatettamassa itsensä,
mutta tuntee, kuinka unen jälkiaallot heiluttavat häntä joka
suuntaan. Maailma ei katoa hänen otteestaan, mutta kaikki keinuu
vielä aavistuksen. Victoria kulkee portaat alas pitäen kiinni
kaiteista. Alakerrassa Victoriaa kohtaa joka suuntaan juoksenteleva
Anrabas ja keskelle olohuonetta raahattu suuri, mahonkinen pöytä.
Kaikkialla näyttää satukirjalta. Sellaiselta mustakantiselta, jota
Victorialle luettiin lapsuudessa varoitukseksi. On kynttelikköjä ja
yli viidelle katettu pöytä. Tummanpuhuvia muotokuvia seinillä.
Välillä Victoria muistaa, että todella elää kahden vampyyrin
kanssa.
”Hyvää huomenta, Victoria”,
Anrabas tervehtii iloisesti kuin laululintu. ”Nukuitko hyvin?”
”Huomenta”, Victoria nyökkää.
Uni kaihertaa yhä koko ruumista. Kaikki tuntuu liian tummalta valon
jälkeen, Victoria joutuu siristelemään silmiään.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
Victoria nyökkää kohti pitkää pöytää, jonka tieltä kaikki
muu tilassa on raivattu.
”Veljeni pitää pitkästä aikaa
illanistujaiset.”
Maria kävelee tilaan luontaista
kunnioitusta herättävän auransa kanssa. Victoria säpsähtää
nähdessään naisen ensi kertaa unensa jälkeen. Marialla on yllä
sama yksinkertainen, mutta hienostunut syvänmusta puku, jossa on
korkea kaulus. Victoria ei ole saada silmiään irti naisesta.
”Jonkinlaiset juhlat siis? Kuinka…”
”Kuinka sellainen onnistuu, kun me
olemme vangittuja?” Anrabas naurahtaa ja laskee alas kantamansa
tuolin. ”Victoria, kultaseni, meillä on yhä kontakteja
ulkomaailmaan. Täällä vierailu ei ole rikos. Onhan sinun täytynyt
kuulla, kuinka paljon minä rakastan pieniä illanistujaisiani.”
Anrabasin ilmeessä on kujeileva sävy.
Victoria ei tiedä, kuinka reagoida. Tokihan hän on kuullut paljon
kaikenlaista etukäteen. Ragnar ja neuvosto ovat tehneet hänelle
selväksi, millaisen miehen vierellä hän nyt asuu. Silti valkea ja
kaunopuheinen mies tuntuu täysin erilaiselta kuin kertomusten
hirviömäinen vampyyri.
”Älä kiusaa vaimoasi, Anri”,
Maria naurahtaa ja astelee aivan liki Victoriaa. Marian käsi asettuu
Victorian olalle. Victorian tekisi mieli huutaa. Unen tunne ei ole
vieläkään häipynyt. On kuin hän ei edelleenkään voisi
koskettaa Mariaa.
”Arvon naiset, auttanette minua
valmistelemaan tämän loppuun”, Anrabas sanoo nyökäten pitkää
pöytää kohtaan. ”Meiltä evättiin palvelijat, joten tässä on
ollut sata vuotta aikaa opetella järjestämään kaikki itse.”
Victoria on jo tottunut. Hän ei
kotopuolessa sietänyt sitä, kuinka palvelijat halusivat iholle,
vaatettivat hänet, sukivat hänen hiuksensa korkealle kampaukselle.
Ei ole aatelisneidon tehtävä tehdä kaikkea sitä itse, mutta
vampyyrin vaimona hän on joka tapauksessa eri viivalla kuin kukaan
muu. Hänen tekemisiään katsotaan eri tavalla sormien lävistä.
Siispä Victoria kantaa ruokia pöytään, koristelee ja korjaa.
Anrabasilta puuttuu naisellinen esteettinen silmä. Victoria nauraa
Marian kanssa miehen tekemille virheille ja pyrkii korjaamaan ne
ennalleen. Anrabas ei pahoita mieltään, hymyilee vain. Victoria on
oppinut pitämään miehensä aidosta hymystä. Siinä on aina
jotakin surumielistä, aivan kuin Anrabas olisi ollut niin pitkään
hymyilemättä koko sydämestään, että ilon muistaminen sattuisi.
Kun vieraat saapuvat päivän
juostessa eteenpäin, Victoria havaitsee riemukseen kaikkien olevan
hänelle vieraita. Ei Juliusta ja Fridaa. Ei hänen veljeään. Ei
ketään sellaista, joka saisi hänet itkemään kaipauksen kyyneleet
jälleen poskillensa. Victoria toivottaa vieraat tervetulleeksi
miehensä ja Marian vierellä.
Iltaa istutaan pitkälle. Kynttilät
valaisevat huoneen, Victoria ei enää säpsähtele niiden valoa,
joka on kuin kehno jäljitelmä hänen unensa täydellisestä
hehkusta. Vieraat ovat sivistyneitä, mutta selkeästi Anrabasille
tuttuja. Suurimmaksi osaksi miehiä, vain osa on tuonut vaimonsa
mukanaan. Kaksitoista ihmistä Barretit ja Victoria mukaanlukien.
Tunnelma on rento, mutta pinnan alla
särisee. Victoria tietää illanistujaisissa olevan muutakin kuin
näennäinen yhdessäolo. Anrabas ei naura kertaakaan sydämensä
pohjasta eikä kukaan kehu teennäisesti ruoan herkullisuutta. Maria
pysyttelee täydellisen vaitonaisena koko illan. Vasta yön laskiessa
harsonsa talon ylle Maria nousee pöydästä ja katoaa keittiön
puolelle. Hän palaa suureen olohuoneeseen mukanaan läpinäkyvä
pullo jotakin syvänpunaista. Vasta silloin ymmärrys leviää
Victoriaan. Se tuntuu paineena hänen rintakehällään. Pöydän
ääreen kokoontuneet ovat kaikki vampyyreita.
Mitä pitempään Victoria heitä
tuijottaa, sitä selkeämmäksi se käy. Osan asut ovat eri
vuosikymmeneltä, niiden pitsikoristeet huutavat olevansa väärässä
paikassa. Ihmisiä, jotka ovat saaneet ensimmäisten vampyyreiden
pureman myötä lisäelinvuosia. Vampyyreita, mutta heikommalla
verellä. Vain ensimmäisillä on vahva veri, jonka avulla muokata
muistoja ja elää ikuisesti. Silti Victoriaa kylmää. Se, ettei hän
ymmärtänyt heti, saa hänet tuntemaan itsensä pelkästään
typeräksi.
Maria kaataa Victoriaa lukuun
ottamatta jokaiselle pöydässä istuvalle pikarillisen punaista
nestettä. Veren haju hakkaa tiensä Victorian alitajuntaan. Yhtäkkiä
se on todempaa kuin mikään muu. Victorialta ei kestä kauaa
ymmärtää olevansa ainut ulkopuolinen. Heikkoveriset vampyyrit
katsovat häntä nenänvarttaan pitkin. Pieni ihminen. Miksemme
muuttaisi sinuakin? Victoria puristaa kätensä nyrkkiin pöydän
alla. Olisi epäkohteliasta vain astella pois pöydästä. Se vain
korostaisi hänen ulkopuolisuuttaan.
Vampyyrien nautiskellessa vertaan
Victoria yrittää tavoittaa miehensä katsetta. Anrabas nauraa ja
keskustelee, mutta ei käännä katsettaan kertaakaan vaimoonsa. Hän
ei ole tehnyt niin koko iltana. Kun Victoria kääntää päänsä
pöydän toisella puolella istuvaan Mariaan, hän havaitsee, että
nainen puolestaan on katsonut häneen jo pitkään. Marian aina yhtä
kalvakat huulet ovat saaneet aavistuksen väriä verestä. Victoriaa
kylmää. Maria voi olla mitä tahansa, kuinka lähellä tai kaukana,
mutta hän olisi silti aina ensimmäisenä vampyyri. Ei ihminen.
Victoria on päässyt unohtamaan sen yhdessä puutarhassa vietettyjen
hetkien jälkeen.
Yllättäen Maria nousee pöydästä.
Hänen katseensa käväisee nopeasti Victoriassa, kutsuu mukaansa.
Victoria nousee. Naiset kiittävät, nyökkäilevät vieraille ja
poistuvat perätysten huoneesta. Victoria kiittää Mariaa
mielessään. Nainen pelasti hänet tilanteelta.
Ovi käytävän ja olohuoneen välillä
narahtaa kiinni. Victoria huokaisee syvään.
”Sinä et tainnut ymmärtää, keitä
he ovat.”
Victoria pudistaa päätään.
”Oi, en. Oma vikani.”
”Olen pahoillani, että toin veren
pöytään. Se kuuluu Anrin juhlien perinteisiin.”
Victoria huiskauttaa kättään.
”Teidän juhlannehan nämä ovat.
Minä olen pelkkä vieras.”
Marian silmien pohjalla läikähtää.
Victoria hätkähtää. Maria tulee lähemmäs, vie kätensä
Victorian leukaperille, sivelee niitä kuin mies, kuin rakastaja,
joka tietää, millaisia ääniä tahtoo kuulla lakanoiden välissä.
Ajatus saa Victorian posket helottamaan. Ei hän aiemmin ole
ajatellut Mariasta niin.
”Sinä et ole pelkkä vieras”,
Maria kuiskaa niin lähellä Victorian kasvoja, että Victoria tuntee
hänen hengityksensä, ”sinä olet veljeni kallisarvoinen vaimo ja
osa meitä nyt.”
”Niinkö todella? Minulla on pitkä
matka osaksi teidän maailmaanne.”
”Eivät meidän maailmamme
toisistaan juuri poikkea. Eivät todella, jos katsoo niiden pohjaan
saakka.”
”Kenties en ole sitten nähnyt vielä
niin syvälle.”
Maria hymyilee. Nainen vetäytyy
kauemmas, vie kosketuksensa muualle. Victorian sisintä polttelee.
Etäisyys halkoo jälleen tilaa heidän välilleen.
”Maria…” Naisen nimen lausuminen
tuntuu liian intiimiltä nyt, kun he ovat nähneet yhdessä valon.
Voisiko Maria jo tietää, että hän on käynyt Victorian unissa?
Olisiko sellainen mahdollista, vai kuvitteleeko hän vain?
”Meidän välillämme on tämä
ikuinen etäisyys.”
Marian kulmat kohoavat. Hän odottaa
jatkoa.
”On kuin en voisi edes koskettaa
sinua. Puutarha ja parveke…” Uni. Taas uni ja valo. Lumisade
keskellä kesää. Victoria ei osaa puhua siitä. ”Anteeksi. En
tiedä, mitä puhun. Kenties olen aavistuksen väsynyt. Minun pitäisi
käydä maaten.”
Maria tulee jälleen lähemmäs.
Naisen läsnäolossa on jotakin erilaista kuin aiemmalla kerralla.
Mielikuva miesrakastajasta on poissa. Tämä on jotakin muuta. Maria
ojentaa jälleen kättään kohti Victorian poskea, mutta vetäisee
sen viimehetkellä pois.
”Jos olet voinut kuvitella
välillemme etäisyyden, sinun täytyy vain kuvitella se pois”,
Maria sanoo pehmeästi. Hän ei hymyile. Kunpa hän hymyilisi.
”En minä ole sitä kuvitellut.
Tunnen sen kaikkialla. Joka päivä, kun elän täällä sinun ja
Anrabasin kanssa.”
”Eikö sinulla sitten ole sellaista
etäisyyttä Anriin?”
Victoria keskeyttää ajatuksensa. Hän
muistelee hetkeä, jolloin Anrabas suuteli häntä pitkään ja hän
tunsi hukkuvansa. Anrabas oli ollut siinä. Välillä kaukana,
välillä lähellä. Anrabas ei ole sellainen, jota ei voisi lähestyä
laisinkaan. Vaikka Anrabas on vielä kunnioittanut Victorian
ruumiillista koskemattomuutta, Victoriasta tuntuu, että hän antaisi
tämän koska tahansa painaa ruumiinsa vasten lakanoita. Anrabas on
sellainen mies, jonka silmistä näkee pohjaan saakka. Maria on kuin
peili. Naisen silmistä näkee vain itsensä.
Victoria huomaa pudistavansa päätään.
”Ei, minulla ei ole sellaista
etäisyyttä veljeesi.”
”Kaikki etäisyydet ovat lopulta
vain itse keksimiämme. Ne suojaavat meitä kohtaamasta sitä, mitä
emme tahdo kohdata.”
Victoria on aikeissa väittää
vastaan. Sitten hän ymmärtää, etteivät hänen kaksikymmentäviisi
vuottaan voi mitään Marian ikuista tietämystä vastaan. Hän pysyy
vaiti. Mariakaan ei sano hetkeen mitään, kumartuu vain lähemmäs
kuin hajottaakseen etäisyyden Victorian kuvitelmissa. Nainen painaa
kevyen suudelman otsalle, hiusten rajaan. Victoria ei ehdi edes
hätkähtää. Hän jää vain tuijottamaan, kuinka Maria kääntyy
hymyillen kannoillaan.
”Hyvää yötä, Victoria.”
”Hyvää yötä…” Victoria
kuiskaa, vaikka Maria on jo mennyt.
Victoria tuntee poskiensa helottavan.
Hän ei ehtinyt edes kertoa Marialle nähneensä tämän unessaan.
Jokin tilanteessa kertoo Victorialle, että Maria saattaa hyvinkin
tietää jo. Victoria pitelee poskiaan, kävelee hämillään
takaisin olohuoneen ovelle vain kertoakseen Anrabasille aikovansa
mennä jo petiin. Hän ei tiedä, kauanko aikaa on kulunut lähdön
ja hiljaisuuden välissä. Hän vain avaa oven ja aikoo ilmoittaa
menostaan.
Olohuoneessa sykkii. Hiki ja veri,
käytetyt parfyymit hyökkäävät kasvoille heti ovelta. Mikään
maailmassa ei olisi voinut valmistaa Victoriaa siihen, mitä hänen
kokemattomat silmänsä kohtaavat. Olohuone hukkuu raajoihin.
Vääntyilevä, kieroutunut maalaus. Jalkoja ja käsiä paljaana
toisiaan vasten mitä vääntyneimmissä kulmissa.
Hento henkäys vapautuu Victoriasta.
Anrabas on irvokkaan kuvan keskellä, pää kallistettuna
nautinnosta, vaaleat suortuvat valtoimenaan. Hetken Anrabasin
silmissä välähtää. Mies näkee vaimonsa, on hetken liikkumatta,
hymyilee sitten leveästi ja kääntyy suutelemaan viereensä
liikkunutta miestä. Se on viimeinen asia, jonka Victoria näkee
ennen oven sulkemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti