Valosta annettu: luku 3

Luku 3: Hääaamu

Kaunis morsian puettuna valkeaan harsoon. Iho heleä kuin kevätaamu, asu omenankukan valkea. Victoria on vieno puro, hänen silmänsä keväinen, vielä heleä nurmi. Hän on kaunis tavalla, jolla lintujen herkät siivet ovat. Katsoessaan itseään peilistä hän ei ole tunnistaa itseään. Nainen. Tuleva vaimo. Hirviön vaimo.

Dorian seisoo Victorian takana. Häävalmistelijat ovat jättäneet Haversin sisarukset omaan rauhaansa. Barreteista Victoria ei tiedä. Jossain saman katon alla on hänen tuleva aviomiehensä valmistumassa, aivan kuten hänkin. Mahtaako Anrabasinkin sydän läpättää kuin perhonsiipi?

”Meidän vanhempamme olisivat sinusta niin ylpeitä”, Dorian kuiskaa viedessään kätensä Victorian harteille.

Victoria hymähtää.

”Siitä syystä, että täytän velvollisuuteni osana suunnitelmaa, vai siitä, että olen vihdoin morsian?”

Dorianin otsa kurtistuu.

”Victoria…” Veljen ilme pehmenee. Hän katuu sittenkin. ”Olen pahoillani. Sinun ei tarvitse kestää kauaa. Ajattele, miten paljon saamme tällä tavoin tietää. Vannon, että haen sinut turvaan heti, kun tilanne on kartoitettu.”

Victoria huokaisee. Hän on antanut myydä itsensä. Se ei ole Dorianin vika. Doriankin on pelkkä nappula siinä pelissä, jota neuvosto pelaa. Sisaruksilla ei ole riittävästi siirtovaraa. He voivat vain toimia, kuten muut haluavat, jotta kaikki palaisi uomiinsa.

”Minusta voi tulla morsian vain kerran.” Sanat pääsevät Victorian huulilta miltei huomaamatta. Kielletty, sisälle haudattu katkeruus, jota hänen ei pitänyt näyttää veljelleen. Tämä ei ole Dorianin syytä, hän muistuttaa itseään, mutta sanat ovat jo päässeet ulos, Dorian on jo ehtinyt vetäytyä kauemmas.

Pettymys kuultaa Dorianin kasvoilta. Veljen tummat kulmat kaartuvat, huulet mutristuvat. Kuin pikkupoika. Victoria ei saata uskoa, että on heistä kahdesta se, joka nai ensimmäisenä. Mutta Dorian on mies, hänen velvollisuutensa eivät ole samat kuin Victorialla. Dorian voi vain istua isältään perimällä neuvoston istuimella. Naisena Victoria joutuu tekemään sen työn, jota kukaan muu ei tee. Hän soluttautuu hirviön vaimoksi, antaa neitsyytensä petokselle.

”Anteeksi”, Victoria kuiskaa oitis. Myöhäistä. Dorianin silmien kiilto on poissa. Veli hymyilee silti kuorensa läpi.

”Ei hätää”, Dorian huokaa, mutta ei tule enää lähelle. ”Minä ymmärrän kyllä. Meistä kukaan ei olisi halunnut, että tämä menee näin. Mutta tiedäthän…”

Victoria tietää kyllä. Pelko kaduilla. Veren pinttynyt haju, pakenevat ihmiset. Vampyyrit jano silmissään. Minä en tee tätä itseni vuoksi. Minä teen tämän niiden eteen, jotka pelkäävät mennä nukkumaan. Kaikki eivät voi valita. Minä voin.

Victoria hymyilee ensin peilikuvalleen, sitten veljelleen kuvastimen kautta. Dorian vastaa väsyneellä hymyllä. Victoria pyyhkii pelon sydämestään ja vie hunnun kasvoilleen. Ei enää kauaa kesään. Victoria huomaa ajattelevansa puutarhaa enemmän kuin tulevaa aviomiestään. Hulppeana kukkivat pensaat ja lempeinä roikkuvat puut. Lohtu. Uusi alku. Victoria hymyilee ajatukselle.

*

”Tahdon.”

Sanat sitovat sydämen iäksi hetkeen. Talo vaikenee kuulemaan ne, jokainen nurkka kurottaa kohti Victoriaa, kuulee hänen sanansa, ymmärtää ne. Sanat sanottuaan Victoria ei voi enää juosta. Sydän on tässä. Ei missään muualla. Ei laineiden mukana, ei kuolemaansa yskivillä kaduilla, ei metsien siimeksessä, vaan tässä, ensimmäisen vampyyrin talossa, hänen rinnallaan.

Anrabas on kaunis. Hänen asunsa on perinteinen ja vanha, ikuisuuden miehen kanssa kulkenut. Hienostunut iästään huolimatta. Victoria on miltei hukkua miehen sinisten silmien katseeseen, kunnes pappi vihdoin julistaa heidät aviopuolisoiksi. Varmuus täyttää Victorian sisimmän. Näin. Näin se tapahtuu. Näin hän antaa itsensä uudelle elämälle, tehtävälleen. Tälle talolle, jonka sykkeeseen hän kuuluisi lopuksi elämäänsä. Anrabas kumartuu antamaan suudelman vaimolleen. Victoria kurottaa miestä kohti, sallii tämän hukuttaa hänet kosketukseensa. Anrabasin huulet ovat kylmät. Victoria hukkuu. Hän ei saa henkeä. Hän tukehtuu siihen, mitä mies on. Miten humalluttava tunne. Kaunis ja tappava.

Kun Victoria irrottautuu suudelmasta, Anrabas hymyilee. Tilaisuus on ohi. He eivät voi kävellä yhdessä alttarilta niin kuin kuka tahansa vastavihitty pari. Heille kaikki on tässä, Barretien salissa, jossa todistajina seisovat Dorian ja Maria. Dorianin palkkaamat häävalmistelijat ovat jo poissa. Ei mitään liian suurieleistä. Victoriasta tuntuu kuin hänet olisi vihitty valheen morsiameksi.

Tavallaan hänet onkin. Tämä talo kauniine puutarhoineen on vastedes hänen todellisuutensa. Barretit eivät voi poistua täältä koskaan. Se on heidän rangaistuksensa. Victoria muistaa, kun luki ensimmäisten vampyyrien kovasta rangaistuksesta ensimmäistä kertaa isänsä kanssa ollessaan tuskin kymmenen kesää nähnyt. Rangaistukseksi aiheuttamastaan tuhosta ensimmäiset vampyyrit vangittiin rukouksin ja sanoin taloihinsa ikuisiksi ajoiksi. Paholaisen luomat olennot eivät voi poistua asumuksistaan palamatta tuhkaksi. Niin voimakas on Jumalan tahto näitä pimeyden olentoja vastaan. Isä luki aina jykevällä, lujalla äänellä. Sellaisella, jolla ladellaan vakavia totuuksia jopa pikkulapsille.

Sadut muuttuivat tarinoiksi, tarinat todeksi. Totuus velvollisuudeksi. Nyt Victoria seisoo häämekko yllään ja katsoo silmiin lapsuutensa satua. Miestä, joka on elänyt niin pitkään, että hänen teoistaan on tullut varoittava tarina lapsille kerrottavaksi. Miestä, jonka Victoria on juuri nainut.