Luku
3: Hääaamu
Kaunis morsian puettuna valkeaan
harsoon. Iho heleä kuin kevätaamu, asu omenankukan valkea. Victoria
on vieno puro, hänen silmänsä keväinen, vielä heleä nurmi. Hän
on kaunis tavalla, jolla lintujen herkät siivet ovat. Katsoessaan
itseään peilistä hän ei ole tunnistaa itseään. Nainen. Tuleva
vaimo. Hirviön vaimo.
Dorian seisoo Victorian takana.
Häävalmistelijat ovat jättäneet Haversin sisarukset omaan
rauhaansa. Barreteista Victoria ei tiedä. Jossain saman katon alla
on hänen tuleva aviomiehensä valmistumassa, aivan kuten hänkin.
Mahtaako Anrabasinkin sydän läpättää kuin perhonsiipi?
”Meidän vanhempamme olisivat
sinusta niin ylpeitä”, Dorian kuiskaa viedessään kätensä
Victorian harteille.
Victoria hymähtää.
”Siitä syystä, että täytän
velvollisuuteni osana suunnitelmaa, vai siitä, että olen vihdoin
morsian?”
Dorianin otsa kurtistuu.
”Victoria…” Veljen ilme
pehmenee. Hän katuu sittenkin. ”Olen pahoillani. Sinun ei tarvitse
kestää kauaa. Ajattele, miten paljon saamme tällä tavoin tietää.
Vannon, että haen sinut turvaan heti, kun tilanne on kartoitettu.”
Victoria huokaisee. Hän on antanut
myydä itsensä. Se ei ole Dorianin vika. Doriankin on pelkkä
nappula siinä pelissä, jota neuvosto pelaa. Sisaruksilla ei ole
riittävästi siirtovaraa. He voivat vain toimia, kuten muut
haluavat, jotta kaikki palaisi uomiinsa.
”Minusta voi tulla morsian vain
kerran.” Sanat pääsevät Victorian huulilta miltei huomaamatta.
Kielletty, sisälle haudattu katkeruus, jota hänen ei pitänyt
näyttää veljelleen. Tämä ei ole Dorianin syytä, hän
muistuttaa itseään, mutta sanat ovat jo päässeet ulos, Dorian on
jo ehtinyt vetäytyä kauemmas.
Pettymys kuultaa Dorianin kasvoilta.
Veljen tummat kulmat kaartuvat, huulet mutristuvat. Kuin pikkupoika.
Victoria ei saata uskoa, että on heistä kahdesta se, joka nai
ensimmäisenä. Mutta Dorian on mies, hänen velvollisuutensa eivät
ole samat kuin Victorialla. Dorian voi vain istua isältään
perimällä neuvoston istuimella. Naisena Victoria joutuu tekemään
sen työn, jota kukaan muu ei tee. Hän soluttautuu hirviön
vaimoksi, antaa neitsyytensä petokselle.
”Anteeksi”, Victoria kuiskaa
oitis. Myöhäistä. Dorianin silmien kiilto on poissa. Veli hymyilee
silti kuorensa läpi.
”Ei hätää”, Dorian huokaa,
mutta ei tule enää lähelle. ”Minä ymmärrän kyllä. Meistä
kukaan ei olisi halunnut, että tämä menee näin. Mutta tiedäthän…”
Victoria tietää kyllä. Pelko
kaduilla. Veren pinttynyt haju, pakenevat ihmiset. Vampyyrit jano
silmissään. Minä en tee tätä itseni vuoksi. Minä teen tämän
niiden eteen, jotka pelkäävät mennä nukkumaan. Kaikki eivät voi
valita. Minä voin.
Victoria hymyilee ensin
peilikuvalleen, sitten veljelleen kuvastimen kautta. Dorian vastaa
väsyneellä hymyllä. Victoria pyyhkii pelon sydämestään ja vie
hunnun kasvoilleen. Ei enää kauaa kesään. Victoria huomaa
ajattelevansa puutarhaa enemmän kuin tulevaa aviomiestään.
Hulppeana kukkivat pensaat ja lempeinä roikkuvat puut. Lohtu. Uusi
alku. Victoria hymyilee ajatukselle.
*
”Tahdon.”
Sanat sitovat sydämen iäksi hetkeen.
Talo vaikenee kuulemaan ne, jokainen nurkka kurottaa kohti Victoriaa,
kuulee hänen sanansa, ymmärtää ne. Sanat sanottuaan Victoria ei
voi enää juosta. Sydän on tässä. Ei missään muualla. Ei
laineiden mukana, ei kuolemaansa yskivillä kaduilla, ei metsien
siimeksessä, vaan tässä, ensimmäisen vampyyrin talossa, hänen
rinnallaan.
Anrabas on kaunis. Hänen asunsa on
perinteinen ja vanha, ikuisuuden miehen kanssa kulkenut. Hienostunut
iästään huolimatta. Victoria on miltei hukkua miehen sinisten
silmien katseeseen, kunnes pappi vihdoin julistaa heidät
aviopuolisoiksi. Varmuus täyttää Victorian sisimmän. Näin. Näin
se tapahtuu. Näin hän antaa itsensä uudelle elämälle,
tehtävälleen. Tälle talolle, jonka sykkeeseen hän kuuluisi
lopuksi elämäänsä. Anrabas kumartuu antamaan suudelman
vaimolleen. Victoria kurottaa miestä kohti, sallii tämän hukuttaa
hänet kosketukseensa. Anrabasin huulet ovat kylmät. Victoria
hukkuu. Hän ei saa henkeä. Hän tukehtuu siihen, mitä mies on.
Miten humalluttava tunne. Kaunis ja tappava.
Kun Victoria irrottautuu suudelmasta,
Anrabas hymyilee. Tilaisuus on ohi. He eivät voi kävellä yhdessä
alttarilta niin kuin kuka tahansa vastavihitty pari. Heille kaikki on
tässä, Barretien salissa, jossa todistajina seisovat Dorian ja
Maria. Dorianin palkkaamat häävalmistelijat ovat jo poissa. Ei
mitään liian suurieleistä. Victoriasta tuntuu kuin hänet olisi
vihitty valheen morsiameksi.
Tavallaan hänet onkin. Tämä talo
kauniine puutarhoineen on vastedes hänen todellisuutensa. Barretit
eivät voi poistua täältä koskaan. Se on heidän rangaistuksensa.
Victoria muistaa, kun luki ensimmäisten vampyyrien kovasta
rangaistuksesta ensimmäistä kertaa isänsä kanssa ollessaan tuskin
kymmenen kesää nähnyt. Rangaistukseksi aiheuttamastaan tuhosta
ensimmäiset vampyyrit vangittiin rukouksin ja sanoin taloihinsa
ikuisiksi ajoiksi. Paholaisen luomat olennot eivät voi poistua
asumuksistaan palamatta tuhkaksi. Niin voimakas on Jumalan tahto
näitä pimeyden olentoja vastaan. Isä luki aina jykevällä,
lujalla äänellä. Sellaisella, jolla ladellaan vakavia totuuksia
jopa pikkulapsille.
Sadut muuttuivat tarinoiksi, tarinat
todeksi. Totuus velvollisuudeksi. Nyt Victoria seisoo häämekko
yllään ja katsoo silmiin lapsuutensa satua. Miestä, joka on elänyt
niin pitkään, että hänen teoistaan on tullut varoittava tarina
lapsille kerrottavaksi. Miestä, jonka Victoria on juuri nainut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti