Valosta annettu: luku 8

Luku 8: Luottamus

Kokouksen jälkeinen raivo on laimentunut huonosti. Ragnar istuu kirkon tornissa ja vetää syvään henkeä. Päivä on vasta aluillaan ja hän on jo ehtinyt käydä läpi pahimmat mahdollisuudet. Neuvostolla voi olla mitä tahansa häntä vastaan. Se on voinut koska vain kehittää suunnitelmia ilman häntä tai hänen takanaan. Ragnar puristaa kätensä nyrkkiin. Pelko ja viha eivät ole vanhenneet päivääkään. Mitä Ragnarilla on neuvostoa vastaan, jos se kääntyy häntä vastaan vuosikymmenten jälkeen? Pelkkiä hataria suunnitelmia ja kaduilta poimitut kaksoset, jotka tahtovat vain elättää itsensä.

Aamu valkenee hiljalleen, valo miltei ilkkuu Ragnarille. Mies kääntää katseensa sen suuntaan, suoraan ovelle. Kun Ragnar kääntää katseensa, kirkon raskas ovi käy. Kuin kohtalon ivasta ovesta astelee sisään sukunimetön nuorukainen, joka siskoineen on Ragnarin ainoa mahdollisuus selvitä. Juliuksen yllä on rento punainen paita. Hiukset ovat sotkussa. Joskus Ragnar miettii, voisivatko kaksoset vielä selkeämmin korostaa olevansa lainsuojattomia ja paperittomia. Ragnar pudistaa ajatukselle päätään. Sellaisinahan sinä heidät haluat. Voit syyttää heitä, jos kaikki menee pieleen.

Ragnar kulkee portaat alas tornista. Julius istuu ensimmäisellä penkkirivillä jalat ristissä ja tupakka sirojen sormien välissä. Käyttämätön kirkko. Nuori mies sen penkillä kuin olisi missä tahansa rakennuksessa. Ragnaria puistattaa. Jumala varmasti nauraa minulle nyt. Tähän me olemme tulleet.

”Mitä uutisia toiselta puolelta maata? Ovatko vampyyrit pysyneet aloillaan?” Ragnar kysyy rutinoituneet kysymykset. Juliuksen ilme on niin laimea, että mitään on tuskin tapahtunut. Julius on niin nuori ja eläväinen, että kertoisi oitis, jos jokin on hullusti. Tai niin sinä luulet. Ethän sinä kaksosia oikeasti tunne.

”Frida lienee vielä matkalla. Minä otin Aldenin tällä kertaa.”

”Vai niin.” Ragnar huokaisee. Wilhelm Alden ei osaa muuta kuin räksyttää. Mies on Ragnarille edelleen se sama kiharapäinen pikkupoika, jonka hän näki sata vuotta sitten. ”Enemmän minä kaipaisin sisaresi raporttia vastanaineesta Anrabas Barretista.”

Julius oikaisee asentonsa penkillä ja kallistaa päätään kuin pieni lintu. Sellaiselta poika Ragnarin silmissä näyttääkin. Pojan ilmeessä on tänään jotakin muutakin. Jotain, jonka tämä yrittää kaikin tavoin piilottaa Ragnarilta.

”Saanko esittää henkilökohtaisen mielipiteeni?”

Ragnar kurtistaa kulmiaan.

”Sinä kertoisit sen kuitenkin. Puhu pois, poika.”

”Sotku, jota te ylläpidätte, alkaa käydä liian monimutkaiseksi ylläpitää. On niin monta rihmaa, jota ette saa täältä käsin pidettyä käsissänne.”

Ragnar pysyy hiljaisuuden takana. Julius ei ole vielä päässyt vauhtiin. Savu tanssii ilmassa.

”Te yritätte sekä hallita neuvostoa sen oman selän takana että sen sisällä. Sen lisäksi yritätte jollakin ilveellä toimia vielä oma-aloitteisesti, täydellisesti ilman neuvostoa. Herra Strauss, se… Se ei todella taida toimia.”

”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että se ei toimisi?”

Juliuksen kasvoilla käy jotakin syvästi haavoittunutta.

”Jos… Jos olen ymmärtänyt oikein, me olemme teidän varasuunnitelmanne. Minä ja Frida. Neuvosto ei tiedä meistä mitään. Ja pääsuunnitelmanne tällä hetkellä on saada Victoria Haversilta tietoa siitä, onko Anrabas Barret onnistunut pääsemään kotoaan ulos sadan vuoden jälkeen ja ryhtynyt levittämään vampirismia.”

”Mihin sinä oikein pyrit tällä monologilla? Mene asiaan!”

Julius säpsähtää. Selkä menee aivan suoraksi, ohuet kädet jännittyvät. Julius näyttää siltä kuin olisi valmis puolustautumaan, jos Ragnarin kärsimättömyys räjähtäisi käsiin. Ragnar ei ole sillä tuulella, että jaksaisi piilotella kytevää turhaumaansa.

”Te uhrasitte Victoria Haversin.” Viimeinen asia, jonka Ragnar oletti kuulevansa nuoren miehen suusta. ”Oletteko te edes varma, että juuri Anrabas on se, joka levittää vampirismia? Entä, jos veri on vahvaa muuallakin, ja te olette tehneet ison virheen?”

Ragnar kävelee suoraan julkean pojan eteen, kallistaa päätään kuten tämäkin. Julius ei edes säpsähdä. Missä välissä poika on oppinut olemaan pelkäämättä häntä?

”Veri, jolla levitetään tätä pimeää, jumalatonta sairautta, on lähtöisin vain ensimmäisimmistä vampyyreista. Vain heillä on vahvin veri. Etkö sinä ole kuunnellut tarpeeksi? Tavalliset vampyyrit eivät levitä vampirismia. Heiltä ei saa kuin muutamia lisäelinvuosia. He eivät pysty laisinkaan siihen, mihin aidot, ensimmäiset vampyyrit kykenevät.”

”Tehän siitä parhaiten tiedätte. Te olette vampyyri itsekin, herra Strauss. Älkää unohtako sitä tällaisina aikoina. Kansa ei ajattele teistä mitään kaunista.”

Ragnarin silmiin syttyy tulet. Hän ei ole väkivaltainen. Hän ei ole koskaan ollut sellainen mies, joka tahtoo satuttaa toista. Riittää, että Julius näkee. Pojan kasvoilla on ilme, jollaista Ragnar ei ole koskaan niillä nähnyt. Hyvä. Pelko pitää sinut virkeänä.

”Minkä vuoksi minä olen vampyyri? Kerrohan minulle, Julius. Muistuta itseäsi siitä, että ilman minua yksikään sinun kaltaisesi ei olisi edes elossa! Se, että tämä maa saa kirota nimeäni ja syyttää minua kaikesta, on lahjani tälle maailmalle.”

Juliuksen silmät kapenevat pieniksi viiruiksi. Poika ei enää kajoa tupakkaansa, sen savu kietoutuu hänen ympärilleen kuin tukehduttaakseen. Puhu, puhu. Ragnar haluaa, että poika puhuu. On hyvä saada muistutuksia.

Julius tuntuu nielaisevan sanat silkasta uhmasta. Mistä lähtien poika on ollut tällainen? Ajatus kammottaa Ragnaria. Juliuksen ja Fridan piti olla täydellisen epätoivoisia. Valmiita tekemään mitä tahansa. Aivan kuin silloin vuosia sitten. Ei, älä ajattele sitä nyt. Sinullakin on rajasi.

Ragnar tiedostaa oman arvonsa, vaikka Julius ei sitä juuri nyt nielisikään. Pojan uhma on tilapäistä. Elämä vailla sukunimeä tai kattoa, jonka alle nukahtaa vailla pelkoa pitävät kyllä pojan kiireisenä. Hän sisarineen palaisi jälleen nuolemaan Ragnarin jalkoja avun tarpeessa. Ei pitäisi kuin odotella. Yhteiskunta pitää siitä kyllä huolen. Vain, jos vampyyrit eivät kallista tilannetta ennalleen. Ragnar huokaisee syvään.

On totta, että ilman Ragnaria maailma ei pyörisi. Miehelle tärkeintä on, että se pyörii siihen suuntaan, johon hän itse haluaa. Ragnar tietää tehneensä oikeat valinnat sata vuotta sitten. Hän antoi itsensä tulla purruksi ja teki itsestään syntipukin sisällissodan ja vampyyrien pelon runteleman kansan silmissä. Kun kirkon miestä saatettiin syyttää julkisesti vampirismista, kaikki oli hyvin. Kansa ei koskaan osannut epäillä, että Ragnar ja neuvosto olivat aiheuttaneet koko vampyyrien nousun. Niin piti tapahtua, jotta epäilyt siirrettäisiin toisaalle. Ilman heitä maa olisi yhä sodassa eikä vampirismi olisi pyyhkinyt sodan uhkaa pois.

Vampyyrit vain pelottivat kansaa liikaa. He tarvitsivat syyllisen keskuudestaan. Barretit ja Wilhelm Alden olivat kuin vierasta kansaa, he eivät kelvanneet. Heitä vihattiin syvästi muutenkin. Siispä Ragnar antoi oman elämänsä ja vapautensa. Hänestä tuli vampyyri, osasyyllinen. Neuvosto tuomitsi hänet julkisesti, mutta jatkoi yhteydenpitoa. Ragnar jäi vetelemään naruja sisäpuolelle. Kansa ei ole tiennyt siitä mitään sataan vuoteen.

Vampyyrikaaos oli vain kammottavasti suurempi kuin Ragnar osasi odottaa. Talous on vieläkin alamäellään. Nyt, kun vampyyrien pelko on nostanut uudella, aivan eri tavalla pimeällä tavalla päätään, Ragnar aikoo kitkeä pelon miten tahansa. Ei siksi, että pelkäisi oman henkensä puolesta. Hän tahtoo vain pelastaa kansan, jonka on antanut vihata itseään kaikki kuluneet, hiljaiset vuodet.

”Minä tiedän oman arvoni tässä kaikessa”, Ragnar sanoo madaltaen ääntään. ”Neuvosto on muuttunut viimevuosina. Aika kuluu, Julius, vaikka sinä et siitä vielä mitään ymmärräkään. Minä en luota nykyiseen neuvostoon. Siksi minulla on sinut ja siskosi. Te olette varasuunnitelmani siltä varalta, että neuvosto päättää olla luottamatta minuun.”

”Tehän tässä ette luota neuvostoon.”

”Kuunteletko sinä minua ollenkaan? Minä olen elänyt pitkään, tuskaisen pitkään. Olen nähnyt, kuinka nuorukaiset vaihtuvat uusiin. Jokainen istuu neuvoston tuolillaan kuin omistaisi maailman.”

”Eivät Haversit ole sellaisia.”

”Eivät olekaan. Siksi minä valitsin Haversin tytön toimittamaan suunnitelmaa.”

”Neuvosto oli siinä yhtä lailla mukana. Teidän tulisi luottaa neuvostoon enemmän eikä suunnitella maailmanvalloitusta sen selän takana.”

Poika kehtaa antaa ohjeita. Poika, jonka elämä on silmänräpäys siitä ajasta, jonka Ragnar on viettänyt täällä, vangittuna omaan tyhjään kirkkoonsa. Ennen elämää sykkinyt, onnea ja valoa hehkunut tila on enää pelkkä jumalaton, rakkaudeton pesäke vanhalle miehelle katkeroittaa sydämensä.

”Sinä unohdat, keiden kanssa me teemme töitä. Me ja rakastamasi neuvosto.”

”En minä rakasta neuvostoa, herra Strauss. Minä yritän vain sanoa, että te ette voi alkaa nähdä uhkia joka nurkan takana tällaisina aikoina.”

”Neuvosto ja minä teemme yhteistyötä vampyyrien kanssa! Heihin minä en luota.”

”Te ette luota neuvostoon ettekä vampyyreihin. Minä ja Frida olemme todiste siitä. Te ette pitäisi meitä lähellänne, ellette todella kokisi tarvitsevanne salaista asetta sekä vampyyreita että neuvostoa vastaan.”

”Luulisi sinun tietävän, miksi minä en luota enää mihinkään.”

Ragnarin sydäntä pistää, kun Juliuksen ilme heltyy. Tehdyt virheet. Menneet muistot. Tapahtumat, jotka yhdistävät Ragnarin kaksosiin ikuisiksi ajoiksi. Kumpikaan ei sano mitään. Haava on liian avoin molemmille. On asioita, jotka eivät koskaan kuroudu umpeen. Asioita, jotka hankaavat kehossa, kun sade piiskaa kirkon tornia ja Ragnar haluaisi vain unohtaa.

Mitään ei sanota. Julius nousee ylös, tumppaa savukkeensa ja katsoo Ragnaria vielä kerran silmiin.

”Olen pahoillani, jos olin liian kova teitä kohtaan, herra Strauss. Minulla ei ole oikeutta kritisoida tekemisiänne, olette oikeassa. Ilman teitä minun kaltaiseni eivät saisi elää tässä maailmassa. Te ja yhteistyönne vampyyrien kanssa pelasti maan. Anteeksi. Sanani kumpuavat täysin henkilökohtaisista ongelmista.”

”Täysin henkilökohtaisista?” Ragnar ei muista koskaan keskustelleensa Juliuksen saati Fridan kanssa heidän henkilökohtaisesta elämästään. Ragnar ei ole koskaan olettanut kaksosilla olevan sellaista. He ovat pelkkiä katurakkeja. Tekevät mitä tahansa elättääkseen itsensä maailmassa, joka ei tahdo kodittomia ja varattomia kaduilleen.

Julius pudistaa mustaa päätään.

”Ei, anteeksi, että otin sen edes puheeksi. Nähdään taas, herra Strauss.”

Julius heilauttaa kapeaa, valkeaa rannettaan ja kävelee rivakoin, mutta välinpitämättömin askelin pois hylätystä kirkosta. Hetken hiljaisuus kaikuu Ragnarin korvissa niin räikeänä, että se miltei saa hänet polvilleen. Vai on Juliuksella ajatuksia, joita hän ei voi kertoa Ragnarille suoraan. Täytyy muistaa tämä jatkossa.

Vasta Juliuksen mentyä Ragnar ymmärtää, ettei poika oikeastaan antanut hänelle kunnollista raporttia Wilhelm Aldenin tilasta. Kenties sille ei ollut mitään syytä. Ragnar ei tullut edes kysyneeksi. Barretit tässä häntä huolettavat. Anrabasin, ensimmäisen vampyyrin, ongelmien ytimen ailahtelevainen luonne. Kuin vesi, joka ei pysy paikallaan hetkeäkään; jonka täytyy alati juosta ollakseen elävä. Kuin vesi, jonka läpi näkee, jonka todellista väriä on mahdotonta tavoittaa.

Ragnar myöntää tappionsa ja istuutuu penkkirivin ensimmäisille penkeille, aivan lähelle paikkaa, jossa Julius vielä hetki sitten astui. Ragnar hylkää hetkeksi kaikki huolensa ja antaa itsensä edessään aukenevalle näkymälle. Antaisiko se hänelle anteeksi, jos hän ei saisikaan kaikkea pidettyä käsissään? Jos hän epäonnistuisi ja kaikki hajoaisi kuten silloin kauan sitten. Ragnar painaa päänsä polviin. Hän ei voisi muuta kuin rukoilla.