Astun sisälle maisemaan, sulaudun osaksi sitä. Taivas on repaleinen, sen särkyneitä reunoja saattaa koskettaa. Ihminen pelkää kaikkea itse luomaansa. Luonto ei ole paha. Se luo jatkuvasti uutta, rikkoutuneen puun railoista kasvaa vihreää. Me emme pelkää luontoa, me pelkäämme sitä, mitä tunnistamme itsessämme, kun katsomme lammen pohjaan. Mutaan ja kortteisiin.
Painun vasten pehmeää mätästä, kanervat kutittavat poskea, taivas ja maa ovat tässä, minussa. Kasvan ruohoa, juureni ovat syvällä. Minä näen kaiken.
*
Tässä maisemassa minä ymmärrän, että me emme olleet täällä ensin
*
Ihminen on niin hauras.
Luonto sen kertoo. Ikikallio, joka hengittää, vaikka me kuvittelisimme sen omaksemme.
Luonto ei omista ketään.
*
Luonto ei ole meidän itsemme peili. On meidän vastuumme olla tekemättä siitä kaltaistamme.
*
Kivet liuskottuneet kuin menneet portaat
Oli elämä ennen elämää, maailma jonka voimat virtaavat meihin kaikkeuden kudoksien väleistä
He, jotka elitte ennen kuin me tulimme, tämä laulu on teille
*
Suuri äitikallio ja pilvetön taivas, minä niiden välissä, pieni ihminen
Ympyrä sulkeutuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti