sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Kaikki hyvin

 Mustelmia valkoisen kauluksen alla. Siihen kaikki pysähtyy. Veri humisee suonissani, kaikkialla on hirvittävän kylmä, vaikka kevät on kauneimmillaan. En saa sanaa suustani. Tuijotan. Jäädyn tämän edessä, vaikka minun piti toimia, kun tämä toistuu. Eikä tämän ikinä pitänyt toistua. Ei koskaan. Tämä on unta. Unta unta unta. Herää, Frida.

En herää. Veljeni laittaa takkinsa naulakkoon, kertoo minulle jotakin, kenties jotakin ulkona havaitsemaansa. Sanat lipuvat ohitseni, en kuule niitä. Näen vain mustelmat kaulalla. Juliukselta kestää kauan nähdä, etten minä kuuntele. En uskalla arvata, miltä ilmeeni näyttää, sillä hän tietää heti, mitä ajattelen.

”Oi ei. Tule, mennään sivummalle.” Veljeni vetää minut portaikkoon. Täältä muut eivät kuule meitä. Hänen täytyy salailla tätä näin. Tuijotan käsiäni, mutta en tunne sormia, kaikki on vierasta. Apua. Ei. Tämä ei voi olla todellista.
”Tiedän, miltä se näyttää.”
En pysty puhumaan. Tuttuja sanoja. Selityksiä. Olen kuullut niitä loputtomiin. Ruumiini on jäässä, kaikki minussa haluaa luovuttaa. Minun ei pitänyt olla tässä enää koskaan.
”Ei. Frida. Sisko rakas. Istu alas, jooko, sinä olet hirvittävän kalpea.”
En pysty vieläkään puhumaan. Julius ohjaa minut istumaan, mutta en tunne muuta kuin syvältä leikkaavaa, jäänkylmää kauhua.

Julius selittelee pitkään. Seksiä. Hänen vikansa. Sanat katoilevat. Näen vain sinisenkirjavan mustelman kaulalla. Ei mitään kaunista. Ei mitään selitettävää. Kun veljeni vetää kaulustaan alaspäin, kertoo jäljistä, minä alan itkeä. En hiljaista, vaimeaa nyyhkytystä, vaan ravistelevaa, suurta itkua, suurempaa kuin minä. Enkä minä juuri koskaan itke.

Julius ei osaa tulla lähelle. Voin laskea yhdellä kädellä kerrat, kun hän on nähnyt minun itkevän. Juliuksen ilme on kuin pienellä koiranpennulla. Hän ei ymmärrä laisinkaan. Kyyneleet kihoavat hänen omiinkin silmäkulmiinsa, sillä myötäeläminen on ainoa tapa, jolla hän on koskaan osannut lohduttaa minua.

”Sisko rakas… Hei, minä puhun totta. Frida… kulta…”
Hänen katseensa kysyy lupaa tulla lähelle. Annan sen. Painun hänen syliinsä, olen kerrankin se, jota pidellään.
”Vannon puhuvani totta. Vannon sen. Halusin itse kokeilla taas jotain hurjempaa. Sitä paitsi muru ei ole koskaan kuristanut minua muualla kuin sängyssä.”
Voimakas parahdus pääsee ulos minusta. En voi enää peitellä reaktioitani. Pelottaa.
”Mitä helvettiä tuo nyt muka tarkoittaa! Mitä vitun lohtua tuosta pitäisi saada! Ettekö te voi helvetti harrastaa tavallista seksiä, olette traumatisoituneita eikä tuollainen voi tehdä kummallekaan hyvää…” Sanani ovat pelkää itkuista huutoa.
”Mutta mehän harrastamme. Anteeksi. Tiedän, että tämä oli typerä idea. Olin vain haaveillut siitä vuosia. Se oli ihanaa ennen kuin muru sekosi.”
”Anteeksi mitä?”

Hän selittää tilanteen minulle. Vasta, kun kuuntelen veljeni rentoa, tasaista ääntä, palaudun nykyhetkeen. Olen täällä. Kodissani, rakastamieni ihmisten ympäröimänä. Meidän ei tarvitse enää joka päivä taistella oikeudestamme elää. Minun ei tarvitse enää nukkua silmät auki. Kehenkään ei satu. Kaikki hyvin. Veljeni ei tule enää luokseni keho runneltuna ja sano, että joutui vahingossa tappeluun kaduilla, täällä on niin levotonta, mahdottoman levotonta.

”Älkää nyt helvetissä enää ikinä tehkö noin”, hengähdän, kun kyyneliä ei enää tule.
”Anna anteeksi, että säikäytin sinut näin. Hetken jo kuvittelin…” Hän ei viimeistele lausettaan.
”Olen pahoillani tällaisesta reaktiosta. Ethän sinä olisi noita näkyviin jättänyt, jos kyseessä olisi jotakin muuta.”
”Frida…” Äänensävy kertoo kaiken. Nieleskelen. ”Vieläkö sinä…?”
Vielä muutama kyynel. Ne tuntuvat loputtomilta tänään.
”Siitä ei kai koskaan kokonaan pääse sen jälkeen, kun on tottunut pelkäämään joka päivä.”
”Frida kulta…”

Julius halaa minua pitkään. Hän jos kuka osaa pitää lähellään. Minun rakas, pieni veljeni. Olen kasvanut rooliin, jossa minun on pidettävä hänestä huolta, koska hän ei itse osaa. Viimevuosina olen uskaltanut hiljalleen päästää siitä irti. Silti on hetkiä, joina näen Juliuksessa pelkän pienen pojan, jolla on kuraiset housut ja painavia unelmia.

”Minä ja rakas keksimme kyllä keinot. Ei mitään hätää. Oikeasti.”
”Kyllähän minä sen tiedän…” Syvä huokaus. Näen värejä jälleen. Itkun jälkeen kaikki on selkeämpää. Mitään hätää ei ole ollut vuosiin. ”Minä luotan teihin. Wilhelmiin myös.”
Julius painaa suukon päälaelleni. Tiedän, ettei hän tee sitä minun vuokseni, mutta se tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Käperryn hänen lämpöönsä, pidän siitä hetken kiinni kuin se olisi ainoa tieni tuntea itseni ihmiseksi.

*

Ilta kuluu rattoisasti, kehoni rauhoittuu, pelko ei enää juokse suonissani. Wilhelm on hyvin vaitonainen ja tavallistakin säpsähtelevämpi, ja nyt tiedän, miksi. Kun olemme aikeissa käydä kakun ja herkkujen kimppuun, häntä ei näy missään. Veljeni on nousemassa, mutta pysäytän hänet. Minä käyn. Julius katsoo minua pitkään, nyökkää sitten. Ilme on sekoitus huolta ja ymmärrystä. Ehkä hän pelkää minun saarnaavan hänen rakkaalleen. Annan katseeni kertoa hänelle, että tarkoitukseni on päinvastainen.

Wilhelm kyhjöttää vilttiin kääriytyneenä sohvannurkassa tyhjä ilme kasvoillaan. Hän on kovin kalpea, veljeltäni lainattu liian suuri valkoinen paita korostaa sitä. Kaikki hänessä huutaa jälleen kerran säälimään itseään. Joskus olin varma, että kaikki se oli tarkoin suunniteltua, mutta enää en tiedä, mikä on harkittua ja mikä kumpuaa syvältä sisältä, vanhoista peloista.

Istun hänen vierelleen, ja hän säpsähtää niin näkyvästi, että minun tekisi mieli pyytää anteeksi.
”Hei. Me aloitamme ensimmäistä jälkiruokakierrosta, tuletko mukaan?”
”E-… Ei oikein ole nälkä.”
”Voithan sinä tulla mukaan muuten vain. Hassuahan se olisi yksin täällä istua, kun me muut nauramme ja syömme.”
Varovainen hymy käväisee kapeilla kasvoilla, mutta katoaa saman tien.
”Minä tiedän”, sanon lopulta, kun en saa häneen kontaktia. ”Julius kertoi.”

Wilhelm säpsähtää jälleen. Hänen silmänsä suurenevat, ilme on hetken aikaa silkan kauhun vallassa. Hän ajattelee samaa kuin minäkin. Olen kuunnellut hänenkin selityksiään useaan kertaan. Tällä kertaa hän ei tarjoa minulle sellaisia, mistä olen kiitollinen.

”Minä… Minä kuvittelin, että sinä…”
”Niin minäkin kuvittelin.”
”Anteeksi.”
”Älä minulta pyydä anteeksi.”
”Ajatteletko sinä edelleen minusta sillä tavalla?”

En voi suoraan pudistaa päätään, mutta en voi nyökätäkään. Ei, ehkä en todella ajattele hänestä enää niin. Elämä on todistanut muuta, ja me olemme puhuneet, eläneet, kokeneet. Vastoin kaikkia oletuksiani olen jopa pidellyt tätä miestä sylissäni, vaikka hän ei saakaan rahtustakaan säälistäni. Olen kuitenkin ihminen, joka tahtoo kasvaa, ymmärtää ja nähdä. En ole enää se sama tyttö, joka pelkäsi kaduilla. En suostu olemaan. Siksi en tunne enää vihaa.

”Ah… Selvä.” Wilhelm näyttää siltä, ettei ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Edes kyyneliä ei enää tule. ”Anteeksi. Yritän todella olla tuottamatta pettymystä. Anteeksi…”
Ei ole oikein tulla kohdatuksi aina vain virheittensä kautta. Ei ole oikein olla joku, jolta odotetaan aina pahinta. Minä jos kuka tiedän sen. Haparoin Wilhelmin kättä, hän tuijottaa minua hämmästyneenä, kun tartun siihen. Sen lähemmäs emme toisiamme mene. Tuijotan hetken maidonvalkeaa kättä, jonka yli risteilee vanhoja haavoja. Kihlasormus on aavistuksen liian suuri. Julius sanoo aina, että hänen rakkaallaan on taitelijan kädet, mutta minusta ne näyttävät vain näivettyneiltä ja surullisilta.

”Kuule… Minusta on hienoa, että teillä kahdella on toisenne. Joskus, kun katselen, kuinka keskustelette myöhään yöhön, ajattelen, että kenties minäkin voisin…”
”Oikeastiko? Sinäkö? Sehän olisi… Voi, se olisi hienoa. Ihan tosi.”
”Niin.” Hymähdän. ”Kenties joskus.” Näkökulma muuttuu, kun kehittyy, kasvaa kohti valoa.
”Vau… Rakas kiusaisi sinua siitä loputtomiin.”
Onnistun virnistämään.
”Niin takuulla tekisi. Juliuksen mielestä sellainen olisi ihan mahdotonta, ja jos niin tapahtuisi, hän ei lopettaisi siitä puhumista hetkeksikään.”

Hetken hymyilemme molemmat ajatukselle siitä, että minäkin istuisin täällä pää jonkun sylissä.
”Minä haluaisin kovasti antaa Juliukselle myös rajumpaa seksiä, ennenhän me harrastimme sitä alituiseen, mutta…” Syvä huokaus. Wilhelm sysää viltin sylistään ja laittaa jalkansa lattialle. ”Mutta pelkään itseäni vielä liikaa. Pitää edetä hitaasti.”
Hän värähtää voimakkaasti.
”En ikinä enää satuta häntä. En koskaan. Ei kyse ole siitä. On kuin olisin hirveässä unessa, josta en voi herätä ja jossa en tunnista itseäni.”
”Siltä se minullekin tuntui, kun näin mustelmat hänen kaulallaan.”
Nyt Wilhelm näyttää siltä, että hän on syvissä kivuissa. Hänen terveytensä on reistaillut viimeaikoina, enkä osaa erottaa, milloin hän on surullinen ja milloin tekemässä kuolemaa.

”Hei. Oletko kunnossa?”
”Ah? Kyllä… Olen. Olen minä. Ei satu tai mitään sellaista. Kiitos, Frida.”
”Minä luotan teihin kahteen. Rakastan katsella, kun suutelette kuten nuoret pojat ja jäätte hymyillen tuijottamaan toistenne perään. Se on toki hirvittävän ällöttävää ja vastenmielistä, mutta rakastan sitä yhtä kaikki. Se tarkoittaa, että minun ei tarvitse enää pelätä.” Naurahdan. Hyväntuulisuus ei tartu Wilhelmiin, hän näyttää yhä tavattoman pieneltä ja hauraalta. ”Ei pelkästään sitä, mitä teillä oli, vaan muutakin. Minun veljeni on turvassa. Kotona. Hän sanoo sinua aina kodikseen.”
Wilhelmin ilme käy täysin lohduttomaksi.
”Hänkin on minun kotini… Rakkaimpani…”
”Tiedän sen. Älkää muuttuko. Pidän teistä juuri tuollaisina.”

Nousen ylös ennen häntä, hän tulee perässä.
”Mennäänkö sittenkin syömään jälkiruokia?”
Varovainen hymy.
”Mennään vain. Minäkin voin yrittää.”
”Sinä yrität jo.” Rutistan varovasti hänen olkapäätään ja näen hänessä sen miehen, jota veljeni silittää ja rakastaa. Siihen mieheen minä osaan jo luottaa. ”Kiitos siitä. Minäkin yritän.”
Wilhelm ei kykene vastaamaan, hän häkeltyy sanojeni edessä, mutta minä ymmärrän sen. Se riittää minulle. Pelko ei enää paina rinnassani, kun kävelemme takaisin keittiöön. Kaikki on hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti