Maalin tuoksu leviää käytävälle. Pysähdyn ja kurkistan punaiseen huoneeseen. Rakas seisoo seliin minun päin ja maalaa kiihkeästi jotakin, jota en erota.
”Saanko tulla sisään?”
Hän hätkähtää ja kääntyy ympäri. Hiukset on sidottu kiinni, huulilla on punaista. Hän on vetänyt jonkin valkoisista paidoistani ylleen, se on liian suuri hänen päällään ja saa hänet näyttämään entistäkin hauraammalta. Jokin hänen suurenevissa silmissään ja varovaisessa hymyssään saa minut heltymään. Hän viittoo minut lähemmäs, ja painan pääni hänen olalleen. Annan helliä, pikaisia suukkoja hänen avonaiselle kaulalleen ja saan hänet naurahtamaan.
”Hei, muru, mitä olit tekemässä?”
”Luin kirjaa ja laitoin teen valmiiksi. Syntyykö?”
”Tuomitse itse”, hän nauraa ja nyökkää kohti maalausta.
Hänen viivoistaan on tullut viimeaikoina selkeämpiä. Värit sekoittuvat toisiinsa kauniisti, viivat eivät enää huuda toistensa päälle. Tällä kertaa hän maalaa muotokuvaa. Selkeitä muotoja, rajuja kontrasteja. Olen aina ajatellut, että hänen taiteensa näyttää paljon häneltä itseltään.
”Olenko se minä?”
Rakas nyökkää hieman ujosti.
”Yrittää ainakin olla.”
”En ole noin eteerinen.”
”Olet jumalainen, rakas.”
”Sinä näet minut niin kauniina…” Suukotan häntä ohimolle. ”Kunpa minäkin osaisin maalata sinut sellaisena kuin sinut näen.”
”Tuo tuossa”, rakas sanoo nyökäten maalaukseen päin, ”ei kuvaa sitä, mitä olet fyysisesti. Se ei ole vielä valmis. Haluan maalata sinut… todellisena. Sellaisena kuin olet.”
”Sisimpäni?”
”Jotakin sinne päin. Joka tapauksessa jokin oma tulkintani, joka ei ole varsinaisesti näkyvissä.”
”Minä sitten rakastan sinun ajatuksiasi.” Lisää suukkoja. ”Ja taidettasi. Kiitos, kulta, siitä tulee varmasti hieno.”
Kävelemme käytävälle ja hellyys sisälläni raastaa minua joka suuntaan. Viimeaikoina, syntymäpäiväni lähestyessä, olen tajunnut rakastaneeni tätä miestä miltei puolet elämästäni. Olin nuori, kun menetin sydämeni hänen teatterilleen. Nyt, kun olen saanut kuoria jokaisen kerroksen pois, kunnes jäljellä on vain kaikkein paljain ydin, arvostan jokaista hetkeämme yhä suuremmalla palolla. Hän on meistä se, jonka pitäisi nähdä, kuinka näen hänet. Hän on koko maailman kaunein maalaus.
”Kulta”, sanon, kun siirrymme makuuhuoneeseen ja hän alkaa tyynesti vaihtaa vaatteitaan. ”Kai sinä tiedät, että olet edelleen kauneinta, mitä tiedän?”
Surumielinen hymy leviää hänen kapeille kasvoilleen. Hän sipaisee silmillä roikkuvan hiuksen pois kuin kaino nuori neito.
”Voi sinua… Jaksat aina olla niin ihana, vaikka me molemmat tiedämme, että en näytä läheskään siltä mieheltä, johon rakastuit.”
”Näytäthän. Täsmälleen siltä.”
”Kiitos, muru, mutta minä olen sairas…”
”Minä puhunkin nyt eri asiasta.”
Hänen kulmansa kaartuvat. Olemme puhuneet viimeaikoina paljon siitä, kuinka häntä pelottaa näyttää muille ihmisille heikkoutensa. Kuinka hän on jo kauan halunnut vain olla oma itsensä ystäviemme keskuudessa. Minun rakkaani on edelleen haurain ja pienin ihminen, jonka tunnen. Se lempeys, jonka hänen mustista silmistään löydän, näkyy harvalle. Tiedän, että häntä pelottaa olla hauras. Silti, sisimmässämme me molemmat tiedämme, että hän tahtoisi olla sitä muillekin kuin minulle.
”Minä näen sinut sellaisena kuin sinä olet. Tiedäthän sinä sen? Minä näen, miten lempeä sinä todella olet. Olet aina ollut.”
Hänen ilmeensä murtuu. Paita jää pukematta, hän istuu edessäni kaikin tavoin paljaana. Istun hänen vierelleen, kuljetan käteni hänen omalleen ja puristan.
”Älä pelkää. Älä enää pelkää. Minä jos kuka tunnen sinut.”
”Joskus minusta tuntuu, etten tunne itse itseäni… Viimeaikoina on ollut aivan mahdotonta ajatella, että minussa olisi mitään hyvää tai lempeää. Minä olen pohjimmiltani hyvin katkera ihminen. Sinä olet rakastunut minuun, siksi ajattelet, että olen lempeä. Kukaan muu ei luonnehtisi minua sellaiseksi. Uskon sen vasta, kun suurin piirtein siskosi sanoo sen.”
”Mutta muut eivät tunne sinua niin kuin minä tunnen. Minä näen sinut ja tiedän, että tahtoisit muidenkin näkevän. Mehän kutsuimme Leslienkin tänne ja se meni hienosti. Hän pitää sinusta aidosti. Mitäs siihen sanot?”
Rakas painuu minua vasten. Vedän hänet syliini ja kiedon peiton päälle, ettei hän vilustu.
”Ehkä minä vain pelkään vielä. Anna anteeksi, en tahdo epäillä harkintakykyäsi. Minun on vain mahdotonta ajatella, että kukaan…”
”No, me todistamme sen vääräksi. Pikkuhiljaa.”
”Pikkuhiljaa…”
”Sinä muuten näytät tänään uskomattoman ihanalta”, sanon hetken hiljaisuuden päästä. ”Kaikilla tavoilla.”
”Niin sinäkin…”
”Kun näin sinut maalaamassa, muistin, miksi rakastuin sinuun. Näin jälleen häivähdyksen siitä hauraudesta, jonka näin jo kauan sitten.”
”Sinä se sitten tykkäät pienuudesta, muru. Olet itse niin vahva. Että sellaisia valta-asetelmia…”
”En minä puhu pelkästään siitä! Höpsö…”
”Tiedän, tiedän, kunhan kiusaan…”
Hän tulee lähemmäs ja katsoo minua pitkään.
”Arvostan sinua, rakas. Haluan, että tiedät sen. Kiitos, että jaksat joka ikinen päivä valaa minuun toivoa. Kaikki nämä vuodet olet seisonut siinä järkähtämättä… En olisi tässä ilman sinua. Haluan sanoa sen. Kiitos, että rakastat minua. Kiitos, että saan olla tässä, sinun kanssasi. Sinun ei olisi koskaan ollut pakko ottaa minua takaisin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että otit. Rakastan sinua.”
Hän sivelee niskaani hiljaa.
”Ja kiitos, kun jaksat nähdä minut niin kauniina yhä edelleen. Se saa minut uskomaan itsekin itseeni”
Vedän hänet syliini istumaan, kuljetan käsiäni hartioilla ja niskassa. Lopulta painan pitkän, viipyilevän suudelman hänen huulilleen ja saan hänet sulamaan syliini. Hän pysyy siinä pitkään, sivelee ja koskee. Kosketukset tihenevät, riisumme toisemme kokonaan. Niin kaunis, että sattuu.
”En vaihtaisi meissä mitään”, hengähdän.
”Et mitään? Et ainuttakaan hetkeä?”
”En ainuttakaan”, sanon ja vedän hänet hellästi päälleni.
En ainuttakaan, sen minä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti