Kevättorilla

Olen ostamassa hedelmiä, kun erotan tutun, vaalean hiuskuontalon kojujen takana. Wilhelm hymyilee onnellisesti, hetken etsin veljeäni hänen seurastaan, kunnes muistan hänen odottavan töissä. Wilhelmin hymy on kohdistettu jollekulle, jota en tunne. Nainen, häntä pitempi. Vaaleahiuksinen ja lempeän, mutta särmikkään näköinen. En ehdi edes häkeltyä, sillä Wilhelm havaitsee minut ihmisjoukossa ja heilauttaa iloisena kättään. Hän ja vaalea nainen tulevat lähemmäs.

”Hei, Frida! Onpa erikoista nähdä sinua täällä”, Wilhelm naurahtaa. ”Ah, tosiaan. Frida, tässä on Leslie, ystäväni ja työtoverini.”

”Siinä järjestyksessä”, Leslieksi nimetty nainen sanoo.

”Leslie, tässä on Frida. Juliuksen sisko.”

Ymmärrys leviää Leslien kasvoille hetkessä. Miten pidättelemätön reaktio.

”No niinpä tietenkin! Olettepa te hurjan samannäköisiä.”

”He ovat kaksosia”, Wilhelm huomauttaa.

”Sen näkee.” Leslie pudistaa päätään. ”Ai mutta olenpa minä tökerö. Hei vain, hauska tutustua. Olen Leslie. Minä ja Wilhelm ystävystyimme työn kautta. Olen tavannut veljesi kahdesti.”

En tiedä, mitä sanoa. En ole koskaan kuullut tästä ihmisestä, mutta hän tuntee veljeni. Hämmennys valtaa minut kauttaaltaan. Nämä kaksi tuntuvat tulevan hyvin juttuun, pitävän toisistansa aidosti. Wilhelm ei hymyilisi näin sekuntiakaan, jos ei luottaisi tähän naiseen. Leslie puolestaan katsoo Wilhelmiä sellaisella hellyydellä, että jos en tuntisi miestä, sanoisin heitä rakastavaisiksi.

”Anteeksi, taidan hämmentää sinua melko lailla. Mitäs sanot, Frida, mennäänkö jonnekin keskustelemaan kahden kesken? Olet varmaankin tauolla kuten mekin.”

”Minut on tiputettu joukosta”, Wilhelm nauraa Leslielle. Tavanomaisesti hän olisi sanonut jotakin terävämpää, viiltänyt toista sanoillaan. Miksi hän ei tee niin Leslielle?

”Tyhmä, sinullahan jatkuu työvuoro aivan pian. Vie mansikoita muillekin.”

”Teen niin. Pitäkää te tytöt hauskaa sillä välin. Nähdään pian! Ja Frida, kuulemisiin, etteköhän te näe meitä taas viikonloppuna.”

Heilautan hämmentyneenä kättäni, mutta hän on jo poissa. Ainoastaan pitkä, vaalea nainen seisoo edessäni ja hymyilee minulle reippaasti. En tiedä, mitä tehdä. Jokin sisälläni käskee pakenemaan, jokin vanha ja kauan sitten hautaamani. Sillä ei ole oikeutta tulla takaisin. En ole sille mitään velkaa.

”Pahoitteluni, että tuppaan seuraani tällä tavalla. Ei sinun ole pakko tulla kanssani mihinkään, jos et tahdo.”

”Ei, kyllä minä… kyllä minä voin tulla. Tiedän hyvän kahvilan tässä lähellä.”

”Pidän teidän perheestänne kovin. Tahtoisin tutustua sinuun nyt, kun kohtasimme.”

Miten suora, välitön ihminen. Tavanomaisesti olisin riemuissani. Nyt vanhat muistot pitävät minua kuoressaan, huomaan vapisevani hivenen. Kävelemme kahvilaan, tilaamme kahvit ja nopeaa syötävää. Tärisen edelleen. Leslie katsoo minua suoraan silmiin. Hänen omansa ovat vaaleanruskeat, aivan kuten minunkin.

”Minä muuten tiedän sinun veljesi ja Wilhelmin menneisyydestä. Ymmärrän, miksi reagoit minuun miten reagoit.”

Hätkähdän. Hän sanoo sen niin suoraan. En koskaan kuvitellut sen miehen päästävän pimeyttään valloilleen kenenkään vieraan seurassa. En koskaan ajatellut hänen ystävystyvän kenenkään kanssa, en varsinkaan kenenkään näin aurinkoisen ja aidon. Tuijotan itseäni kahviin heijastuvasta kuvajaisestani ja ymmärrän, että minä tässä olen se, jonka pitäisi mennä eteenpäin.

”Sinä et taida pitää hänestä, ethän?”

En voi pudistaa päätäni enkä nyökätä. Minusta tuntuu kuin istuisin kuulusteltavana, veitsi kurkullani. Mutta Leslie on niin kaunis. Kuulas iho, sileät vaaleat hiukset. Nainen, josta voisin pitää, jos hän nojaisi vähän eteenpäin ja raottaisi huuliaan. Ristiriidat sisälläni huutavat, koko kehoni on tulessa.

”Tahdotko, että kerron, miksi olen hänen ystävänsä? Helpottaisiko se oloasi vai pahentaisiko se sitä?”

Lesliellä on reipas, suora puhetyyli. Työläisen aksentti. Huomaan nyökkääväni.

”Kerro vain. Minusta on mukavaa, että veljeni elämässä on yhä vain uusia ihmisiä. Wilhelm siis kutsui sinut kotiinsa?”

”Kerran, kyllä. Tapasin veljesi siellä sekä sitä aiemmin joulutorilla. Suutuin, koska sekä hän että Wilhelm ovat niin upeita. Niin olet muuten sinäkin, jos saan sanoa.”

”Niin sinäkin olet”, huomaan sanovani. En koskaan sano kenellekään mitään sellaista, varsinkaan ventovieraalle. Leslie, jonka en kuvitellut häpeilevän mitään, punastuu korviaan myöten. Hän rykäisee kurkkuaan ja avaa suunsa.

”Ai mutta, tosiaan, minä ja Wilhelm. Olemme työtovereita, kuten hän sanoikin. Minä ihastuin häneen heti tavattuamme.”

Ihastui. Päässäni suhisee.

”Hän oli alusta saakka hieman etäinen, mutta kaikille hyvin rehellinen ja suorasanainen. Hän kohteli minua yhtenä muista. Naisena sitä tottuu kaikenlaiseen…”

Nyökkään hiljaa. Vuosia sitten sama mies olisi ollut valmis repimään minut kappaleiksi.

”Joka tapauksessa, hän oli hyvin ystävällinen ja avoin alusta pitäen. Pidin siitä. Mutta ennen kaikkea pidin siitä, että hän kuunteli minua. Hän nojasi eteenpäin ja katsoi hiljaa, salli minun puhua loppuun. Hänellä oli aina jotakin kehittävää sanottavaa kaikesta. En ole koskaan käynyt sellaisia keskusteluja. En ole mikään seurapiirineiti, mutta en ole koskaan saanut jutella sellaiselle ihmiselle, joka todella kuuntelisi. Se oli mullistavaa. Hän otti minut huomioon omana itsenäni.”

Minä kuuntelen ja yritän kuvitella mielessäni sen Wilhelmin, joka katsoo Leslietä kiinnostuneena pieni hymy kasvoillaan. Se mies ei näytä samalta kuin veljeni puoliso. Veljeni valitsemassa miehessä näen vielä särmät, vanhat pienet haavaumat kaiken taustalla. Mutta se mies, josta Leslie puhuu, istuu aurinko päätään kehystäen.

”Niinhän siinä sitten kävi, että aloimme tauoilla keskustella yhä vain enemmän ja enemmän. Vasta, kun hänet hakattiin ennen töihin saapumista ja hän tuli yksin minun luokseni, minä tajusin olevani rakastunut. Tiesin Juliuksesta jo silloin, hän oli kertonut, kun tunnustin viehtymykseni häntä kohtaan. Mutta kun näin hänet haavoittuneena ja hauraana, sydämeni murtui. Tiesin, mitä tunsin.”

Leslie puhuu niin kauniisti. Niin aidosti. Minun tekisi mieli koskettaa häntä millä tahansa verukkeella.

”Sittemmin olen ollut kiitollinen siitä, että olemme tutustuneet. Hän on ollut kosketukseni uuteen, erilaiseen elämään. Hän on saanut minut näkemään värejä. Joten kun hän sitten tunnusti, mitä on tehnyt, minä tartuin häntä luvan kanssa kädestä ja kerroin, ettei hän ole enää siellä. Minä uskon siihen ihmiseen, johon olen tutustunut ja jota tahdon kutsua ystäväkseni. En halua hyväksyä sitä, mitä hän teki, älä käsitä minua väärin. En koskaan katsoisi sellaista läpi sormieni. Mutta hän on nyt täällä, tässä päivässä, eikä ketään voi tuomita menneisyyden perusteella. Ei silloin, kun on kasvanut ihmisenä. Ja hän on.”

Mikä puolustuspuhe. Menen sanattomaksi sen edessä, koska se tulee minulle vieraalta, aurinkoiselta ihmiseltä, josta pidän heti ensinäkemällä. Veljeni sanat ovat aina samoja, hän on rakastunut.  Hän puolustelee rakkauttaan. Niin Lesliekin taitaa, mutta hänessä on jotain erilaista. Hän on valinnut tutustua Wilhelmiin sellaisena kuin tämä nyt on. Jokin siinä saa kehoni tuntumaan raskaalta. Minä todella olen hidas oppimaan.

”Mutta ymmärrän sinua hyvin. Julius on sinun veljesi. Eli en ole tässä tyrkyttämässä näkökulmaani, älä huoli. Minä vain rakastan ystävääni, siinä kaikki. Hän tekee minut hyvin iloiseksi.”

”Niin sinäkin taidat tehdä hänet”, huomaan sanovani. ”Hän ei juuri koskaan hymyile noin.”

Peittelemättömän onnellinen virnistys leviää Leslien kasvoille.

”Ai! Sehän on ihanaa!” Leslie nojaa eteenpäin. Sisuskalujani polttaa. Älä tule lähemmäs, olet niin tavattoman kaunis, että minua särkee. ”Kuule, Frida. Olen ottanut uudeksi elämäntehtäväkseni tutustua Wilhelmin elämänpiiriin. Sinä olet seuraava, jos vain sallit. Veljesi puhui sinusta paljon hyvää. Hän rakastaa sinua kovasti. Ja puolisoaan. Jestas, ne kaksi on veistetty samasta puusta. Siihen ei ole väliin menemistä.”

”Siinä sinä olet oikeassa…” Vapisen, kun Leslien käsi hipaisee omaani. ”Kyllä. Haluaisin tavata sinut uudelleen.”

”Hienoa. Puhun Wilhelmille asiasta. Ehkä pääsen joskus mukaan viikonlopunviettoonne. Kiitos tästä, Frida, mutta nyt aika rientää. Nähdään taas! Pidä huolta itsestäsi, ansaitset hyvää.”

Hän on nopeammin poissa kuin ilmestyi. Vasta silloin huomaan, että hädin tuskin sain suutani auki. Kylmää kahvia lojuu vielä kuppini pohjalla, juon sen sellaisenaan. Huomaan tuijottavani posket kuumina sitä kohtaa kädessäni, jota Leslie kosketti. Ihmeellinen nainen. Niin suora ja räiskyvä. Minun tekisi mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. Jään tuijottamaan hänen tyhjää penkkiään. Nähdään taas.