Lanka

Aurinko sirottuu ikkunasta pöydälle, kuroo valorihmojaan hedelmäkoriin ja lautasille. Olen jo siivoamassa paikkaani, kun Leslie saapuu huoneeseen. Hänen katseensa kutsuu minua jäämään. Sanat laskeutuvat välillemme, keskustelemme kaikessa rauhassa. Puheensorina on turvallista, se ropisee kuin sade ja jättää sisälleni lämpimän olon. Katson Leslietä pitkään. Hänen tummia ripsiään,  vahvoja kulmiaan ja luomea leuassa. Hänen katsomisensa tuntuu kuin tuijottaisi jotakin nostalgista esinettä, jonka tuttuutta ei aivan voi paikantaa, mutta joka on silti väistämättä siinä.

Mieltäni kiertää raskas varjo. Päätän päästää sen suustani, antaa sen kurottaa kohti valoa Lesliessä.

”Kuule. Oletko sinä koskaan ajatellut, että voisit rakastua toiseen naiseen?”

Leslie kallistaa päätään. Näen hänen ilmeestään, että hän tietää jo, mitä ajattelen.

”Sinä mietit, että minä ihastun Fridaan, etkö vain?”

Pudistan päätäni. Varjo kiipeää seinälle. Se täyttää koko huoneen. Tuhkaa sataa.

Leslie kumartuu lähemmäs, hapuilee kättäni.

”Sano vain suoraan. Te puhuitte jotakin viikonloppuna, niinhän?”

Nyökkään katsomatta häntä silmiin. Nyt hän näkee sen. Heikkouteni sellaisenaan. En minä ole terve. Minä vain leikin ihmistä, jonka käteen joku voisi haluta tarttua.

”Kuulehan nyt. Entä sitten, jos ihastunkin häneen? Enhän minä sellaista voi tietää. Ei, en ole koskaan ollut kiinnostunut yhdestäkään naisesta, mutta en voi koskaan tietää varmaksi. Mistä minä osaan sanoa, ihastunko häneen. Ei toiselle voi antaa sellaista lupausta. Ja ei – älä sano mitään, minä tiedän, ettet sinä halua minun valitsevan juuri häntä. Kaikista ihmisistä.”

Hän näkee sen. Valo hiipuu hänen katseestaan, huone on musta musta musta ja minua pelottaa niin, että en saa henkeä. Sormet sisälläni kurottavat kohti kaulaani, puristavat lujaa ja käskevät minun olla hiljaa, jotta hän ei saa koskaan tietää, millainen olen. En tahdo jonkun hänen kaltaisensa koskettavan pimeyttä minussa, mutta nyt se on täällä, se on vallannut koko huoneen enkä voi enää paeta.

”Älä mene pois”, pojan ääni kumpuaa syvältä sisältäni. ”Älä mene…”

Leslien suojaus murtuu. Ilme, joka vielä hetki sitten kuvitteli ymmärtävänsä, sortuu joksikin lohduttomaksi ja pieneksi.

”En ole vielä kunnossa. En aivan vielä… Anna anteeksi. En tahdo, että menet. Älä rakastu Fridaan. Älä mene pois, ole vain siinä, minun ystävänäni, minulla ei ole aiemmin ollut ketään sinun kaltaistasi… Sinä olet ensimmäinen. Ihan ensimmäinen. Kukaan muu ei ole vielä nähnyt tätä versiota minusta ja päättänyt olla sen vierellä, mutta sinä päätit, enkä voi luopua valostasi vielä, en voi, kuolen, jos menet…”

Tuttuja sanoja. Vuodet eivät ole samentaneet niitä lainkaan. Huomaan puristavani Leslien kättä niin lujaa, että särkee. Hänen silmänsä ovat suuret lammikot, joiden pohjaan en näe. En tahdo katsoa häntä silmiin, kun vuosikymmenten pimeys vuotaa minusta kuin olisin rikki eikä minua voisi enää korjata. On haavoja, joista musta valuu valtoimenaan, enkä voi paikata sitä rakkaudella enkä lämmöllä, sillä mikään ei ole pysyvää pelkojen sanellessa kaiken, mitä olen.

”Sellainen minä vain olen. En tyydy mihinkään. Minulla on maailman rakastavin, kunnioitettavin aviomies, joka hukuttaa minut rakkauteen joka ikinen päivä. Minulla on ystäviä, jotka katsovat minua silmiin vielä kaiken tekemäni jälkeen. Ihmisiä, jotka hyväksyvät minut omana itsenäni. Mutta silti…”

Vedän syvään henkeä. En katso Leslietä. En varmasti.

”Minä tahdon laittaa ihmiset pieniin häkkeihin ja katsella heitä. Tahdon pitää heistä ne versiot, jotka katsovat minua lempeimmin, jotka silittävät jokaisen rypyn paperissa ehjäksi. En tahdo sitä, mitä he todella ovat, tahdon vain sen, mitä he merkitsevät minulle, kun he saavat minut hymyilemään. En ole kehittynyt lainkaan, en osaa kehittyä, olen paikallani pimeässä enkä näe eteeni. Leikin ihmistä. Teen itsestäni pidettävän, jotta kukaan ei jätä minua. Ja silti pelkään edelleen.”

Leslie ei sano mitään. Hän odottaa.

”Ja minä… minä en siedä sitä, jos ihmiset eivät ole kuten haluaisin heidän olevan. Jos he eivät elä minua varten, en tahdo heitä. Muiden minua kohtaan osoittama lämpö sallii minun olla sellainen. Anri on yhä kaikkien vuosien jälkeen rakastunut minuun, ja vaikka en koskaan voisi pitää hänestä samalla tavalla, en tahdo hänen lopettavan. Tahdon hänen rakastavan minua ikuisesti, tahdon olla hänen ensirakkautensa ja ruusunsa.”

Käteni tärisevät, näen sen, mutta en tunne sitä. Olen poissa. En tunne mitään.

”Ja Julius, hän on maailman kiltein ihminen, ja minä käytän sitä hyväkseni joka päivä, annan hänen hukuttaa minut rakkauteen, vaikka varsinkaan vuosia sitten en koskaan ansainnut sitä. Me molemmat tiedämme, että jos hän jonakin aamuna ei silittäisi ja suutelisi, jos hän joskus lakkaisi palvomasta jokaista senttiä minussa, minä romahtaisin, en jaksaisi enää yrittää olla parempi ihminen. Hajoaisin ja palaisin sinne, mistä lähdinkin, pimeyteen ja väkivaltaan, minä vain tiedän sen, Leslie, minä tiedän, ja pelkään sitä joka ikinen päivä, jonka elän. Pimeys ei lähde kulumallakaan, ja pahimpina päivinä siihen tukehtuu.”

Vielä yksi hengenveto. Sitten kaikki on päästetty pois.

”Sellaisina minä pidän ihmisistä. Kätevinä. Minulle sopivina. Jos sinä rakastut Fridaan, sanon julkisesti kannustavani sinua ja olevani onnellinen, vaikka en olisi, en yhtään. Minä pelkään sitä. Pelkään, että ihmiset löytävät jotakin minua parempaa ja kiinnostavampaa ja lakkaavat kaatamasta valoa päälleni. Vaikka kaikki se valo myös polttaa, jättää ikuisia haavoja, koska en vieläkään koe olevani sen arvoinen.”

Seinät ovat mustat. Aurinko on musta.

”Käteväähän se minulle olisi, jos sinä roikkuisit minussa ikuisesti, rakastaisit minua, vaikka en koskaan rakastaisi sinua samalla tavalla takaisin, en koskaan antaisi, mitä tarvitsisit. Mutta minä nautin siitä, rakastan olla rakastettu, tarvitsen hengittääkseni tunnetta siitä, että ihmiset elävät katseistani ja sanoistani. Anna anteeksi, en ole hyvä ihminen, mutta olen väsynyt tähän, olen väsynyt taistelemaan ja leikkimään parempaa kuin olen…”

Kohotan katseeni. Leslien katse on tyhjä, mutta hänen poskilleen valuu äänettömiä, sanattomia kyyneliä. En enää purista hänen kättään, mutta hän puristaa minun. Ehkä se on hänen tapansa pitää minut tässä, valon tahrimassa iltapäivässä, joka mustenee reunoistaan.

”Wilhelm, kai sinä tiedät, että ne, jotka todella rakastavat sinua, eivät jätä sinua, vaikka olisit oma itsesi? Vaikka suuttuisit ja itkisit, vaikka pelkäisit ja ahdistuisit? Sinun ei tarvitse olla kenellekään yhtään mitään. Ne, jotka ovat valinneet sinut, valitsevat sinut aina uudelleen, vaikka et silottelisi itseäsi, vaikka olisit vain, mitä olet.”

”Minä…”

”Et sinä ole huono ihminen. Sinä pelkäät. Olet joskus rasittava ja kiukuttelet kuin lapsi, mutta sinun itsekkyytesi on inhimillistä. Ja kun sanon näin, en tarkoita, että se olisi oikeutettua. Tarkoitan vain, että sinä olet mitä olet, ja se on sallittua, sinä saat olla kesken ja rikki ja tarvitseva. Ei sinun tarvitse pyristellä niin kovasti tullaksesi pidetyksi. Sinun rakkaasi pysyvät elämässäsi, vaikka oikuttelisit ja suuttuisit, sillä he ovat valinneet rakastaa sinua, eikä sellainen asia muutu, jos se on todellista ja yhdessä solmittua. Ihmissuhteet eivät ole häkkejä, joihin ahtaudutaan, ne ovat näkymättömiä solmuja, ikuisia risteileviä lankoja ihmisestä toiseen. Joskus ne katkeavat, mutta silloin molemmat ovat jo sisimmässään päästäneet irti. Ne langat, jotka me haluamme pitää ikuisesti – niiden eteen me taistelemme, ne me korjaamme ja sidomme yhä vain uudelleen ja uudelleen.”

Huomaan kyyneleet poskillani vasta, kun Leslien käsi pysähtyy kasvoilleni. Hän raottaa pimeän verhoa, piirtää valollaan huoneeseen. Jään nojaamaan hänen käteensä ja itken. En enää lapsen itkua, vaan omaani, jotakin, jota olen kantanut jo kauan.

”Monesti sanotaan, että älä pelkää, mutta minä sanon sinulle, että pelkää vain. Pelkää koko sydämesi voimalla, pelkää niin että sattuu. Ja sitten – tunne pelkosi. Ota se käteen. Katso sitä sitten kaukaa, itsestäsi erillisenä osana, jonakin, jota et ole itse synnyttänyt ja kasvattanut, vaan joka on jäänyt sinuun kiinni. Sille on syynsä. Se ei ole sinusta lähtöisin. Niin kuin ei ole pimeyskään, kaikki se painava ja katkera, jota sisälläsi kannat. Kaikille sanoille ja teoille ei löydy koskaan oikeutusta, eikä tarvitsekaan, koska me olemme ihmisiä, emme palasia taivaasta. Olet yhä ihminen. Sitä ennen kaikkea. Ja sinä saat olla peloissasi, sillä tämä maailma on pelottava, se ei lupaa meille mitään. Mutta tunne pelkosi, sen minä sinulle sanon. Tunne se ja anna sen hiipua taustalle, katso sitä vielä joskus kaukaa etäisenä muistona.”

Sade sisälläni ei lakkaa. Hän lepää aurinkona sitä vasten.

”Jonakin päivänä minä vielä rakastun ihmiseen, joka rakastuu minuun, ja jos meitä onnistaa, me saamme olla yhdessä. En tiedä, tuleeko se olemaan Frida vai joku muu, mutta joku se on, niin tapahtuu väistämättä. Mutta minä rakastan myös sinua, ja tulen aina rakastamaan, sinä olet minun ystäväni ja vertaiseni ja olen valmis tekemään töitä sen eteen, ettei lankamme katkea.”

Me pidämme toisiamme kädestä. Pitelen hänestä kiinni kenties lujempaa kuin kenestäkään koskaan.

”Yksi rakkaus ei syö toista, merkityksiä on satoja, niitä syntyy joka hetki uudelleen. Meidän kohtaamisellamme on merkitys, meidän tulevilla, ihanilla hetkillämme on merkitys. Rakastan sinua. Kiitos, että kerroit. Kiitos, että olet ystäväni. Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän paremmin. Aion olla suora kanssasi.”

”Kiitos…” En kykene muuhun. Hänen lämpönsä on aitoa, ja ensimmäistä kertaa koskaan joku tarjoaa sitä minulle rehellisenä. Ei kaunisteltuna tai siloteltuna, vaan sellaisena kuin se on.

Kun nousemme ylös, Leslie vetää minut lähelleen ja painaa pehmeän suukon otsalleni.

”No niin. Haetaanpa seuraavaksi vettä, itkeminen kuivattaa.”

”Leslie…”

”Mmhm?” hän mutisee hakiessaan meille lasilliset vettä.

”Minäkin rakastan sinua.”

Hän virnistää. Veden juotuaan hän ojentaa minulle pikkurillinsä. Tartun siihen hölmistyneenä omallani.

”Lanka. Näetkö?”

Näen. Se kiiltää aurinkoa vasten, pieni kultainen säie, linkkini tähän maailmaan, toisiin ihmisiin. Rinnassani tuntuu kevyemmältä kuin vuosiin, kun hymyilen vasten reunoistaan hehkuvaa päivää.