Halu

Se kasvaa sisälläni kuin loinen, joka valtaa elintilaa kehostani. Se kukkii suonissani, kuroo rihmojaan kaikkialle ruumiiseeni. Sillä on oma tahto, se on suurempi kuin minä, se törmäilee kehoni laitoihin ja huutaa törmätessään. Se saa poskeni punehtumaan, jalkani vapisemaan, se tekee kotinsa minuun ja ennen kuin huomaankaan, se on vallannut minut kokonaan. Sillä on ikuinen nälkä, se kuivattaa suuni, saa minut sanomaan asioita, joita en tarkoita. Se vaatii lisää, se kasvaa, turpoaa sisälläni, kunnes tunnen öisin, kuinka se kurottaa kurkustani kohti maailmaa, jolle se on vielä uusi ja vieras.

Silti se on minulle kuin valo, jonka menetimme. Se on kallis ja tärkeä, varjelen sitä, ruokin ja kastelen, annan sille sen, mitä se tarvitsee pysyäkseen hengissä. Joka päivä olen siitä kiitollinen. Joskus ajattelen, että se on asetettu minuun, että hän, jonka katseesta se elää, hän, jonka varovaisinkin hipaus on sille parasta ravintoa, on laittanut sen minuun. Mutta se on minusta lähtöisin, minun omani. Sen ajatteleminen saa oloni lämpimäksi. Se on jotain, jonka vain minä tunnen ja jota vain minä hengitän niinä hetkinä, kun hän katsoo minuun ja saa minut muistamaan, miltä tuntuu kantaa valoa kehossaan.

Hän. Hän hän hän. En koskaan lakkaa ajattelemasta häntä. Se ei ikinä uinu, se vaatii aina lisää, ja mitä lähemmäs häntä menen, sitä kovempaa se laulaa sisältäni. Se tahtoo minun koskevan, silittävän. Se tahtoo minun nielevän hänet kokonaan.

Hänen mustat hiuksensa, tummat kuin meitä ympäröivä pimeys. Hänen kalpeat, sirot piirteensä, miltei veistokselliset, miltei epätodellisen kauniit. Hänen pitkät sormensa, hänen liekinkeltaiset silmänsä, hehku niiden pohjissa. Se janoaa kaikkea hänessä, kurottaa sisältäni häntä kohti, saa minut halkeilemaan kaikkialta. Minua on liian vähän sen kantajaksi. Ihoni repeää, jos se kurottaa vielä vähänkin pitemmälle. Ja silti se on kauneinta, mitä tiedän.

Minä. Yksinkertainen ja nuori, kertaalleen tuhottu, mutta elossa. Minä näen itseni eri tavalla kuin muut täällä. Minä kannan yhä valoa, mutta se on heiltä piilossa, se on vain minun omani. Se saa kukkia sisälläni, luoda silmujaan hänen katsoessaan minua varoen tummien kulmiensa alta.

Sisältäni se kuiskii, saa minut menemään lähemmäs, testaamaan, kuinka kauan voin paistatella hänen lähellään ennen kuin se saa vallan minusta. Meidän ikäeromme on suurempi kuin minun ikäni, ja se saa minut aina perääntymään. Vuosia kannan sitä mukanani, odotan ja tutkiskelen, opin tuntemaan, kuinka se toimii, kuinka sen janon saa hetkeksi hiljenemään. Ja sitten, sitten se tulee ja täyttää minut, puhkaisee ihoni, ryömii ulos ja täyttää koko tilan. Valoa sataa.

Ihoa. Paljasta ja ohutta, miltei kuin paperia. Ja hiukset, voi hänen hiuksiaan. Hän on paljas, minä olen paljas, mutta vesi ympärillämme suojelee meitä. Pelko hänen katseessaan, kun menen lähemmäs enkä peräännykään. Hän miltei itkee, hän miltei huutaa äänetöntä pelkoaan. Sisälläni kuohuu. Ensimmäistä kertaa hän näyttäytyy edessäni tällaisena, ensimmäistä kertaa koskaan ymmärrän, että hänkin kantaa sisällään jotakin, joka on vain hänen.

Se on jo voittanut minut, jättänyt kehoni, täyttänyt koko tilan ja kertonut, mitä tehdä. Menen lähemmäs, en anna hänen paeta, sillä vaikka hän pelkää, hän haluaa myös. Olen tiennyt sen aina, jo silloin, kun olin liian nuori, kun me molemmat pelkäsimme. Mutta nyt olen vertainen, olen katsonut itseni pohjalle ja ymmärtänyt. Tartun häntä ranteesta, vedän hänet iholleni, ja silloin hän heltyy, painautuu minua vasten, sallii minun kohdata hänet iho iholla.

Se ympäröi meidät kaikkialta, vetää meidät lähelle, nielaisee meidät onkaloonsa. Upottava lempeys täyttää kehoni, kun suutelen häntä. Painun syvemmälle pinnan alle, tulen omaksi itsekseni, piirrän häneen sormillani kuin jättääkseni jonkin merkin siitä, mikä meitä kohtaa, mikä vetää meidät viimein toisiimme. Kosketus on kauniimpi kuin yksikään aie, kauniimpi kuin ne haaveet, jotka pitivät kehoani elossa ennen tätä hetkeä.

Se on hiljaa. Se on vihdoin saanut haluamansa.