Lumo: luku 27

Luku 27: Kevättuuli

Kylänjohtajan lasinterävä katse pyyhkii toisiinsa kiinnittyneiden nuorten yli. Koko piiri on kerääntynyt yhdeksi, keskittynyt puheensorina kaikuu aukiolla. Ilias kävelee heidän ohitseen hipoen poikansa hentoja piirteitä katseellaan.

”Mihin te olette suvuttoman tytön kadottaneet? Teidänhän piti olla erottamattomia”, Iliaksen sanat ujuttautuvat keskusteluun. Niilan kasvoilla läikkyy suru. Esther ei enää palaa kylään, hänen paljaat jalkansa eivät juokse talosta toiseen.

”Hän ei ole täällä juuri nyt”, Niila kuiskaa isälleen. Mies kulkee ohi, katoaa kylän aamupäiväiseen vilskeeseen tietämättä, että tyttö on hänen vaimonsa synnyttämä eikä tule enää koskaan takaisin.

”Sanoiko Yvonne tosiaan, että hyökkäyksen aika on käsillä?” Kidehl kysyy miehen mentyä. Hän seisoo paljon muita pitempänä ringissä, kohtaa vuorollaan jokaisen katseen.

”Hyvin pian”, Sigrid nyökkää. ”Hän uskoo pystyvänsä kohtaamaan Kaarnan.”

”Entä, jos hersi saa minusta vallan?” Kidehlin mustat silmät kiiltävät.

”Ei se saa”, Illusia puuttuu puheeseen. Hänen kasvonsa näyttävät kalpeilta auringottomassa aamussa. ”Sinä tunnet sen luonteen paremmin kuin me muut, olethan elänyt sen kanssa koko ikäsi. Me tässä vaarassa olemme.”

Illusia vaihtaa nopeita katseita Sigridin kanssa. Nuoret naiset tietävät, mistä puhuvat. Heitä hersi ei ole vielä koetellut, ei kurottanut sormiaan kohti heidän sydämiään. Yö saattaa koska tahansa kouraista heidät mukaansa kuten se vei Estherin.

”Entä yön lapset? Ne, jotka huutavat metsässä öisin? Olen nähnyt ne.”

”Ne elävät pelkästä nälästä. Ne ovat vain kirottuja olentoja, ne saadaan kyllä tuhottua”, Sigrid sanoo varmalla äänellä. Hänen näennäisen ryhdikäs, terävä tapansa seisoa kertoo toisenlaisesta mielentilasta.

”Minusta ne näyttivät pelkästään surun synnyttämiltä”, Kidehl sanoo hiljaa.

”Mikä kokous täällä on pystyssä?” aurinkoinen ääni keskeyttää keskustelun. Jeremia tuo valon paikalle, hänen hymynsä saa jokaisen rauhoittamaan sydämensä hetkeksi. Jeremia on jo miltei osa piiriä, edhaton, voimaton, mutta olemukseltaan turvallinen. Niin Illusia kuin Niilakin puhkeavat hymyyn nähdessään nuoren miehen.

”Me puhumme lopusta”, Sigrid sanoo tuntematta miehen aurinkoa samalla tavalla kuin muut.

”Ilman johtajaanne?”

”Tämä on monimutkaista.”

Jeremia nyökkää vakavoittaen kasvonsa. Hän koskettaa Niilaa tuttavallisesti olalle, kosketuksessa on jotakin intiimiä, Sigrid varoisi koskettamasta ketään sillä tavalla toisten katsellessa vierestä. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään.

”Me menetimme Estherin”, Sigrid sanoo. Hänen huurteinen äänensä rikkoo Niilan ja Jeremian välillä sykkivän lämmön. Niila sulkee silmänsä, taistelee kirveleviä kyyneliään vastaan. Jeremia kääntyy pojan puoleen, vie kädet tämän harteille.

”Estherin?”

Niila onnistuu vain nyökkäämään.

”Yvonne on avannut silmänsä menetettyään jälleen yhden omistaan”, Sigrid sanoo välittämättä siitä, että miehistä kumpikaan ei katso häneen. ”Me aiomme toimia pian.”

Keskustelu hiljenee, pian Jeremia vetää Niilaa ja Illusiaa mukaansa parannustuvalle. Kaikki kolme vetäytyvät seurasta, piiri hajoaa hetkeksi kukin omiin suuntiinsa. Sigrid palaa päivän työnsä pariin eikä tiedä, mihin Kidehl kulkee hänen jätettyään tämän yksin polulle.

Ilta saapuu varoittamatta Sigridin suolatessa kalaa puisella pöydällään. Hämärä hiipii Eldithin kylään, Sigrid tuntee sen sydämen saapuvan hitaasti. Hersin sormet kurottavat rajojensa yli, ylettyvät kylään saakka. Sigrid jättää kalansa, avaa ulko-oven varoen, kuin vastavoima voisi kulkea lattiaa pitkin hirsien sisälle.

Ilman kylmä tuntu lyö vasten kasvoja oven avautuessa. Jokin väreilee vasten taivasta, peittää kuun himmeän valon. Hetken Sigrid ajattelee yön tiivistyneen mustaksi katoksi taivaan ylle. Sitten hän ymmärtää ilman täyttyneen mustista perhosista. Hän vie kädet suunsa eteen, jotta ei huutaisi ääneen, päästäisi pelkoa ulos ruumiistaan.

Sigrid sulkee oven tiukasti, juoksee perhosten peittämän taivaan alla keskelle kylää, jossa aukiolle kokoontuneet kyläläiset ovat kiinnittyneet toisiinsa. Nuoret naiset ovat kiinni sisarissaan, miehet pitävät vaimojaan käsistä. Ilias seisoo soihdun kanssa ihmisten keskellä kasvoillaan ilme, jonka Sigrid tulkitsee joko kauhuksi tai raivoksi.

”Siellä!” Ilias huutaa silmät lasittuneina havaitessaan Sigridin. ”Siellä viimeinen!”

Sigrid kävelee ihmisten keskelle pitäen ryhtinsä kuten silloin, kun hänen sisarensa hirtettiin samaisten kasvojen todistaessa.

”Te olette tuoneet pahuuden keskuuteemme”, Ilias messuaa. ”Teistä meidän on päästävä!”

Sigrid erottaa Illusian punaisen tukan ja Kidehlin pitkän rungon ihmisten keskeltä. Sylvia seisoo heidän suojanaan, jotta kyläläiset eivät revi heidän vaatteitaan riekaleiksi. Sigrid ei osaa sanoa, tekeekö nainen niin miehensä käskystä vai velvollisuudentunnosta piiriä kohtaan. Piiri on menettänyt hersille suojelijan, Sylvia tyttären.

Sigrid liittyy omiensa joukkoon. Yvonnea ei näy missään, nainen on oletettavasti yhä yksin järven rannalla. Sigridin katse ei erota hämärässä Niilaakaan, omaa poikaansa Ilias ei ole joutunut osoittamaan syyttävällä sormella.

”Katsokaa ympärillenne, kyläläiset”, Ilias korottaa ääntään. Hän pitää kättään korkealla, mutta soihdun valo ei riitä pelottamaan perhosten kuhisevaa peittoa taivaalta. ”Pahuuden nämä noidat ovat tuoneet keskuuteemme! Kaksi on vielä kateissa – hullu Esther sekä Koitar, kaiken alku. Mutta he eivät jää tuomiotta, heidät etsitään ja pistetään tilille.”

”Aiotko sinä mestauttaa minutkin, isä?” nuoren miehen ääni kohoaa pelästyneen hälinän ylle. Kyläläiset hiljenevät, kun Niila kulkee Jeremia kannoillaan ihmismassan halki. Hän kohtaa isänsä pelon sokaisemat silmät värähtämättäkään.

”Niila, tämä ei koske sinua millään tavalla. Poistu.”

Niila ei tee elettäkään kävelläkseen pois. Sigrid tuntee, kuinka edha kulkee pojan kanssa, sen aura säteilee häneen asti. Niila luo sivusilmällä katseen äitiinsä. Sylvian ilmeessä käväisee häivähdys ymmärrystä.

”Minä olen heidän kanssaan. Tulen aina olemaan.”

”Leikki saa loppua, Niila. Käsken sinua toistamiseen poistumaan, kolmatta kertaa en varoita.”

Niilan katse pysyy muuttumattomana, edhan säteily aiheuttaa kipinöitä Sigridissä. Hän näkee, kuinka poika on itsensä äärirajoilla, vahvimmillaan. Niila pystyisi tuhoamaan kenet tahansa pelkällä käden huitaisulla, niin vahvana edha sykkii pojassa. Sigridin sydän alkaa läpättää, kun hän ymmärtää, ettei Niila aio väistyä.

Läsähdys kaikuu aukiolla, kun Iliaksen avokämmen osuu Niilaa poskeen. Poika horjahtaa taaksepäin, mutta pysyy jaloillaan. Edhan syke himmenee hetkeksi, mutta ei kohoa puolustamaan poikaa. Niila ei käytä voimaansa isänsä satuttamiseen vaan kokoaa ryhtinsä ja kohottaa satutetut kasvonsa isäänsä kohti.

”Kuinka sinä saatat”, sivusta seuranneen Jeremian huulilta pääsee, ”kuinka sinä pystyt tekemään jotakin tuollaista juuri nyt? Kuningattaren oikean käden silmien alla?”

”Sinä et tunnu olevan enää lainkaan sairas, nuori mies”, Ilias sanoo madaltaen ääntään, ”eikö sinun olisi parempi palata kuningattaresi luokse eikä puuttua Eldithin sisäisiin asioihin?”

”Onko poikasi fyysinen kurittaminen Eldithin sisäinen asia?”

Iliaksen silmiin syttyy tuli, joka palaa kirkkaammin kuin hänen soihtunsa. Ennen kuin mies ehtii tehdä mitään, nuoren naisen ääni rikkoo jännitteen.

”Lopettakaa”, Illusia sanoo. ”Jeremia, tule tänne sieltä. Et voi tehdä mitään.”

”Te kaikki voitte!” Jeremia kohottaa ääntään. ”Illusia, sinä kaikista ihmisistä tiedät, että te voitte! Tämän miehen vallan alle ei tarvitse sortua, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Katsokaa itseänne!” Jeremian katse kiertää kyläläisissä. Vaimot takertuvat tiukemmin miestensä käsivarsiin. ”Te annatte tämän miehen käydä vastaan niitä, jotka ovat teidän ainoa pelastuksenne!”

Ainoastaan liekin rätinä ja ilmassa lentävien perhosten tuhansien siipien kahina estävät hiljaisuutta putoamasta kyläläisten ylle. Yksikään ei uskalla avata suutaan puhuakseen. Ilias katsoo Jeremiaa kykenemättä satuttamaan miestä. Kuningatar ei sallisi sen tapahtua ilman seurauksia. Mies kokoaa ylpeytensä, puristaa vapaan, Niilan poskea merkinneen kätensä nyrkkiin. Silmien palo ei sammu.

”Mieheni, onko tämä todella tarpeellista juuri nyt?” Sylvia astuu piirin luota kohti miestään ja poikaansa. Iliaksen kasvoilla käydään taistelua lyömisen ja lyömättä jättämisen välillä. Kyläläiset hyväksyvät yhden iskun. Toista he eivät halua todistaa näkemättä siinä jotakin väärää, yön mustaamaa. Ilias pitää kätensä alhaalla.

”Minä luotan Yvonnen nuoriin”, Sylvia jatkaa. ”Minä luotan omaan poikaani.” Nainen ei ojenna kättään Niilalle, mutta suo hänelle nopean katseen.

”Tämä ei ole paikka puhua perheemme sisäisistä asioista”, Ilias sanoo tiedostaen, että on juuri antanut kätensä horjuttaa poikansa tasapainoa. ”Melisenden Jeremia on oikeassa. Katsokaamme ympärillemme! Olemme tuomittuja kaaokseen, jos emme tee jotain. Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin unohdetusta pahuudesta, jota emme ole vielä saaneet kitkettyä.”

Sylvian piirteet murtuvat. Sigrid erottaa kovan kuoren alla naisen, jonka vahvuutta ei ole aiemmin havainnut. Sylvia seisoo suorassa miehensä edessä, Sigridin ja muiden suojana. Perhosten lepatus täyttää taivaan, mutta nainen ei murru. Iliaksen katseen tuli palaa loppuunsa, hän ei saa vaimoaan siirtymään.

”Minä en anna sinun tehdä kenellekään pahaa”, Sylvia sanoo pudottaen sanansa kuin myrkyn. Sigrid aistii muutoksen Niilan energiassa, pelon kaltainen hivuttautuu edhan rinnalle. Sigrid ei tiedä, mitä Niila pelkää, hän itse ei ole koskaan joutunut pelkäämään yhdenkään rakkaansa puolesta.

”Tappakaa noidat!” huutaa joku kyläläisten joukosta. Kun yksi avaa suunsa, melua on mahdotonta hiljentää yhdellä katseella.

”Ottakaa pimeys pois.”

”Minä tahdon kotiin.”

”Pelottaa.”

”Tehkää tälle loppu!”

Äänten kohotessa perhosten lepatusta korkeammaksi metsästä lipuu aalto. Sigrid tuntee, kuinka pimeys tiivistyy metsän reunoille, kalina tunkeutuu ihmisten sekasortoisen ääniverkon läpi. Luut kolahtelevat toisiaan vasten, silmät erottuvat pimeyden massasta. Aalto alkaa metsän reunoilta, kylän rajoilta, edhalla piirretyiltä viivoilta, joita hersi ei ole koskaan aiemmin ylittänyt.

Pimeys etenee talojen yli, peittää katot, sammuttaa kynttilät ja pihojen soihdut. Yksi kerrallaan valot sammuvat, jättävät kaiken mustuuteen. Yö levittäytyy kylän ylle läpitunkemattomana kerroksena. Soihtu Iliaksen kädessä sammuu. Pimeyden keskellä kyläläiset erottavat, kuinka siipien kahina vaimenee. Kevyet ruumiit vapauttavat taivaan. Olkapäille ja talojen katoille alkaa tippua siivekkäitä kuin vesipisaroita. Kuu ei valaise yötä, pimeys on läpäisemätön.

Hetken on täysin hiljaista. Metsä ei kalise, perhoset eivät räpistele ilmassa. Pimeyden aalto on vienyt kaiken mukanaan. Sitten ensimmäinen ihminen alkaa huutaa. Ääni halkoo mustuutta. Siihen yhtyy toinen huuto, kolmas, kunnes äänistä muodostuu kokonainen kakofonia.

Ensimmäinen valo löytää tiensä pimeyteen, kun nainen astelee täyden mustuuden keskelle ja kohottaa kätensä kyläläisten ylle. Sigrid erottaa edhan suomassa, vihertävässä valossa Yvonnen piirteet selkeämpinä kuin koskaan. Jäänkylmät silmät, järkkymättömät. Selkään valuvat hiukset, selkeä ryhti. Yvonne on palannut omiensa luo. Sigrid ei ole aiemmin kokenut yhtä suurta tarvetta polvistua tämän edessä.

”Kyläläiset”, Yvonne sanoo rauhallisella, tasaisella äänellä. Valo ulottuu lähimpänä seisoviin kyläläisiin. Pian ihmiset alkavat rynniä kohti valoa. ”Pysykää paikoillanne. Minä voin viedä valon pois koska tahansa, olkaa rauhassa.” Yvonnen ääni ei särähdä kertaakaan, hän pysyy täydellisen tyynenä kuin järven pinta.

”Johtajamme ei ole väärässä”, Yvonne sanoo, kun hätääntyneet ilmeet ovat rauhoittuneet eikä lapsien ja vaimojen itku riko korvia. ”Se, mitä hän sanoi pahoista voimista, on täysin totta.”

Hengähdykset halkovat sakeaan pimeyteen taipunutta ilmaa.

”Hän ei myöskään ole täysin väärässä siinä, että tämä on syytäni”, Yvonne jatkaa uusien hengähdyksien kohotessa ilmoille. ”Otan vastuun täysin itselleni. Minä olen tiennyt jo pitkään, kuinka estää öitä tulemasta vaarallisemmiksi. Näitä nuoria ei ole syyttäminen mistään. Heidän urheutensa ansiosta olen vihdoin ymmärtänyt, että on täysin minun käsissäni halkoa valoa pimeyteen.”

Sigrid erottaa Yvonnen vilkaisevan nopeasti häneen päin. Ajatus naisen luottamuksesta herättää levotonta lämpöä sisimmässä.

”Olen odottanut liian pitkään, pimeys on jo laskeutunut”, Yvonne sanoo äänen käydessä yhä raskaammaksi, vaikeammaksi kantaa. ”Tiedän, että te haluaisitte kuulla nämä sanat kylänne johtajalta, mutta teidän on luotettava nyt minuun. Pysykää toistenne lähellä. Älkää lähtekö harhailemaan pimeydessä.”

”Minne sinä aiot mennä?”

”Minä – me – menemme korjaamaan aiemmat virheeni”, Yvonne sanoo kuljettaen katsettaan merkitsevästi piirissään. ”Teidän tulee vain odottaa. Yö voi olla pitkä, sietämättömän pitkä, mutta teidän on kestettävä.”

”Voimmeko me kuolla?”

”Minua pelottaa.”

Yvonne on hetken hiljaa. Valo lepattaa hänen kalpeilla kasvoillaan.

”En anna yhdenkään kyläläisen kuolla.” Sanojen paino laskeutuu naisen harteille, Sigrid näkee, että Yvonnen on vaikeaa seisoa vahvana.

”Kyläämme on aiemminkin kohdistunut hyökkäyksiä.”

”Entä, jos joku tappaa meidät nyt, kun on pelkästään pimeää?”

”Tässä ei ole kyse valosta ja pimeydestä”, Yvonne sanoo. Hän ajattelee kylän rajoja, itse edhalla piirtämiään. Hersi on rikkonut ne ja lepää nyt kylän yllä. Lapset pyyhkivät kuolleita perhosia kasvoiltaan.

”Entä kyläläiset?” Kidehl puuttuu yllättäen puheeseen. Hänen kasvonsa varjot korostuvat vihreässä valossa. ”Kuka huolehtii heistä nyt, kun yö on täällä asti?”

Yvonnen katse painuu maahan.

”Minä tarvitsen teidät kaikki mukaani.”

”Ei. Minä jään.” Kidehlin äänessä kuuluu pelon takana varmuutta. Sigrid katsoo uutta suojelijaa eri tavalla kuin aiemmin. ”Minä huolehdin rajasta. Pystyn pitämään ne poissa, koska ymmärrän niitä.”

Harkinta erottuu Yvonnen kasvoilta. Naisella ei kuitenkaan ole ainuttakaan vaihtoehtoa punnittavanaan, yö on laskeutunut eikä enää peräänny. Sen tehtävä on vain levittäytyä pitemmälle, saavuttaa Kalonian joka ikinen seutu. Yvonne nyökkää. Hänen on jätettävä uusin aseensa kylään.

”Hyvä on”, Yvonne huokaa kuin olisi hävinnyt sodan. Sigrid erottaa pettymyksen naisesta, tuntee sen sisällään. Hän ymmärtää, miltä tuntuu luovuttaa pakon edessä. ”Kidehl jää huolehtimaan kyläläisistä.” Kidehl ymmärtää hersiä. Hän pystyy puhumaan sen rauhalliseksi, pakottamaan sen pysymään aisoissaan.

”Ja Jeremia, sinä saat jäädä rauhoittelemaan heitä. Luotan sinuun.”

Nuori mies nyökkää. Hän seisoo yhä hyvin lähellä Niilaa, käsi miltei tämän kädessä niin kuin hersin ensi kertaa tavoitellessa Niilaa.

”Älkää pelätkö”, Yvonne sanoo. ”Minä tuon teille aamunkoiton. Luottakaa minuun.” Viimeisten sanojen kohdalla nainen katsoo Sylviasta Iliakseen. Miehen silmät ovat menettäneet kiiltonsa, ne seisovat päässä. Pelko on saanut vallan. Sylvia onnistuu kuitenkin nyökkäämään, hänen piiristä luopunut sielunsa ymmärtää yhä Yvonnea. Kylänjohtajan vaimo hivuttautuu miehensä viereen, sallii tämän painaa päänsä olalleen. Yön saapuessa kipu unohtuu, vain selviämisellä on merkityksellä, vain jälleen nousevalla auringolla.

”Suojelijani”, Yvonne sanoo kulkiessaan kyläläisten hajanaisen massan halki vihreä, heikko valo sormiensa päässä, ”kulkekaa kanssani.”

Jokainen Kidehliä lukuun ottamatta lähtee seuraamaan, kulkee häpeää vailla johtajansa perässä. Kidehl jää kyläläisten keskuuteen, hänen taitonsa on luotu toiseen tarkoitukseen. Kidehlissä risteävät voimat estävät mustuutta reunustamasta kyläläisten sydämiä.

Kylän ja metsän raja on hauras, edha on pyyhkiytynyt, jäänyt kuiskaukseksi kiertämään aiemmin vahvasti suojattua Eldithin kylää. Yön lapset kiertelevät puissa, Sigrid hakeutuu lähemmäs Niilaa ja Illusiaa. Kaiken jälkeen hänellä on vain heidät. Sisar lepää mustaa multaa yllään, Estherin yö nieli, Kidehl kuuluu toisaalle. Sigrid ei uskalla lomittaa sormiaan toisten sormiin, vaikka yö mustenee ja äänet alkavat kiertää.

”Pysykää lähelläni”, Yvonne kuiskaa pimeässä, ”ja pitäkää aistinne avoinna. Kohdistakaa edha keskivartaloonne, älkää antako yön tulla sisällenne.”

Sigrid haluaisi sanoa, että hänen aistinsa ovat auki raastetut, täysin repaleina. Kalina ja jatkuva kilkutus puissa käyvät korville raskaaksi. Jokin kaihertaa sydämen rinnalla taukoamatta, pyrkii sisälle, koputtaa rajoja.

Niila näyttää rauhalliselta. Pojan ilme on tyyni ja askellus ripeää, Sigrid ymmärtää, että ennen pimeyttä hänen voimansa oli äärimmillään. Häntä on jo houkuteltu, hän on kohdannut hersin silmästä silmään. Illusia Sigridin vasemmalla puolella on aivan yhtä rauhallinen, mutta hänen silmänsä seisovat suurina päässä. Houkutus ei kenties ole vielä alkanut, mutta metsä puhuu hänelle.

Sigridin oma pää täyttyy metsän äänistä, mutta niistä yksikään ei kohoa toisen yläpuolelle. Hetken Sigrid pelkää, ettei houkutusta tulekaan, että hän on saanut valmistautua turhaan pitämään itsensä edhassa vahvana. Sitten hän ymmärtää, että pimeä tunne sydämen vierellä ei ole hänestä lähtöisin. Paniikki leviää aaltona koko kehoon.

Se on minun sisälläni.

Ääni lähtee sydämen viereltä, paikasta, jonka se on ottanut itselleen. Lovisan laulu kehittyy hänen sisällään, saa rinnalleen muita säveliä. Pimeys Sigridin ympärillä tiivistyy, hän näkee vain vaivoin Yvonnen vihreän valon. Ääni kaikuu hänen sisällään, hän ei saa sitä pois, vaikka kiristää askeliaan. Jalat tuntuvat kulkevat väärään suuntaan, keho liikkuu takaperin, edha ei ota vastaan, vaikka Sigrid kuulee huutavansa sitä.

Ymmärrys leviää kivun lailla. Hersille on aina ollut paikka Sigridissä, hänessä on koko ikänsä ollut tyhjää sydämen rinnalla. Tyhjä kohta täyttyy korvia huumaavalla laululla. Siitä Sigrid erottaa menneet vuodet, hymyilevän siskon, tämän päätä taputtavat vanhemmat. Yvonnen, joka valitsi heidät molemmat suojelijoiksi, Yvonnen, joka kohteli häntä aina muista erillään. Sigrid näkee itsensä ulkopuolelta. Hän katsoo pimeässä seisovaa tyttöä, jonka pisamaiset, valkeat kasvot täyttyvät kyynelistä. Ensimmäistä kertaa tyttö näyttää pelkästään eksyneeltä, rakkaudettomalta. Tyhjä kohta olisi pitänyt täyttää kauan sitten. Nyt päällä on kuusi metriä multaa ja keväisen kukan muotoinen kaipaus. Jos haudassa on Lovisan sijaan Sigrid itse? Jos hän hautasikin itsensä sisaren muiston vierelle?

”Sigrid, kuuletko sinä meitä?”

”Älä luovuta vielä.”

”Sigrid!”

Nimi kiertää kehää, mutta ei merkitse mitään. Tyttö on osa pimeyttä, aivan kuten yön lapsetkin. Miten nälkäiset niiden silmät ovatkaan, pohjattomat kaipuussaan. Ne haluavat yhtä tiukasti elämään kiinni kuin tyttökin. Multaa on liikaa, hän yskii, sylkee mustaa suustaan, mutta yö on liian sankka, laulu liian korkea. Hersi ei näytä hänelle mitään, on pelkkää pimeyttä, yön musta vaippa, joka ei poistu, vaikka repisi käsiä, raastaisi kuollutta maata.

”Sigrid.” Ääni. Kirkas, kuin valo. ”Sigrid, katso minuun. Nyt ei ole aika.”

Sigrid. Nimi. Ihmisen nimi, hänen nimensä. Tyttö nostaa päänsä, kohtaa vihreän valon, selkeät, siniset silmät.

”Katso minuun. Minä luotan sinuun, sinä et kuulu sinne.”

Todellisuus palaa valon piirtämiin rajoihin, Yvonnen kasvoihin. Nainen vaatii häntä takaisin elämään. Sigrid ponnistaa, kohottaa kätensä, vaikka ei tiedä, seisooko vai istuuko. Pimeys ympäröi kaikkialta, istuu hänen sisällään.

Käsi tarttuu käteen. Sigrid riuhtaistaan pimeän keskeltä suojelijoiden joukkoon. Illusia ja Niila pitävät hänestä kiinni, hän tuntee etäisesti kädet ympärillään. Yvonnen käsi pitää lujasti kiinni hänen omastaan. Valo leikkii naisen suortuvilla. Sigrid vetää syvään henkeä, hengittää yötä sisäänsä. Ottaa kaiken sen valon, joka on hänen otettavissaan. Vasta, kun edhan kevyt lepatus sydämen vierellä luo elämää mustuuteen uponneeseen kehoon, Sigrid tuntee hapen kiertävän.

”Minä…” Ääni tulee vaivoin ulos. Sigrid tunnistaa sen omakseen. Hän erottaa ympäristönsä, kalisevan metsän, valon piirtämät oksat. Mättään allaan.

”Sinä selvisit.”

”Ei hätää.”

”Me olemme tässä. Pystytkö jatkamaan?”

”Pystyn”, Sigrid nyökkää. ”Pystyn minä.”

Sigridin askeleet harhailevat pimeässä, mutta Niilan ja Illusian turvin hän kykenee kulkemaan eteenpäin. Kun he saapuvat portille, Sigridin sisällä oleva edha herää, sykkii vaaraa koko ruumiiseen.

Ei eteenpäin. Älä. Ei enää.

Yvonne ei kysy, ovatko hänen suojelijansa valmiita. Hänen katseensa takana lepää jotakin raskasta, vuosia sitten unohdettua, joka kohtaisi loppunsa tänä yönä. Nainen astelee portin läpi toiselle puolelle metsää. Perhoset eivät enää lepata ilmassa varoittamassa, varoitus on siirtynyt suojelijoiden sisälle. Edha ei ole kuollut, vaikka perhoset ovat laskeutuneet sateena alas taivaalta hersin aallon peittäessä kaiken alleen.

”Kulkekaa kanssani. Riisukaa pelko sydämestänne, portti päästää teidät läpi.”

Sigrid ei ole koskaan kulkenut portille saakka, hän ei ole ikinä ottanut askelia ylittääkseen edhan ja hersin rajan, maailman alun, kaiken olevaisen lähtökohdan. Sigrid päästää irti Niilasta ja Illusiasta, jättää heidät taakseen, kävelee Yvonnen jalanjäljissä portille.

Aluksi Sigrid ei tunne mitään. Kun jalat koskevat yhtymäkohtaa, paikkaa, jossa hersi ja edha yhdistyvät, synnyttävät tasapainon maailmaan, paine kasvaa. Hersin laulu palaa, yhdistyy edhan tuttuun, vahvaan sointiin sisällä. Paine sattuu korviin, mutta Sigrid ei vie käsiä päänsä suojaksi. Hän tuntee kaiken olevan painon raskaana yllään, ymmärtää, että saman painon kanssa Kidehl on jäänyt kylään, hersin ja edhan, kummankin maailmaa ylläpitävän voiman.

Mielensä taustalta Sigrid kuulee äänen, muistaa häntä katsovan naisen pojan sanat. Ei ole hyvää ja pahaa, on vain kaksi voimaa. Tasapaino ei ole koskaan tuntunut yhtä selkeältä, yhtä tarpeelliselta. Hetken Sigrid on yhtä sen kanssa, antaa sen soljua sisällään. Sitten hän siirtyy eteenpäin, väärälle puolelle, sille, joka antoi maailmalle mahdollisuuden tuhoon. Kaikki on pelkästään mustaa, yö on piilottanut kuun ja tähdet. Tasapaino on yhä olemassa, mutta Sigrid tuntee, kuinka sen tummempi, raskaampi puoli vääntää vaakaa rikki. Yö on liian pitkällä, se on jo kylässä saakka, rajat on ylitetty.

Ymmärrys leviää kehoon, sydän hakkaa pienessä tilassaan. Sigrid tietää, että tasapainon puolten ei kuulu koetella rajojaan, ei musertaa toista alleen. Kun Niila ylittää rajan, Sigrid erottaa hänen silmistään saman ymmärryksen. Heitä on jo koeteltu. He ovat valinneet pysyä edhassa, heidän sydämensä tietää, että voimien on pysyttävä toistensa vastakohtina, täydentäjinä.

Illusia kulkee portista viimeisenä. Hänen kasvonsa pysyvät tyynenä, mutta voimien löytäessä hänet Sigrid erottaa vapisevat hartiat, hillittömästi tärisevät kädet. Tyttöä ei ole vielä koeteltu, hänen sisimpänsä on ollut hersiltä piilossa. Nyt sydän on avattu, hersi näkee Illusian. Tytön vihreät silmät laajenevat, sormet kurottavat kohti Sigridiä. Sigrid perääntyy kauhistuen janoa Illusian silmissä.

”Lovisa?”

”Ei”, Sigrid kuiskaa ajatellen, että hänen on täytynyt näyttää hetki sitten samalta. Kauhun täyttämältä, pelokkaalta, kuin pieneltä lapselta.

”Anteeksi.” Illusian keho nytkähtää, Sigrid tuntee, miten Yvonne hänen takanaan jännittyy. Edhan aura käy väkevämmäksi naisessa, kun hän aistii vaaran.

”Illusia, katso minua”, Yvonne kuiskaa. ”Lovisa on kuollut. Hän on poissa. Sinä olet hengissä. Se, mitä näet, ei ole totta. Hän ei tule takaisin.”

Illusia pudistaa punaista päätään, taipuu kaksin kerroin. Hetken Sigrid kuvittelee tytön romahtavan polvilleen. Sitten hän nousee, ottaa askeleen, saapuu hersin puolelle porttia. Musta maailma hahmottuu hiljalleen tytön silmien edessä, Yvonnen vihreä valo piirtää puille oksat, ihmisille kasvot.

Tuike palaa Illusian silmiin. Hän hengähtää, miltei purskahtaa itkuun, kyyneleet leikkivät silmien takana. Niila ottaa tytön kiinni, jotta tämä ei horjahda, pitää kiinni tietämättä, mitä hersi on hänelle näyttänyt. Sigrid ei uskalla koskea, hän ei katso sitä oikeudekseen. Hän ei voi antaa Illusialle mitään siitä, mitä hän näki. Hänelle itselleen oli vain pimeyttä.

”Te olette kaikki selvinneet tänne saakka”, Yvonne lausuu pitäen äänensä yhä alhaalla, aivan kuin yö saattaisi villiintyä sen soinnista. Yvonne tuntee yön paremmin kuin itsensä, se on hänestä ja Kaarnasta lähtöisin. ”Olen ylpeä teistä.”

Niila hymyilee vaisusti. Hän on ainoa, jolla on ollut riittävästi aikaa käsitellä mustaa varjoaan, sydämensä pimeimpiä ulottuvuuksia. Sigrid ja Illusia joutuvat jatkamaan suoraan, välittämättä pimeydestä sisällään. Hersi ympäröi heitä kaikkialta, mutta he ovat päättäneet seistä suorassa, olla vastaamatta sen kutsuihin.

Lankeamisen täytyy tuntua juuri siltä. Vastaamiselta. Laulu jää soimaan tyhjänä, jos siihen ei yhdy mukaan. Sigrid kulkee muiden rinnalla kuunnellen puiden melankolista helinää. Estherin on täytynyt vastata siihen, kääntyä sen puoleen. Samoin Injen, samoin Kaarnan, samoin jokaisen, joka on koskaan päässyt lipsumaan Yvonnen käsistä.

Metsä muuttuu, puut käyvät korkeammiksi ja rungoiltaan suuremmiksi. Abelien puu rajan toisella puolen on pieni verrattuna hersin puolen suunnattomiin, maailman ikäisiin järkäleisiin. Mitä syvemmälle he käyvät, sitä enemmän Sigrid huomaa ajattelevansa kylää. Sammuneita valoja, toisiinsa takertuvia ihmisiä. Pimeyttä vartioivaa Kidehliä, joka pitää yksin kylän hengissä. Sigrid on aina kuvitellut rakastavansa vain edhaa, vain tehtäväänsä suojelijana. Silti ajatus kylästä, jonka kattojen yli aurinko kipuaa, täyttää hänen sisimpänsä lämmöllä.

Kesken matkan Yvonne pysähtyy. Hänen energiansa muuttuu. Se saa taustasävyn, tummemman ja vahvemman. Jos voima voisi olla väkivaltaista, Sigrid kuvaisi muutosta Yvonnessa juuri sellaiseksi, raa’aksi ja häikäilemättömäksi. Sigrid tarttuu Niilaa ja Illusiaa käsistä. Toivo tuntuu häviävän pieneltä, mutta toisen käsi on lämmin omaa vasten.

”Aèl, Sethiel”, Yvonne sanoo. Ääni kumpuaa syvältä sisältä, jää leijumaan sakean mustaan yöhön. Puut peittävät taivaan, Yvonnen valo värjää rungot, paljastaa niiden röpelöisen, ikivanhan pinnan. Yksi puista alkaa liikehtiä, väreillä kuin vedenpinta. Sigrid erottaa kasvot, vanhat ja kauniit. Keho irtoaa puun kuoresta. Hengähdys pääsee Sigridistä, kun hän näkee, kuinka hersi on runnellut miehen kehon ihmissilmälle vieraaksi. Köynnökset ja kovettumat peittävät sitä kaikkialta. Narina kaikuu metsässä, kuin keho olisi vanhaa, taipuvaista puuta.

”Aèl, Helith, ole tervehditty.” Miehen ääni kimpoilee puissa. Se on raskas ja laahaava, kuin vuosien takainen. ”Sinä saavut viimein.” Sigrid on erottavinaan ikuisuuden eläneen miehen äänessä helpotusta, kuin hänen elämänsä paino olisi ehtinyt jo käydä sietämättömäksi.

”Sinun yösi on pitkällä”, Yvonne sanoo. Sigrid ei ole koskaan kuullut Yvonnen puhuvan äänellä, joka olisi yhtä tumma, yhtä täynnä surua. Kuin lasi lasia vasten, raastettu, hajalla.

”Ja sinun suojelijasi ovat valmiita.”

Yvonne hymyilee. Sigrid katselisi mieluummin mitä tahansa muuta.

”Me olemme vihdoin tässä”, Yvonne sanoo naurahtaen, sallien surunsa tiivistyä äännähdykseen, ”ei ole enää sanoja, ei tekoja. Olemme vain me. Mitä me vielä odotamme?”

Sigrid katsoo lapsuutensa tarinoiden hahmoa, Kaarnaa, yön isää. Sethieliä, ensimmäistä miestä, joka seisoo hänen edessään pitkänä, vääristyneenä ja armottoman todellisena. Koko ikänsä hän on kuvitellut Kaarnan olevan kuin hersi, häikäilemätön ja yönmusta. Miehenkaltainen olento on läsnäololtaan haikea kuin puiden helinä, yön lasten vaimeaksi käynyt laulu. Kaarnassa lepää rauha, hiljainen ja unohdettu. Hän ei syökse Sigridiä ikuiseen pimeyteen. Katsoessaan Kaarnan hehkuviin sammalsilmiin hän näkee vain miehen, joka on ollut joskus suunnattoman surullinen. Nyt suru soi metsässä, hiipuneena, hersin vääristämänä.

Sigrid ei voi tietää Kaarnasta mitään. Ainutkaan sana ei voi kuvata hänelle sitä, mitä miehen on täytynyt kokea vaimonsa rinnalla. Tarinat haihtuvat reunoistaan, jäljelle jää vain Helithin ja Sethielin jakama suru, joka ei ole suojelijoille avoin. Tarinan päätös voi olla vain toisen loppu, Sigrid ei näe polun haarautuvan minnekään muualle.

Yvonne vie kädet sydämelleen, sulkee silmänsä, hengittää syvään. Edha hänessä muuttuu, muovautuu sopivaksi. Sigrid tietää naisen kohdanneen itsensä. Tämä on päättänyt luopua kaikesta.

Sanat jäävät taa. Yvonne ojentaa kätensä kohti Kaarnaa, voima tanssii tiensä ulos hänestä, väreilee ja läikkyy. Vihreä valo katoaa, pimeys lankeaa jälleen suojelijoiden ylle, mutta he eivät jää sokeiksi sen edessä. Edha näyttää tien, alkuvoima kertoo, mitä tehdä.

Sigrid ojentaa kätensä kohti Yvonnea. Hetki on viimein käsillä, kevättuuli on tuonut vastauksen. Jokainen suojelija kurottaa voimallaan kohti Yvonnea, tukee naisessa sykkivää voimaa kaikella sillä taidolla, joka vuosien varrella on kehittynyt, syntynyt omanlaisekseen.

Aika lakkaa olemasta. Pimeyden keskellä on vain kultainen edhan säie, joka yhdistää hänet toisiin, tekee hänestä osan kokonaisuutta. Hetken hän on nimetön, muodoton, pelkkä pala kultaista virtaa, alkuvoimaa, joka lipuu ensimmäisestä naisesta pimeään. Hersi pistää vastaan, ujuttaa itsensä edhan reunoille, riepottelee, haastaa.

Kipu ei ala ennen kuin voimat ovat saaneet toisensa. Edha ja hersi lomittuvat, kieppuvat ilmassa, Sigridin on vaikea hahmottaa, mistä hän alkaa, mihin Yvonne loppuu, missä menee toisten suojelijoiden fyysiset rajat. On vain voimien sekottuma, suunnaton paine.

Sitten hiljaisuus. Metsä lakkaa pitämästä ääntä, jännite purkautuu. Sigrid näkee valoa. Hän tuntee kaatuvansa, metsä ottaa vastaan. Ohimoilla tykyttää, hän on yhä kiinni itsessään, maallisessa ruumiissaan. Valo sokaisee silmiä, Sigridin on pakko suojata itsensä siltä. Keho on liian tunnoton, liian irrallaan tunteakseen, kuinka toinen voimista purkaa toisen, palauttaa sen luontoon.

Sigrid näkee Yvonnen selän. Nainen seisoo suorassa, valo ympärillään kipinöiden. Kultaiset säikeet kiertävät Yvonnea. Mies hänen edessään seisoo kaarnakasvot ilmeettöminä. Sigrid ei tunne hersiä hänessä, ei palaakaan surumielisestä yöstä. Hän ei näe Yvonnen kasvoja. Kerrankin hän on siitä kiitollinen.

Naisen käsi kohoaa Kaarnan ylle, langettaa viimeisen tuomion. Valo loistaa miehen suonissa kuin sisälle muodostunut rihmasto. Iho on läpikuultava, hauras kuin nuori koivunoksa. Kaarnan silmät laajenevat, hän ymmärtää, mutta valo on liian suuri vuosituhansien pimeyden jälkeen. Mustuus jättäytyy Yvonnen hehkun alle, vanha voima hiipuu sisälle. Kaarna sulkee sammalsilmänsä. Tummanpunainen ruusu puhkeaa rintaan, levittää säikeensä kehoon. Hän, joka oli joskus mies, ihminen, tuntee elämän sykkivän sisällään vielä kerran. Hän osaa vielä vuotaa verta.

Välkähdys. Yvonnen suruun taipuneet kasvot. Valo hiipuu, veri Kaarnan rinnassa leviää. Hersi hänessä sammuu pois, valuu valon matkassa takaisin sinne, minne kuuluu, sammaliin ja oksistoihin. Maihin, jota perhoset eivät ole koskettaneet.

”Ekh lien nar máj”, Kaarnan kovettuneilta huulilta pääsee. Muinainen olento kurottaa Yvonnen poskea, mutta retkahtaa eteenpäin, polvilleen, vaimonsa eteen. Yvonne ei liiku, suru piirtää hänen ääriviivansa tummaa metsää vasten. Hetken hän vain seisoo, hengittää, kuuntelee edhaa suonissaan. Edhan laulu on vaimea, voittonsa voittanut. Sen ylle kirii toinen sanoma.

Ekh lien nar máj. Ei ole hätää.