Luku
20: Alku
”Palataan kylään.” Illusian ääni
rikkoo hiljaisuuden peiton niin kuin tähdet rikkovat mustan taivaan
rei’ille. ”En tiedä, mitä teet täällä, mutta me emme saa
olla täällä. Tule.”
Sigrid ei ole tottunut ottamaan
käskyjä vastaan toisilta suojelijoilta, mutta hän seuraa Illusiaa
koiran lailla. Se sattuu vähemmän kuin vastaaminen.
”Mitä itse teet täällä hämärän
jälkeen?”
”Kuuntelin edhaa. Se sanoi, että
sinulla ei ole kaikki kunnossa.”
”Miksi sinä siitä välitäisit?”
Sigrid sävähtää Illusian kävelyn
katketessa tyhjään. Illusia kääntyy, Sigrid ei erota pimeässä,
kuinka tämän kulmat ovat kaartuneet ja silmät leiskuvat mustaa
tulta.
”En tiedä, mikset vieläkään voi
sietää minua, mutta minä olen kiinnostunut jokaisen suojelijan
hyvinvoinnista.” Illusian ääni on kireä, hän on hetken päässä
räjähdyksestä.
”Minä voin loistavasti.”
”Et edhan mukaan. Kaikki ovat
hersille alttiita. Sinun täytyi nähdä, missä kunnossa Niila oli
houkutuksen jälkeen.”
Sigrid nyökkää enemmän itselleen
kuin Illusialle, joka jatkaa kävelyään eikä enää käänny
katsomaan häntä.
”Missä Niila edes on juuri nyt?”
”Lieneekö jo palannut kotiinsa.
Näin hänen harhailevan metsän suuntaan Jeremia kintereillään.
Kenties hän haluaa olla rauhassa sen jälkeen, mitä koimme tänään
järvellä.”
”Eikö sinun pitäisi olla
Melisenden miehen seurassa Niilan sijaan?”
”He näyttävät löytäneen
toisensa.” Sigrid ei kuule sanojen taustakaikua. ”Suon sen
heille.”
”Niilalla ei ole turhan paljon
läheisiä ystäviä”, Sigrid myötäilee. ”Injestä tuskin on
ystäväksi.”
Sigrid erottaa Illusian kohauttavan
harteitaan.
”Emme me siitä mitään tiedä.
Meidän tehtävämme on pitää itsemme kunnossa. Niila selviää
kyllä. Selviätkö sinä?”
”Miksi jokainen tuntuu olevan juuri
minun hyvinvoinnistani huolissaan?”
”Jokainen osa sinussa antaa ilmi
todellisen vointisi.”
Sigrid ei ehdi vastata mitään, sillä
Illusia pysähtyy yllättäen ja hän miltei törmää tytön
selkään.
”Miksi sinä...”
Sigrid tunnustelee ympäristöään
edhan kautta. Kurottaa, kiertelee, kunnes vastaan tulee suuri kivi.
Sisaren hauta, jonka juurella hän vastikään istui. Edha pysähtyy,
Sigrid kutsuu sen takaisin sormenpäihinsä. Illusia seisoo hiljaa,
Sigrid erottaa hienoisen vavahtelun tämän kapeissa hartioissa.
Pimeys ei näytä paljon, mutta se näyttää tarpeeksi.
Sigrid menee lähemmäksi, ei
myötätunnosta, vaan silkasta hämmennyksestä. Hän koskettaa
Illusian vapisevaa olkapäätä. Illusia tyrmää kosketuksen
kädellään kavahtaen taaksepäin. Vasta silloin Sigrid ymmärtää
Illusian itkevän.
”Illusia?” Sigrid lausuu tytön
nimen. Se jää kiertelemään pimeyttä. ”Illusia, jatketaan
matkaa.”
”Te olitte täällä aiemmin Yvonnen
kanssa.” Illusian ääni on varjo, itkun murtama. ”Kaipaatko sinä
häntä?” Sigrid erottaa Illusian nyökkäävän hautaan päin.
”Vai kävittekö te vain nauramassa hänen muistolleen?”
Illusian sanat ovat kuin läimäytys
Sigridin poskelle. Myrkyllinen isku, joka kirvelee vielä kauan
lyönnin jälkeenkin. Sigrid ei astu enää lähemmäs Illusiaa.
”Sinä et tiedä siitä mitään.”
”Mistä?” Illusian ääni kohoaa
täyttämään tilan. Sigrid miltei unohtaa heidän seisovan keskellä
yötä, alituisessa vaarassa. ”Siitä, kun oma sisarus ei tunnu
jättävän rauhaan, vaikka on haudattu ja poissa? Vai siitä, kun
pelkää mennä eteenpäin? Kun ei tiedä, rakastaako vai vihaako?
Kun ei tiedä, voiko enää koskaan oppia elämään?”
Illusian hengitys käy raskaaksi.
Vapina leviää koko kehoon.
”Minä tiedän enemmän kuin
uskotkaan. Olen haudannut muutakin kuin veljeni.”
”Sinun veljesi ei ollut kuten
Lovisa. Hän ei koskaan käsitellyt voimia. Et joutunut jäämään
hänelle toiseksi.”
”Sinun sisaresi oli kuin aurinko.
Sinä olet katkera.” Uusi läimäytys poskelle. Raivo kohoaa
Sigridin kurkkuun, miltei tukehduttaa hänet.
”Mutta älä ymmärrä minua
väärin”, Illusia jatkaa. ”Minä ymmärrän sinua. Minäkin elän
veljeni muiston kanssa joka ikinen päivä.”
”Sinä et tiedä mitään minun ja
Lovisan väleistä, et mitään.”
”Onko sinun todella noin vaikeaa
ottaa vastaan myötätuntoani? En jaa sitä kenelle tahansa.”
Illusian hengitys tasaantuu
hiljalleen, mutta Sigrid tunnistaa yhä kohoavan nuotin tämän
puheessa. Hänen oma raivonsakaan ei ole lieventynyt, se laskeutuu
hiljalleen kurkusta vatsanpohjaan ja mädättää kaiken matkallaan.
”Minä rakastin sinun siskoasi”,
Illusia sanoo ääni surusta sinisenä. Sigrid jähmettyy aivan kuten
nähdessään Yvonnen katoavan portin toiselle puolen. ”Rakastin
häntä enemmän kuin elämää, ja minä tiedän, että hän rakasti
pikkusiskoaan enemmän kuin olisi koskaan voinut rakastaa minua. Älä
koskaan anna itsesi unohtaa sitä. Lovisa olisi tehnyt sinun eteesi
mitä tahansa ja sinä kiität häntä kulkemalla katkerana hänen
varjossaan. Olet itse luonut varjosi.”
Sanat uppoavat hiljalleen Sigridin
tajuntaan. Laulava sisko, auringon läikät ikkunaverhoissa, kädet
palmikoilla. Ei ollut hetkeäkään, jolloin Lovisa olisi lakannut
hymyilemästä hänelle. Hän ei enää muista, milloin lakkasi
nauttimasta sisarensa hymyn säkenöinnistä.
Yksinäinen kyynel valuu Sigridin
poskelle. Hän ei pyyhi sitä pois, vaikka tahtoisi.
”Minä tiedän sen”, Sigrid sanoo
hiljaa. ”Tiedän sen.” Sigrid kumartuu haudan äärelle,
ihmettelee hiljaisena pysyvää metsää. Kenties hersikin tuntee
hänen sisimpänsä, sallii hänen rahoittua itsensä äärelle.
”Olen pahoillani, etten koskaan
kykene antamaan sisarelleni anteeksi sitä, että hän kehtasi
rakastaa minua siitä huolimatta, etten pystynyt hengittämään
hänen lähellään. Hän tukahdutti minut, enkä voi antaa sitä
anteeksi.” Sigrid vetää syvään henkeä pysyäkseen vielä
kehossaan. ”Itselleni. Yksinomaan itselleni.”
Sigrid tuntee kuinka Illusia laskeutuu
kylmälle maalle hänen vierelleen.
”Minä uskon tietäväni, mitä teit
portin lähettyvillä. Sinä näit Yvonnen, eikö vain?”
Sigrid nyökkää, ilma tuntuu
kylmältä hänen keuhkoissaan, hän pakottaa itsensä hengittämään.
Sisään, ulos, elämä on yhä kiinni hänessä.
”Näin. Sitten sinä tulit.” Pieni
tauko, perhosen siiven räpäytyksen mittainen. ”Kuinka se liittyy
Lovisaan? Ja… minuun?” Sigrid tietää kaiken liittyvän
kaikkeen, seitit ovat punoutuneet yhdeksi tiukaksi kudokseksi, jossa
perhonen räpiköi, yrittää löytää tietä takaisin edhaan.
”Yvonne ei juuri poikkea sinusta”,
Illusia sanoo hiljaa. ”Olen miettinyt häntä paljon Lovisan
kuoltua. Tiedän, että hän käy silloin tällöin portin toisella
puolella, hän ei tee sitä erityisen piilossa.”
”Miksi hän tekee sitä? Jos hän
kerran tapaa Kaarnaa, hänen tulisi tietää, kuinka tappaa tämä.
Hänen täytyy tietää, kuinka se tapahtuu, se ei voi olla enää
voimista kiinni.” Illusia kuulee yllättyneisyyden Sigridin
äänestä. Tämän ei ole tarvinnut miettiä, miksi Yvonne on
kovettanut itsensä niin lujaksi, että käskee toista kieltämään
rakastettunsa olemassaolon. Illusia on yksin saanut itkeä yönsä,
kuivata kyyneleitään niin kauan, että ne vihdoin lakkaavat.
”Yvonnella olisi täysi voima tuhota
Kaarna, jos hän tahtoisi niin.” Illusia huokaa syvään. Hän ei
kosketa Lovisan hautaa kuten Sigrid. Hänellä ei ole mitään
tarvetta, ei enää.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Ihminen ei voi täysin kieltää
itseään.”
”En ymmärrä.” Yö on niin
hiljainen. Täysin aisoissaan.
”Yvonne rakastaa yhä Kaarnaa. Hän
ei muuttaa sitä seikkaa miksikään muuksi, vaikka kieltäisi
itsessään kaiken muun.”
Sigridin sisällä jokin, joka on aina
osunut paikalleen, leikkaa tyhjää. Jokin irtoaa liitoksistaan.
”Ei”, hän sanoo epäuskon
leijuessa ilmassa, ”Yvonne ei olisi niin heikko. Ei tässä
kaikessa voi olla kyse rakkaudesta.”
”Ei varsinaisesti rakkaudesta. Sinä
et ymmärrä, koska kiellät itsesi samalla tavalla.”
Hiljaisuus laskeutuu olkapäille.
Sigrid nojautuu Lovisan hautaa kohti, räpistelee irti verkosta.
”Rakkaus saattaa antaa meille
haavoja, joita emme tunnista haavoiksi”, Illusia sanoo hiljaa,
miltei lempeästi. ”Rakkaus ja muut tunteet, jotka kiellämme
tullaksemme vahvemmiksi, kestävemmiksi. Sinä tiedät kyllä, että
Yvonne on jo vuosia kuvitellut olevansa edhassa liian heikko
tappaakseen hersin keskusta. Sisimmässään hän tietää totuuden.
Ja niin tietää edhakin, se tietää aina, se on voimana
absoluuttinen. Siksi se ei antaudu Yvonnelle täysin.”
Sigrid kykenee näkemään kuvan
kokonaisena, vaikka yö pimentää näkökentän, sumentaa nurkat.
Hän näkee itsensä istumassa kasvot tyhjinä, sydän odottavaisena
Yvonnen edessä. Nainen näkee hänessä enemmän itsensä kuin
poikansa. Siksi hän pelkää, siksi hän luottaa. Lämpimät purot
kulkevat Sigridin poskilla, hyväksyntä kirvoittaa lukemattomia
kyyneliä.
”Kuinka me saamme hänet ymmärtämään
jotakin sellaista, jonka hän on vuosia haudannut sisälleen?”
”Kenties emme saakaan. Vaikka
olisimme henkisesti riittävän kestäviä, meidän ikävuotemme
eivät koskaan riitä oppimaan edhan teitä niin hyvin, että
voisimme tuhota hersin keskuksen.”
”Meidän täytyy tehdä jotakin.”
Illusia huokaa, täyttää hetkeksi
hiljaisen metsän.
”Sinä tiedät parhaiten, kuinka
vaikeaa on hyväksyä itsensä inhimillisenä.”
Sigrid ei tunne käsiään. Happi
kulkee sisälle kehoon, mutta ei tunnu miltään. Yö on kylmä.
Kylmä ja hiljainen.
”Kuinka sinä sen teet?”
”Hyväksyn inhimillisyyteni?”
”Niin.”
”Ehkä meillä kaikilla on jotakin,
jota hyväksyä”, Illusia sanoo ajatellen Karlin naurua, jota
kaikki muut kylässä rakastivat. Hautaa, jolle ihmiset vieläkin
tuovat kukkia. Illusiakin, vaikka hän toivoo, ettei Karlista enää
koskaan kasvaisi mitään hyvää ja kaunista. ”Ei tämä kaikki
ole minullekaan helppoa.”
”Uskon sen.”
”Ja minä uskon, että sinä olet
ainoa, joka voi saada Yvonnen hyväksymään, että vain kohtaamalla
itsensä hän voi tulla riittävän vahvaksi tuhotakseen hersin
keskuksen.”
Sigrid tietää vastuunsa. Hän
tietää, millaiset kasvot häntä katsovat järven tyynestä
pinnasta. Yvonne näkee saman haavoittuvuuden kuoren sisällä,
kuoren, joka on vuosien tulos, vahva, mutta ei rikkoutumaton. Sigrid
puristaa kätensä nyrkkiin, tuntee lämmön virtaavan suonissa. Edha
ei ole vielä hylännyt häntä, vaikka pimeys on jo pitkällä.
”Kenties niin”, Sigrid huokaa ja
nostaa runkonsa ylös pitäen kiinni sisarensa haudasta. Viimeinen
kosketus kylmään kiveen. Sigrid ei ole valmis jatkamaan, hän ei
koskaan ole, mutta joskus on käveltävä kuvajaisen läpi
tunteakseen sen täysin. Hän päästää irti haudasta, tuntee
lämmön leviävän kehoonsa, edha liplattaa suonissa, sykkii
rinnassa. Kuin vuosien paino olisi irronnut, imeytynyt kylmään
maahan.
”Illusia.” Sigrid odottaa, että
punatukkainen tyttö nousee ylös. ”Sinä rakastit minun sisartani.
Uskotko, että rakkaus todella parantaa ihmisen?”
Illusia miltei yhtyy Sigridin
virranneisiin kyyneliin kuullessaan, miten hauraalla äänellä hänen
suojelijakumppaninsa puhuu. Ensimmäistä kertaa elämässään hän
ei salli yön laskeutua heidän välilleen. Illusia tarttuu käsistä
tyttöä, jonka sisarelle hymyili. Hän yrittää ymmärtää.
”Ei”, Illusia sanoo aiempi lämpö
äänessään, ”ei se ketään pelasta. Se ei ole voimakkaampi kuin
mikään muukaan tunne.”
”Niin.” Sigrid huomaa
nyökkäävänsä. ”Niin kaikki sanovat.”
”Ei tässä ole vain rakkaudesta
kyse. Ei koskaan.”
Valoa on monenlaista. Jokainen
tarvitsee itselleen palasen siitä. Sigrid antaa Illusian pitää
kättään, hän mieltyy sen lämpöön. Sigrid sulkee silmänsä,
ajattelee Yvonnea ja itseään. Heistä kumpikin on sydämessään
yksin, vailla valoa vain, koska on aina tukkinut siltä tien. Sen
padon vain he itse voivat aukaista.
Sigrid haluaisi sanoa kiitos. Hän
voisi koska tahansa kertoa Illusialle, että tämän sanat ovat
saatelleet hänet itseensä, pakottaneet hänet niin liki
kuvajaistaan, ettei hän enää voi kieltää sitä. Kun kädet
päästävät irti, Sigrid tuntee olonsa kevyeksi. Jokin on irronnut,
tuonut hänet lähemmäksi valoa.
Yö pysyy hiljaisena naisten matkalla
kotiin. Maailman voimat ymmärtävät, milloin niiden tehtävä on
jäädä taustalle ja antaa toisenlaisten voimien kulkeutua
suuntiinsa vailla ohjailua. Illusia kävelee edellä. Hän hengittää
vapaammin kuin kuukausiin. Sigrid saapuu jäljessä, kyyneleet
kuivuvat hänen poskilleen. Hän ei pyyhi niitä pois. Ne saavat
kuivua merkiksi alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti