Yöllä on kirkkaat silmät. Nuori mies seisoo niiden edessä paljaana, täysin avoimena. Tähtien kansi kohoaa neuloilla puhkotun taivaan ylle teollisena ja vääränä. Taivas sen alla on vain puoliksi läsnä. Se on tähdetön ja musta. Ihmiset ovat virittäneet sen ylle oman mukaelmansa siitä, mikä oli joskus kaikille pyhää. He ovat piirtäneet kuvan tähdistä.
Yön kuunmuotoiset silmät eivät jätä valvovaa rauhaan. Mies vääntyilee kaltereidensa sisällä hermostuneena, hapuilee kynnettömiksi kuluneilla sormillaan medaljonkia, jonka piti johdattaa hänet taivaan toiselle puolen. Nyt tähtitaivas on väärä, taivaan autuus vankila.
Carrie meni jo edeltä. Jätti medaljongin, jonka sisällä lukee oikea ilmansuunta. Kultainen esine on miehen ainoa muisto ajasta, jolloin tyttö oli vielä maannut hänen vierellään ja hengittänyt hänen hiuksiinsa. Tyttö oli ollut aito, maailma musta, mutta parempi kuin valheelliset tähdet, jotka nyt irvistävät taivaan yltä.
Kun yön tuijotus, kahden kuun irvokas läsnäolo saa miehen entistä hermostuneemmaksi, hän puhkeaa nauruun. Naurun nuotti peittää muun alleen, se maalaa kirkkaanpunaisella pelon ja kivun päältä. Mies päästää irti medaljongista, siirtää kätensä kaltereille ja vetää kynnettömiä sormiaan niitä pitkin. Kylmä metalli ei anna periksi, mutta sormiin ei enää satu, sillä keho on ottanut kivun osaksi itseään. Ilman sitä sen olisi kevyempi olla, se olisi tyhjempi kuin taivas.
Mies nauraa omalle kykenemättömyydelleen. Aiemmassa maailmassa ihmiset laittoivat eläimiä häkkiin todistaakseen oman ylemmyytensä. Nyt mies itse istuu häkin pohjalla voimatta seistä vääriksi taittuneilla jaloillaan. Hänelle on jätetty vain lupa rappeutua, kulua hitaasti pois. Hän nauraa, koska huutaminen ei enää auta. Huuto ei lähde kurkunpäästä, sisin on muuttunut pelkäksi veriseksi sotkuksi. Kehon ääret ovat vankila sille, mikä on jo tuhoutunut. Aivan kuten kalteritkin. Niiden takana ei ole mitään nähtävää. Vain nauru voi vielä juosta savuna mustaan yöhön.
Sulkiessaan silmänsä yöltä mies ajattelee vielä hetkisen Carrieta. Haalistunut muisto ei ole se, joka ei anna hänen kuolla pois. Jos hän saisi päättää, hän lipuisi tiedottomuuteen unohtaen toisen ihmisen lämmön. Se, että hän voi vielä muistaa sen, tarkoittaa, ettei maailma, sen kieroutunut järjestelmä, salli hänen rappeutua loppuun asti. Niin kauan, kun hän muistaa, miten kevätaurinko piirsi hymyn toisen kasvoille, hän voi tuntea kivun. Ja niin kauan hänen pitää se tuntea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti