Luku 30: Uhriveri
Magdalenan sormuksin koristellut
sormet hipovat Jeremian selkää. Miehen kehon lämpö leviää häntä
odottaneeseen kuningattareen. Magdalena painaa päänsä Jeremian
rintaa vasten, hengittää tuttua tuoksua sisäänsä kuin
muistaakseen kaiken, mitä he ovat koskaan yhdessä kokeneet.
Jeremiaan on sekoittunut männynneulasten ja sammalen tuoksu, ne
tuntuvat täydentävän häntä. Kun Magdalena päästää irti ja
katselee miehen olemusta, hän huomaa ikävänsä purkautuvan
hallitsemattomana tärinänä.
”Magdalena, ystävä rakas, minä
olen tässä”, Jeremia kuiskaa. Sali on tyhjentynyt vartijoista,
Magdalena on vaatinut jokaista poistumaan hänen ja ystävänsä
luota.
”Sinun täytyy päästä lepäämään.
Kävelitkö koko yön?”
Jeremia nyökkää. Vaisu hymy
värittää kasvoja.
”Eldithissä ei ole hevosia. Oli
pakko kävellä.”
”Olisit lähettänyt viestin. Minä
olisin lähettänyt jonkun hakemaan sinua.”
”Ei, näin oli parempi.”
Magdalena huokaa syvään.
Kuningattaren olemus rauhoittuu, keho lakkaa tärisemästä. Väsymys
leviää raajoihin, Magdalena kulkee valtaistuimelleen istuutuen
sille kuin ei jaksaisi kantaa itseään. Purppurainen mekko laskostuu
portaille.
”Yö on voitettu”, Jeremia kertoo
istuutuen Magdalenan jalkojen juureen, itsekin voipuneena, matkan
kuluttamana. Jalkoja särkee, päähän leviää autuas utuisuus.
Jeremia sulkee silmänsä ja painaa päänsä kuningattaren syliin.
Hänen ei tarvitse nousta.
”Yö? Hersi? Onko Helith…” Lause
katkeaa. Magdalena vaipuu hämmennykseen. ”Onko Helith toiminut
näin ripeästi?”
”Piiri on yhdessä kukistanut
Sethielin. Hersin keskus on tuhottu, vaara on ohi.”
”Minä puhuin rauhan koko kevääksi.
Laren ei lähetä joukkojaan tänne vielä muutamaan kuuhun.”
”Tuskin aiot puhua itseäsi irti
rauhasta. Tarvitset tauon kaikesta.”
”Rauha saa pysyä. On kulunut liian
vähän aikaa hersin keskuksen kukistumisesta. Pimeys voi vielä
nousta uudelleen. Tiedonvälittäjäni on kuollut, mutta tiedän,
että Helith lähettää jonkun kertomaan minulle, jos jotakin
tapahtuu.”
Magdalenan kädet löytävät Jeremian
hiukset. Hän siirtää suortuvat pois otsalta, koskettaa vaaleaa
hipiää kuten aina ennenkin. Vasta nyt kosketuksessa on jotakin
väärää, kuin hänellä ei olisi enää oikeutta pitää
ystäväänsä lämmössään. Kuin kylässä vietetty aika olisi
tehnyt tyhjäksi hänen oikeutensa rakkaimpaansa.
”Minä aion tehdä Helithistä
jälleen kylänsä johtajan, kun tilanne Eldithissä on rauhoittunut
hieman”, Magdalena kuiskaa irrottamatta otettaan Jeremiasta. Hän
tahtoo pitää miehen lähellään, vaikka jonkin korjaamaton on
luikerrellut heidän välilleen.
”Oletko varma, että hän tahtoo
sitä? Hän on erittäin väsynyt. Sethielin tappaminen vaati häneltä
suunnattoman paljon voimia.”
”Jätän sen hänen harkittavakseen.
En aio katsella Ilias Abelia idän johdossa enää kauaa. Sen mies ei
ansaitse kunnioitustani.”
Jeremia nostaa päätään. Hänen
silmissään leimuaa.
”Minä kuulin hänestä paljon
sellaista, jonka valossa hän ansaitsisi menettää henkensä. Aion
antaa sinulle täydellisen raportin kaikesta, mitä näin ja koin
Eldithissä. Kylä todella tarvitsee muutosta.”
”Ja aikaa. Juuri nyt voimme vain
antaa heidän olla. Kun välirauhan aika on ohi ja olen saanut
Soledhan kuninkaat taipumaan tahtoni alla, muutan Eldithin oloja
välittömästi.”
”Magdalena.” Jeremia nostaa
uupuneen ruumiinsa lattialta, kumartuu kuningattarensa puoleen. Hän
suukottaa kuningattaren otsaa, vetäytyy sitten tämän lämmöstä.
”Magdalena, minä arvostan sinua suunnattoman paljon, mutta...”
Mutta. Jeremia ei koskaan jatka
lausettaan. Hän on aloittanut sen monesti, ja jokaisella kerralla
Magdalena tietää ystävänsä jättävän jotakin sisälleen. Nyt
kylä on ajanut Jeremian itsensä laidoille, pakottanut miehen
kohtaamaan totuuden.
”Mutta minä…” Jeremia ei sano
enempää. Hän pudistaa päätään. ”Anteeksi, Magdalena. Olen
hirvittävän väsynyt.”
”Jeremia, ei sinun tarvitse enää
piilotella itseäsi.” Magdalena nousee valtaistuimeltaan. Lyhyeksi
leikatut hiukset keinahtelevat ilmassa. ”Sano vain, mitä
ajattelet. Sanat ovat leijuneet vuosia välillämme. Milloin minä
muutuin sinulle kahleeksi?”
Kyyneleet kimaltelevat hallitsijan
silmissä. Nainen, joka on tehnyt kaikkensa tehdäkseen maailmasta
kaikille paremman paikan elää, sortuu kyyneliin rakkaimman
ystävänsä edessä. Hän ei uskalla mennä Jeremian keholle,
painautua tätä vasten kuten aina ennenkin.
”Jos tahdot vapaaksi, minä päästän
sinut pois.”
”Sinä et tekisi niin. Sinä
tarvitset minua.”
”Sinä et tarvitse minua, et enää.
En tahdo kahlita sinua tähän elämään. Jos Eldithissä on
jotakin, jota sinä haluat, minä sallin sinun mennä, ottaa elämäsi
takaisin. En kestä enää katsella kärsimystäsi vierelläni.”
”Tulen valitsemaan lojaaliuteni
sinulle yhä vain uudelleen. Olen itse sitonut itseni sinuun, en enää
koskaan päästä irti.”
”Vaikka se tekisi sinut hirvittävän
onnettomaksi?”
Jeremia pudistaa vaaleaa päätään.
Valtaistuinsalin hämärässä, yön viimeisimpinä tunteina ennen
valoa hän näyttää kauniimmalta kuin aikoihin. Magdalena näkee,
mitä ymmärrys on tehnyt Jeremialle. Se on tasoittanut miehen auran.
Tämä tuntuu näkevän kaiken.
”Minä en ole ollut hirvittävän
onneton sinun rinnallasi. Rakastan sinua enemmän kuin mitään
muuta.”
”Älä valehtele itsellesi.”
”Siinä ei vain ole kaikki, mitä
haluan. Vasta Eldithissä ymmärsin, että on olemassa vapautta, jota
en tule koskaan tavoittamaan täältä käsin.”
Magdalena nielee loput kyynelistään.
Ei siksi, että pelkäisi niitä. Hän ei katso olevansa oikeutettu
itkemään, kun kyse on Jeremiasta. Mies on ainoa, jolla on oikeus
osoittaa surunsa ja tyytymättömyytensä, sillä vain Magdalenan
itsekkyys on pitänyt tätä vankina hänen rinnallaan.
”Sinä haluat rakastua. Minä
ymmärrän sen.”
”Ei tässä ole pelkästään
rakkaudesta kysymys. Olen ymmärtänyt ensimmäistä kertaa
elämässäni, miltä tuntuu haluta elää itselleen. Olen aina ollut
itsenäinen, mutta suhteeni sinuun ei aina anna minun hengittää
vapaasti.” Magdalena erottaa muistojen kaiun Jeremian olemuksessa.
Tämän täytyy ajatella kylänjohtajan poikaa ja kaunista,
punatukkaista tyttöä. Ihmisiä, jotka opettivat hänelle itsestään.
”Magdalena, rakas, älä katso minua
noin ja sano, että aiot päästää minut pois”, Jeremia huokaa
kumartumatta pyyhkimään naisen kyyneliä. ”Meistä kumpikin
tietää, ettei niin tule tapahtumaan. Haluan sinun vain tietävän,
että tuntemukseni ovat olemassa. En voi enää kieltää niitä.”
Magdalena raottaa huuliaan, mutta
sanat jäävät sisälle.
”Älä kiduta itseäsi. Minä
tiedän, mitä sinä haluaisit sanoa. Se ei ole oikein meistä
kumpaakaan kohtaan. Sinä et rakasta minua, et oikeasti”, Jeremia
sanoo.
”Minä –”
”Suutele minua. Katso, tunnetko niin
kuin kuvittelet tuntevasi.”
Magdalena vetäytyy säpsähtäen
kauemmas, ottaa tukea valtaistuimestaan. Hänen silmänsä
vauhkoontuvat, Jeremian sanat herättävät sisällä uinuneen
paniikin piilostaan. Hengitys kulkee yhä, mutta Jeremian lähestyvät
askeleet saavat kuningattaren viemään kädet kehonsa suojaksi.
”Meitä ei ole tarkoitettu olemaan
toistemme lähellä sillä tavalla”, Jeremia sanoo. Lämpö miehen
äänessä raastaa Magdalenaa palasiksi.
”Minä tiedän sen”, kuningatar
kuiskaa. Hän on aina tiennyt.
”Magdalena…”
”Älä.” Magdalena pudistaa
päätään, paniikki on kohonnut rintaan. ”Älä käytä sitä
nimeä. Kutsu minua omalla nimelläni, sinä olet ainoa, joka vielä
tietää sen.”
”Sinä olet kieltänyt minua
käyttämästä sitä nimeä.”
”Sano se.”
Kuningatar astelee portaat alas,
kohtaa miehen, joka on jakanut hänen elämässään kaiken.
Lapsuuden, nuoruuden. Menetykset ja nousun. Nainen, joka on uhrannut
paljon tullakseen kuningattareksi, katsoo miestä löytäen tämän
silmistä rakkauden, jota on aina etsinyt. Sen sävy ei ole hänen
toivomansa, mutta se on silti todellinen.
”Elenor…” Jeremia katsoo naista
silmiin. Niiden leiskunta on hiipunut. ”Elenor. Kuinka yksinäistä
sinulla on ollut linnassasi?”
”Liian yksinäistä”, kuningatar
vastaa hento hymy kasvoillaan. ”Minä muistin paljon kaikenlaista.
Kidehlin kyvyt avautuivat hänelle, hän aisti hersin avulla kaiken
puutarhassa tapahtuneen.”
”Kaiken?” Jeremian ruumis
kiristyy. ”Sittenhän sinä olet vaarassa.”
”Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä
kuuli ja näki. Hän näki meidät. Sinut, minut ja Magdalenan.”
Jeremian kasvot valahtavat valkeiksi.
Kuningatar pudistelee päätään, kuljettaa kätensä ystävänsä
harteille. Katse yrittää olla rauhoittava, mutta Jeremia ei osaa
hukkua siihen, ei tarttua sen ojentamaan turvaan.
”Minä sanoin hänelle vain, että
sisareni on kuollut. En muuta.”
”Kauanko sinä jaksat elää näin?
Jatkuvassa pelossa.”
Kuningattaren kulmat kaartuvat
ylöspäin. Kyyneleet ovat jo kuivuneet kasvoille.
”Minä selviän kyllä. Kalonian
kehitys tekee minut onnelliseksi, antaa minulle toivoa. Kannan
menneisyyteni. Olen se kuningatar, joksi lupasin tulla uhratessani
Magdalenan.”
Jeremia nyökkää. Hän avaa suunsa,
mutta väsymys katkaisee ajatuksen, haparoittaa askeleet. Jeremia
putoaa polvilleen, matkan aiheuttama uupumus taittaa hänen kehonsa.
Kuningatar kumartuu hänen puoleensa, nostaa hänet ylös pitäen
tiukasti kiinni.
”Sinun täytyy päästä lepäämään.
Tule, minä vien sinut.” Kuningatar ei päästä Jeremiasta irti,
vaikka miehen keho alkaa käydä hervottomaksi.
”Anteeksi, minä…”
”Älä pyydä anteeksi. Minun olisi
todellakin pitänyt lähettää hevonen.”
”Ei, minä en…” Jeremia pakottaa
jalkansa maahan. Ottaa askeleen kerrallaan. ”Minä luotan sinuun.
Aina.”
Magdalenaksi itseään kutsuva nainen
hymyilee. Hän ei saa koskaan Jeremiasta sellaista otetta, jonka
tahtoisi, mutta ei aio päästää irti. Hän kuljettaa miehen
huoneeseensa, vetää viininpunaisen peiton tämän väsyneen kehon
suojaksi. Magdalena painaa kevyen suudelman miehen poskelle ennen
kuin jättää tämän lepäämään.
Nainen on yksin. Hän pakenee
valkenevaa aamua, jättäytyy huoneeseensa, antaa muistojen tulla
vyörynä luokseen. Linnan seinät hohkaavat kylmää, ne ovat
vieraat, vaikka hän on kasvanut niiden sisällä.
”Minä olen täällä pelkästä
armosta”, kuningatar parahtaa katsellessaan peilikuvaansa huoneen
koristeellisesta peilistä. Peilin on oltava huoneessa, kuningattaren
täytyy muistaa, kuka on. Keneksi on päättänyt tulla.
Arthur Ellsworthilla ja hänen
vaimollaan oli vain yksi tytär, Magdalena. Toinen oli armoa.
Takinliepeisiin jäänyt orpolapsi, nimetön ja likainen, mutta
tavattoman kauniskasvoinen. Luonnostaan sääliä herättävä.
Elenoriksi hänet ristittiin, kasvatettiin Magdalenan sisarena.
Kaloniassa toisesta tyttärestä ei tiedetty mitään.
Kun kuningatar katsoo kuvajaistaan,
hän erottaa silmiensä takaa yhä pienen tytön, jonka kuningas
nimesi Elenoriksi ja kasvatti omanaan. Hän sai kulkea puutarhassa,
kuulla edhasta ja hersistä, kutsua kuningasta isäkseen ja
Magdalenaa sisarekseen. Hän sai ymmärtää paljon. Niin paljon,
että hänessä heräsi toiveita, sellaisia, joita hänen sisarensa
Magdalena ei koskaan olisi voinut kuningattarena täyttää.
Koskaan pieni tyttö ei ollut katkera.
Hän oli kiitollinen. Sen ohella, että hän muisti kiittää ja
nauraa saamassaan kodissa, hän tiesi, että halusi enemmän. Ei
valtaa vallan vuoksi, ei kultaa ja rikkauksia siksi, että ne
kiilsivät. Kaikki se salli hänelle mahdollisuuden korjata virheet,
Kaloniaa mustaavat tahrat. Jos hänestä olisi tullut sisarensa
sijaan kuningatar, hän olisi voittanut sodan Soledhaa vastaan,
uudistanut maailman pinttyneitä asenteita. Pyyhkinyt kyyneleet
itkevien vaimojen kasvoilta, sallinut nuorten miesten päättää,
periäkö isänsä ammatin vai valitako oman polkunsa. Hän olisi
parantanut kaiken. Hänellä oli riittävästi paloa muuttaa
maailmaa.
Sisar oli kaiken tiellä. Magdalena,
joka ei ollut koskaan tehnyt mitään väärää, seisoi Elenorin ja
hänen poltteensa tiellä. Tarkka suunnitelma, puutarha, iltapäivän
laskeva aurinko. Verta hopeaterällä. Magdalena, joka lakkasi
hengittämästä. Elenor, joka peri tämän nimen. Elenor, jonka
tekoa kuningas ei koskaan antanut anteeksi, mutta jolle hänen oli
annettava periksi, jotta skandaali ei paljastuisi. Tyttöjä oli
sittenkin vain yksi. Elenor sai sisarensa aseman ja nimen.
Nainen, josta tuli Magdalena
Ellsworth, Kalonian suunnan muuttava kuningatar, katsoo itseään
peilistä, etsii piirteitä, jotka paljastavat hänen elävän
valheessa. Mikään peilissä ei huuda vääryyttä. Hän kantaa yhä
sisarensa henkeä harteillaan, tietää, että hänen asemansa
maksettiin toisen verellä. Hän on maksanut kaiken tuplasti
takaisin. Hän on saavuttanut sen, mitä halusi.
Silti tulee öitä, jolloin Magdalena
muistaa tytön, jonka nimeä kantaa. Muistaa tämän helisevän
naurun ja laulut, jotka soivat puutarhassa iltapäivisin. Jeremia
kantaa kaiken hänen kanssaan. Mies oli linnassa, kun laulu lakkasi.
Hän on hyväksynyt Magdalenaksi tulleen naisen virheet alusta
lähtien.
Magdalena koskettaa peilin pintaa, se
vastaa kylmänä ja elottomana. Nainen peilissä on hiljaa. Jeremia
on kulkenut hänen rinnallaan aina, hän on sitonut miehen itseensä
itsekkäällä rakkaudella. Hän ei voi enää vain päästää tätä
pois, vaikka he molemmat sitä toivoisivat. Heidät on sidottu
yhteisillä, veren tahrimilla muistoilla toisiinsa. Magdalena ei
muista, milloin alkoi kutsua sitä rakkaudeksi.
Yö on voitettu. Hymy
piirtyy Magdalenan huulille. Jeremia on tuonut tullessaan vastauksia.
Länsi odottaa hiljaisuuteen kiedottuna, etelä saa hetkeksi rauhan
hengähtää. Idässä leviävä pimeys on kukistettu. Sormi hipaisee
peilin kylmää pintaa, hymy kuvajaisen kasvoilla tuntuu
irralliselta. Magdalena vetäytyy peilin ääreltä, lysähtää
sänkyynsä täysissä pukeissa.
Huone häilyy hämärässä vielä
hetken ennen auringonnousua. Magdalenan ajatukset harhautuvat
menneistä teoista nykyisyyteen, siihen tosiasiaan, että aamu on
Eldithissä yksi ensimmäisimmistä ilman vuosituhansia kestänyttä
huolta. Magdalena nostaa kätensä ylös, katsoo sormusten koristamia
sormia. Veri tuntuu niiden päissä vieläkin, se polttelee aina
muistutuksena kaiken hinnasta. Magdalena hymyilee sille. Aamu on
valjennut vuosien jälkeen. Magdalena tietää tehneensä oikein. Hän
sulkee silmänsä ennen kuin kohoavan auringon valo alkaa läikkyä
luomien takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti