Lumo: luku 31

Luku 31: Lauluton

Kaksi pelotonta yötä. Kaksi tavallista, kuun valaisemaa yötä, joiden pimeys kestää katsetta. Taivas ei riipu läpäisemättömänä kattona kansan yllä, se on vain lempeä muistutus siitä, että valonkin tulee levätä. Eldith valmistautuu kolmanteen pelottomaan yöhön. Kyläläiset asettavat valoja talojensa portaille, pihat täyttyvät pienistä liekeistä.

Niilan askellus talojen välillä on levotonta. Todellisuus tuntuu väsyneeltä lasilta, joka on valmis hajoamaan maahan koska tahansa. Jännite kieppuu ilmassa, Niila tuntee sen värähtelyn kehossaan. Se haastaa häntä, ilkkuu hänelle, sillä hän tietää.

Sigrid ja Illusia ovat voiton uuvuttamia, Yvonne niin syvällä omassa päässään, ettei Niila saa ääntään kuuluviin. Vain Kidehl tuntuu olevan tavoitettavissa, mutta hän on alinomaan kyläläisten ympäröimänä. Hänet on kiedottu voittoon ja loistoon, jonka edessä hän seisoo hämmentyneenä. Niila sallii sen hänelle, sillä hänet on riuhtaistu tyhjyydestä keskelle tapahtumaketjua, johon hänen elämänsä nivoutuu olennaiseksi osaseksi.

Niila päivystää yksin. Yövartiosta ei olla vielä kokonaan luovuttu, Niila seisoo eri puolella kylän rajoja kuin Erik, joka on jätetty vahtimaan hiljaista metsänreunaa. Jännite ilmassa on kuin polte, joka odottaa aikaansa roihahtaa täydelliseksi, tuhoavaksi liekiksi.

Inje. Tietenkin, aina Inje. Vain Injeltä piiri on sulkenut silmänsä. Vain Injen Yvonne on kieltänyt. Niila tietää nyt varmaksi, ettei yö ole päättynyt, se vain odottaa oikeaa aikaa vyöryä lopullisesti kyläläisten ylle. Inje on pitkittänyt elämäänsä kuten vanhempansakin, miksi hän tekisi niin, ellei hänellä olisi siihen syvempää syytä? Miksi hän kulkisi kaikkialla ja tyytyisi osaansa jo hiipuneen, paikalleen palanneen voiman orjana? Niila ei usko Injen koskaan alistuvan sellaiseen. Injen on täytynyt seurata kaikkea vierestä, nauraa ihmisten onnelle ja huojennukselle. Hän kestää näennäisen häviön vain, koska tietää itse paremmin.

Jännite hajoaa, lasi murtuu. Kylän pohjoisrajalta kuuluu huutoa, Niilan keho jännittyy. Jalat kuljettavat hänet äänen luo vain nähdäkseen rajalla seisovan Erikin vapisevan kasvot vitivalkoisena. Mies on häntä vahvempi ja vanhempi, mutta tärisee polvillaan osoittaen metsän ja kylän rajaa.

Niila tuntee pimeyden puiden seassa. Yön lapsia ei enää ole, niiden silmät eivät voi kiilua mustuudessa. Silti metsässä on jotakin, jonka sävel on tumma ja häikäilemätön. Niila ei kavahda sen edessä, hän kohdannut sen jo aiemminkin. Hersi on päässyt hänen sisälleen, houkuttanut häntä luokseen.

Maa on siivottu kuolleista perhosista. Kauhun merkit on pyyhitty pois. Silti metsä elää, hersi levittää pimeytensä tavallisiin, voimista ymmärtämättömiin ihmisiinkin.

”Sinäkin tunnet sen?” Niila kysyy maassa vapisevalta Erikiltä. Mies nyökkää, hänen äänensä on paennut. Niila haluaisi rauhoitella, sanoa, että hätää ei ole. Metsän kuhistessa Niila ei kuitenkaan tee niin. Hersin pimeyden edessä ei ole sanoja.

”Mitä täällä tapahtuu?” Iliaksen ääni rikkoo pelon luoman hiljaisuuden, jossa Niilan sydämen syke rytmittää kauhun.

”Metsä… se…” Erikin sormi osoittaa vapisten puiden lomaan. Iliaksen silmät laajenevat. Niila hätkähtää, jopa hänen isänsä tuntee hersin läsnäolon.

”Mitä tämä on?” Ilias kavahtaa avoimesti metsässä liikehtivän voiman edessä. Niila tietää, että hersi pystyy viettelemään tavallisen, edhasta tietämättömän miehenkin. Hän seisoo isänsä järkkyvän, pelosta jännittyvän ruumiin ja hersin voimasta sykkivän metsän välissä.

”Tämä, isäni, on sitä, jonka olemassaolon olet kieltänyt koko ikäsi.”

”Koitar sanoi, että yö on turvallinen, pimeys on poistunut yltämme. Miksi minä tunnen sen yhä täällä? Miksi pimeys tuntuu elävän, nielevän kaiken ilon ja naurun sisältäni?”

”Ihmiset erehtyvät”, Niila sanoo ajatellen Kaarnan surullisia silmiä. Mies ei ollut toiminut hersin keskuksena vuosisatoihin. Hän kuoli tietäen sen. ”Yvonne ei tiennyt. Minä tiedän, ja minä voin korjata tämän.”

Naurahdus pakenee Iliaksesta. Erik pakenee isän ja pojan väliltä, Ilias nyökkää miehelle päästäen tämän juoksemaan pimeyttä pakoon.

”Erik, älä mainitse tästä sanallakaan kylässä. Antaa poikani toteuttaa suuret puheensa.” Erikin mentyä Ilias kääntyy Niilan puoleen, kohtaa tämän avoimet silmät.

”Sinäkö pelastat Eldithin?”

”Minä en tiedä pelastamisesta mitään, mutta tunnen voiman, joka tätä maailmaa vainoaa.” Niila on aikeissa sanoa kulkeneensa elämäänkaarensa yhdessä sen kanssa, johon voima on asettunut. Sitten hän ymmärtää, että Injen mainitseminen asettaisi oitis Yvonnen veitsen alle. Niila sulkee suunsa.

”Minä en ole koskaan hävennyt sinua enemmän kuin viimeisten kolmen päivän aikana. Sinä olet osoittanut kaikki merkit kykenemättömyydestäsi tulemaan seuraavaksi kylänjohtajaksi. Mene ja leiki voimillasi, kun perhoset sinut kerran valitsivat. Vajoa noituuteesi, mutta katsokin, että tämä hullu, sairas voima ei enää koskaan palaa minun kylääni.” Iliaksen keho vapisee hänen raivonsa voimasta. Niila katsoo isänsä vihan vääristämiä piirteitä täysin rauhallisena, eleettömänä. Yhteinen polku on pyyhkiytynyt pois. Ilias saa jäädä hallitsemaan pientä todellisuuttaan, Niila ei ole koskaan tahtonut kulkea hänen jalanjäljissään. Hän maalaisi oman polkunsa.

Niila kääntyy kohti liikehtivää pimeyttä, metsän ja kylän rajaa.

”Minä ymmärrän vihdoin, mistä tässä kaikessa on kyse”, Niila sanoo hiljaa astuessaan yön syleilyyn. Ilias jää hänen taakseen, hän ei enää tunne miehen polttavia silmiä selässään. Mies on jo jättänyt merkkinsä häneen.

”Niila!” Ilias huutaa poikansa perään. ”Katsokin, että selvität tämän ilman, että paniikki ehtii syntyä kyläläisten keskuudessa. Toimi nopeasti. Jos et palaa hengissä takaisin ja pimeys leviää kylään, sinä et ole enää minun poikani.”

Niila ei sano isälleen enää mitään. Peloton mieli kohtaa hiljaisen mustuuden. Ilman yön lapsia ja niiden pitämää sairasta, lakkaamatonta äännähtelyä pimeys tuntuu miltei läpäisemättömältä. Niila astelee sen keskelle kuulematta mitään. Latvoissa ei tuule, hersi ei kuiski hänen korviinsa. Se on menettänyt hänet iäksi, sillä ei ole enää otetta hänen sydämestään.

Niila huutaa ystävänsä nimeä, etsii tätä tämän irti päästämästä mustuudesta. Jalat johdattavat Niilan hänen rakkaalle järvelleen. Pimeydessä Niila erottaa kapean hahmon laiturilla. Hän ohittaa puut, kuvittelee hetken näkevänsä Injen edessään. Hahmo on kuitenkin liian lyhyt ollakseen hänen paras ystävänsä. Kun Niila kävelee lähemmäs, hän erottaa valkean pellavamekon ja ajellun pään.

”Esther”, Niila hengähtää. Hetken hänen sydämensä lyö tyhjää, tytön näkeminen elävänä tuntuu vieraalta. Hän on jo hyvästellyt sisarensa, hyväksynyt sen, että hersi on vienyt tämän eikä palauta tätä enää samanlaisena. Vaan siinä Esther seisoo, omana itsenään keskellä hämärää. Tyttö kutsuu luokseen valon, kelmeän ja luonnottoman. Se kieppuu heidän ympärillään, valaisee heidät toisilleen.

Niila ei voi olla säpsähtämättä nähdessään Estheriä kokonaisuudessaan. Tytön aiemmin kuopalla olleet, suuret silmät näyttävät hukkuneen keskelle kireitä kasvonpiirteitä. Ne ovat kuin kaksi suunnatonta, väritöntä lampea. Estherin keho on kuihtunut entisestään, iho on kiristynyt ympärille. Aivan kuin tytön sisällä ei olisi enää ketään, vain luut hengittävät nahkakuoren alla.

”Voi, Esther…” Niila ei kavahda hersin synnyttämää valoa. Hän kykenee ainoastaan katsomaan heiveröistä, hersin runtelemaa sisartaan.

”Hei, Niila”, Esther sanoo rohtuneella, harmahtavalla suullaan. ”Siitä on pitkä aika.”

”Minä kuvittelin, että sinä…”

”Olen kuollut?” Korkea, muodoton ääni kiertelee Niilaa. Pojalta kestää hetki ymmärtää äänen olevan Estherin nauru. ”Ei, Niila rakas, minä en ole kuollut.”

”En minä niin kuvitellutkaan.”

”Sinä olit aivan yhtä valmis luovuttamaan minun suhteeni kuin kuka tahansa muukin. Yvonne salli minun mennä niin vain. Hän ei palannut hakemaan.”

”Sitäkö sinä olisit halunnut?”

Esther pudistaa päätään. Jokin Niilan sisällä kiristyy Estherin jokaisen liikkeen myötä, niin luonnottomasti tyttö liikuttaa itseään. Hän saattaa miltei kuulla luiden rasahtelevan toisiaan vasten. Niila pakottaa itsensä hetkeen, keskittyy edhaan sisällään.

”Minä näen kaiken selvemmin nyt”, Esther sanoo. Kylmät väreet kulkevat pitkin Niilan vahingoitettua selkää. ”Te piiriin kuuluvat olette Yvonnen oikkujen orjia, ette voi tehdä mitään täysin itse. Hersi on vapautus. Hersi antaa elämän takaisin. Ensimmäistä kertaa koskaan minuun ei satu.”

”Miksi sinä et sitten näytä onnelliselta?”

Esther vetäytyy taaksepäin, lähestyy laiturin reunaa. Niila ojentaa tytölle kätensä, lähestyy tätä kuin haavoittunutta, arvaamatonta eläintä.

”Minä olisin tahtonut auttaa sinua”, Niila kuiskaa. ”Olen pahoillani siitä, että joudut kokemaan kaiken tämän.”

”Minulla oli perhe. Te tapoitte minun isäni.”

”Kaarna oli –”

”Sethiel oli minun isäni! Minun ja Injen!”

Estherin keho ei pysy hallinnassa, hänen raajansa vapisevat holtittomasti surun riepotellessa hentoja perustuksia. Niila menee lähemmäs, mutta ei vieläkään kosketa. Ilmassa hitaasti leijuva valo ei päästä häntä tytön iholle.

”Niin, sinun ja Injen. Esther, minä olen täällä etsimässä Injeä. Kertoisitko minulle, missä sinun veljesi on?” Niila nielee kipunsa sanan veli kohdalla. Hän ei koskaan kertonut Estherille, kuka tämän äiti on. Nyt se ei enää riittäisi vetämään tyttöä edhan piiriin.

”Minä en kerro sinulle mitään hänestä. En mitään.” Esther pudistaa päätään voimakkaasti, hetken Niila kuvittelee, että se nyrjähtää paikoiltaan.

”Esther, ystävä rakas, minä tahdon vain auttaa. Minun täytyy saada nähdä Inje.”

Esther pysyy hiljaa. Hänen kehonsa lakkaa tärisemästä, kelmeä valo pysähtyy hänen päänsä yläpuolelle. Vääristynyt sädekehä heittää tummat varjot hänen kasvoilleen. Niilan silmissä Esther näyttää jo kuolleelta. Niila astuu lähemmäs, laituri rasahtaa. Hän ojentaa kätensä kohti sisartaan.

Liike on nopeampi kuin yhdenkään tavallisen, hersistä irrallisen ihmisen. Esther työntyy eteenpäin, painuu Niilaa vasten. Niilan näkökenttä muuttuu valkeaksi, vain sekunnin murto-osan ajan hänen koko maailmansa on autuaan väritön. Sitten kipu leviää punaisena valkeuden reunoille. Niila tuntee jonkin märän leviävän kehoonsa.

Esther vetäytyy taaksepäin. Jokin kiiltää hänen synnyttämässään kelmeässä valossa. Niila ei ehdi reagoida uuteen iskuun, Esther on jälleen iholla, kiiltävä terä painuu kudoksen läpi lihaan, hipoo koskemattomia luita. Niila haukkoo happeaan, kakoo, tuntee tumman nesteen täyttävän kehkonsa, suunsa, sisuksensa, kaiken. Todellisuus on nestemäinen, Niila horjahtaa polvilleen. Ohimoilla jyskyttää, keskivartaloon syttyy useita liekkejä, joista jokainen on kuin Estherin luoma luonnoton, iloton hehku. Polttava.

”Est… her...” Niila ojentaa sormensa kohti mustuutta, pimeä taivas ei ota häntä vastaan. Sormet jäävät hipomaan tyhjää. ”Esther, minä…”

Tyttö on poissa, iskut eivät anna Niilan nousta. Poika kutsuu edhaa ajatuksissaan, mutta mieli leikkaa mustuutta, valoa ei ole. Edha ei saavu parantamaan hänen haavojaan. Keskivartalo tuntuu irralliselta, kivun piirtämältä. Hengitys kurluttaa, Estheriä ei kuulu, Niila lyhistyy kyljelleen. Hän hengittää vielä. Tumma neste pakenee hänestä, tekee häntä tyhjäksi.

Aika kuluu, Niila saa happea, hän ei tiedä, mikä osa hänestä on rikki. Kipu leviää kaikkialle, hengitys on katkonaista, mutta edha ei vastaa, ei saavu parantamaan. Luonto on kuollut. Kevätaamu valkenee auringottomana, kirkkaana, mutta kylmänä. Niila ei erota aamua yöstä, hän lepää pimeydessä, vesi laiturin alla hohkaa kylmää, joka leviää hiljalleen hänen kuiviin vuotavaan kehoonsa. Hän sulkee silmänsä.

Laituri vapisee. Niila tuntee sen etäisesti, vaikka hän on irrallaan, kaukana kivun määrittämästä kehostaan.

”Niila!” tuttu ääni helisee. ”Niila, apua, mitä sinä…”

Joku kääntää Niilan selälleen, veriryöppy purskahtaa ulos suusta värjäten koko suun punallaan. Niila erottaa vaaleat kiharat, pisamien peittämät sinisilmäiset kasvot, joiden ilme on kaaoksen murtama.

”Mitä on tapahtunut?” tyttö kysyy. Sigrid. Hänen nimensä on Sigrid. Niila on vielä riittävän kiinni todellisuudessa muistaakseen ystävänsä. Sigridin kädet hapuilevat Niilan keskiruumista, kenties yrittävät kutsua edhaa parantamaan. Niila pudistaa päätään, ainakin kuvittelee tekevänsä niin. Osittain irrallaan hän ei voi olla varma siitä.

”Esther, hän…” Ääni kuulostaa väärältä, veren tahrimalta. Niila pakottautuu jatkamaan. ”Hän ei ole koskaan osannut iskeä.”

”Esther? Sittenhän tämä…”

”Unohda tämä.” Niila haukkoo henkeään, pakottautuu kestämään. Aika on rajallinen, se juoksee häntä karkuun. ”Inje. Sinun pitää kertoa Yvonnelle Injestä.”

”Kuinka Inje –”

”Inje on hersin keskus. Aina Inje, ei Kaarna, vaan Inje. Kerro Yvonnelle.”

Sigrid nyökkää, hänen siniset silmänsä täyttyvät kyynelistä. Niila uskoo hymyilevänsä. Hän ei ole koskaan nähnyt Sigridin itkevän niin avoimesti. Hän kurottaa kätensä kohti itkevää tyttöä ja ajattelee Kaarnan viimeisiä sanoja. Ei hätää. Levollisuus leviää hänen kehoonsa, hän kykenee yhä tuntemaan sen.

”Sinun täytyy kertoa Yvonnelle. Tämä tapahtuu sen takia, että minä tiedän”, Niila onnistuu jatkamaan, vaikka tajunnan rajat lyövät vastaan. ”Inje tiesi minun tietävän. Siksi hän… siksi Esther…”

”Ei, Niila, älä puhu, minä autan sinua.” Sigridin ääni sortuu nyyhkytykseen.

”Älä kerro äidilleni, että Esther teki tämän, se ei ollut hänen vikansa.”

”Älä puhu.” Sigridin sormet harovat tyhjää, Niilan haavat eivät ole parannettavissa.

Aamu on auringoton. Niila ei osaa olla siitä katkera. Tuntemukset hiipuvat yksi kerrallaan, valot sammuvat kehosta. Niila tuntee edhansa palaavan luontoon, tulevan yhdeksi alun kanssa. Hän hymyilee. Hän sai vielä kerran nähdä aamun. Lintujen liverrys puissa on kuin Jeremian nauru. Niila ei osaa enää itkeä, suru ei tavoita hänen sydäntään.

Hymyillen Niila ojentaa kätensä, hapuilee Sigridin kasvoja tai valoa, mitä tahansa todellista.

”Kerro isälleni, että minä…” Ääni katkeaa. Tajunta ei ota enää vastaan. Niilan käsi rojahtaa laiturille, vesi väreilee renkaina. Sigrid vie vapisevat kätensä Niilan rinnalle. Sydän ei enää syki. Keho on tumman nesteen tahrima ja hengetön.

Sigrid ei liiku. Puissa ei tuule. Edha hänen sisällään on väritön, äänetön. Linnut jatkavat lauluaan, Sigrid tahtoisi käskeä niitä lopettamaan, sillä kaikki laulu on kaikonnut. Kädet vapisten Sigrid kurottaa sulkemaan Niilan silmät. Pojan kasvot ovat tyynet, suruttomat. Kuin nukkuvan kasvot.