Luku
19: Haudan varjo
Nimettömällä kivellä on tarina.
Sininen hetki kestää vain muutamia haihtuvia minuutteja, Sigridin
sormet viipyilevät kivellä vielä, kun valo riittää. Pinta on
kylmä auringon laskettua, Sigrid vetää syvään henkeä.
”Lovisa.” Sigrid antaa hiljaiselle
muistomerkille nimen. Kivi on häpeän kuva, tyhjä vailla kukkia tai
koristuksia. Muista eristyksissä. ”Missä sinä kuljet?”
Hauta on hiljaa, kuolleilla ei ole
valtaa kurottaa elämän puolelle. Lämpö on iäksi heiltä
hiipunut. Luut ovat ääneti eivätkä rakasta enää ketään.
Sigrid kumartuu pyyhkimään lehvät
tyhjältä kiveltä. Jos siinä lukisi nimi, hän antaisi luonnon
peittää sen.
”Joskus minusta tuntuu, etten
ymmärtänyt sinua lainkaan.”
Kivi on vaiti.
”Sinä toimit niin irrallisten
toiveittesi varassa, etten koskaan hahmottanut, missä olit. Olit
kaikkialla, ja missä olitkin, sinua rakastettiin. Vaikka olit
häilyväinen, – halusit nähdä ja kokea kaiken – sinulla oli
taito saada kaikki kurottamaan puoleesi.”
Sigrid istuutuu maahan, huokaisee
syvään ja ristii jalkansa.
”Sinä vain lähdit kysymättä
keneltäkään mitään. Minä iloitsin sinun lähdöstäsi, kävelin
hautasi ohi kuin sitä ei olisikaan.”
Hauta puhuu toisenlaista kieltä. Se
antaa olettaa, ettei sitä todella ole. Kun Yvonne vuosisatojen
päästä yhä kävelee Eldithin metsissä, yksikään hänen
lisäkseen ei osaa enää kertoa, kuka nimettömän kiven alla lepää.
”Silti haluaisin vielä kysyä,
kuinka sinä teit sen. Kuinka sait kaikki katsomaan sinua rakastavin
silmin. Sinulla oli yhtä lailla vastuu kuin minullakin, mutta sinä
hylkäsit sen, sinä lähdit ja veit vastaukset mukanasi.” Sigridin
ääni vaimenee kuin kipu ottaisi äänen muodon.
”Mihin sinä tarvitset vastauksia?”
Sigrid nousee hätkähtäen seisomaan,
miltei kompastuu ristittyihin jalkoihinsa. Sotkuiset vaaleat hiukset
kehystävät hätääntyneitä kasvoja. Puut reunustavat hautaa,
Lovisalla on luonnon suoma rauha levossaan. Yvonne rikkoo alueen
kävelemällä sen sisään.
”En huomannut, että olit paikalla”,
Sigrid älähtää.
”Ajattelin, että minulle olisi
helpompaa puhua kuin kuolleelle.”
”Etkö sinä juuri aamunkajossa
kertonut, että sekin on mahdollista?”
Yvonne heilauttaa punaiset hiuksensa
selkään ja naurahtaa.
”On, mutta ei meille. Vain
Kidehlille, joka on saapuva luoksemme.”
Yvonne astelee aivan Lovisan haudan
juurelle. Hänen katseensa viipyilee kieltämänsä tytön
muistomerkissä.
”Mihin sinä haluat vastauksia?”
Sigrid huokaisee.
”Itseluottamusta sinulta tuskin
puuttuu. Mikä on hätänä? Onko hersi koetellut sinua niin kuin se
koetteli Niilaa?”
Kun Sigrid sallii metsän äänien
täyttää tyhjän tilan, Yvonne istuutuu alas. Sigrid istuutuu hänen
vierelleen voimatta muutakaan.
”Sinua pelottaa. Sitäkö tämä
on?”
”Tavallaan.”
”Kerro minulle. Vain minä voin
auttaa.”
Ensimmäistä kertaa Sigrid ei usko
naisen sanoihin. Pelko kuultaa niiden läpi.
”Meidän ryhmämme ei ole tarpeeksi
vahva.”
”Et sinä sitä pelkää.”
Yvonnen läsnäolo ei salli Sigridin
hengittää. Pelko asettuu rintakehälle, levittää rihmojaan.
Yvonne ei aio päästää häntä pois ennen kuin hän on avannut
itsensä. Jokaisen piirissä on aika tehdä niin. Jos kevät todella
tuo vastaukset tuulissaan, jokaisen suojelijan täytyy olla valmis.
”En usko, että sinä pelkäät vain
elämääsi kuolleen sisaresi varjossa. Se ei ole kaikki, mitä näin
sinussa, kun kosketit Kuolleen miehen järven rikkoutumatonta
pintaa.” Yvonnen ääni on yksi rihmoista, se lähtee sydämestä
käsivarsiin, tekee Sigridin sormenpäistä kylmät kuin halla.
”Koitko sinä Melisendessä jotakin
sellaista, joka sai sinut epäilemään itseäsi?”
”Päin vastoin. Edhaton maa sai
minut muistamaan, miten paljon rakastan tehtävääni suojelijana. Se
on luotu minua varten.”
Sigrid ajattelee hetkeä järvellä
aamun sarastaessa, sitä edeltänyttä matkaansa. Muut näyttivät
niin heikoilta Yvonnen puhuessa Kidehlistä ja Kuolleen miehen
järvestä. Kuin suojelijoiden yhteinen, musta menneisyys olisi
yllättäen kiristänyt otteensa heidän kurkuilleen. Hetken Sigrid
tuntee itsensä ylemmäksi, kunnes muistaa Lovisan laulun ja
kuristavan tunteen sisällään.
”Minä…” Sigrid ei kykene
katsomaan Yvonnea silmiin. Naisen odotus lepää raskaana hänen
harteillaan. Jos Yvonne haluaisi, hän voisi huutaa ja pakottaa
edhalla vastaukset ulos hänestä. Sigrid tietää, että hiljaisuus
painostaa hänet ulos itsestään nopeammin kuin vihan sanat.
”Minä en voi olla tuntematta
itseäni tyhjäksi, kun seison piirissä.”
Yvonne nyökkää. Kuristava tunne
palaa, Sigrid hengittää sisään, muttei ulos.
”Minulta odotetaan niin paljon. Minä
olen tahtonut tätä niin kauan, kun olen elänyt. Silti en osaa
tuntea mitään todellista elämästäni suojelijana. Jotain
puuttuu.”
”Kuinka sinä kuvittelisit Lovisan
auttavan? Mitä sisaresi sanoisi, jos istuisi nyt sinua vastapäätä?”
Hauta seisoo kylmänä ja ehdottomana
Sigridin edessä. Sigrid ei tunne enää sormiaan.
”Hän käskisi minun jatkaa.
Sanoisi, että minä olin aina se, joka halusi enemmän suojelijaksi.
Hän olisi sitä mieltä, että olemme lähempänä hersin keskuksen
tuhoamista kuin koskaan.”
Hymy piirtyy Sigridin kalvakoiksi
käyneille kasvoille kuin veistettynä.
”Lovisan olisi pitänyt olla tämän
kurjan tarinan päähenkilö. Hänessä eli auringon voima ja valo,
hän olisi kestänyt mitä tahansa.”
Yvonne ojentaa kätensä Sigridille.
Hetken Sigrid kuvittelee tämän haluavan tavoittaa edhan hänessä.
Kohollaan olevat kulmat ja raolleen jääneet huulet kertovat
toisenlaisesta kosketuksesta. Kun Yvonnen viileä käsi painuu hänen
kättään vasten, hän muistaa, miten äiti joskus piti kädestä,
kun näki pelon istuvan tyttärensä rinnalla.
”Minä luotan sinuun”, Yvonne
sanoo jättäen lauseen katki, Sigrid näkee silmien takana
risteilevät aatteet ja tietää, että Yvonne on pitänyt pitkään
häneltä jotakin piilossa. ”Minä olen myös hyvin pitkään
nähnyt Injen katsoessani sinua.”
Sigrid vetää kätensä pois,
perääntyy säpsähtäen.
”Injen?”
Silmät tyhjinä hymyilevän pojan
kuva kieppuu Sigridin tajunnan reunoilla. Yvonnen lapsessa ei ole
mitään samaa kuin hänessä.
”Sinä olet liiaksi kiinni
katkeruudessasi. Jos tavoittelet elämää irrallaan Lovisasta,
tyhjenet samalla itse. Kuuntele sydäntäsi – mitä hersi sinulle
näyttäisi, jos se houkuttaisi sinua? Mistä olet päästänyt irti
tullaksesi suojelijaksi?”
”Kaikesta.” Sigridin sisällä
kaikuu.
”Mitä kaikki sinulle on?”
Sigrid miettii kuningatar Magdalenan
sanoja unelmista. Yksilöllisyydestä. Sigrid on haudannut sellaiset
asiat kauan sitten. Toisin kuin Lovisalle, niille asioille ei
pystytetty nimetöntäkään hautaa. Ne saivat vaipua unohdukseen,
jäädä kaihertamaan taustalle.
Sigrid ei voi katsoa Yvonneen
ajattelematta, että tämä näkee ilmeettömän, täysin itsestään
irronneen Injen edessään. Sigrid pudistaa päätään ajatukselle.
Tekeekö haaveista irti päästäminen hänestä hersille alttiin,
sisältä tyhjän?
”Joskus minä halusin perheen”,
Sigrid kuiskaa metsälle. ”Ihmisiä, jotka rakastaisivat minua.”
”Eikö sinua voida rakastaa
suojelijana?”
”Ei sillä tavalla.”
”Lovisaakin rakastettiin.”
”Eri tavalla.”
”Ei lainkaan eri tavalla.” Yvonne
huokaisee syvään. ”Puhuisit Illusialle, hän tietää. Ei
suojelija tarvitse perhettä tuntiakseen itsensä rakastetuksi. Hersi
ei antaisi sinulle lämpöä, josta olet aina jäänyt paitsi. Se ei
täyttäisi vellovaa tyhjyyttäsi.”
Sigrid pysyy hiljaa, tuijottaa
kylmenneitä käsiään.
”Sinun täytyy käsitellä tämä
kaikki itsesi kanssa, muuten hersi saa sinut koetellessaan sinua ensi
kertaa.”
”Olen aina ollut tällainen.”
Sigrid nostaa katseensa. Yvonnen äidillinen välitys on viety pois,
tilalla ovat tunteista pyyhityt kasvot. ”On tämä sitten
katkeruutta, itseinhoa vai pelkkää kateutta kaikesta siitä, mitä
Lovisa oli – en joka tapauksessa kykene päästämään irti
tästä.”
”Sitten sinusta ei tule koskaan niin
hyvää suojelijaa kuin sinusta voisi tulla.”
”Siitäkö sinä olet huolissasi?”
”Piirin jäsenistä vain sinä
tunnuit pitkään puhtaalta, ongelmattomalta. Sitten minä ymmärsin,
että se johtui siitä, ettei sinun sisälläsi ole enää ketään.”
Piiri. Aina vain piiri, suojelijat, ei
koskaan Sigrid itse. Hän uskoo kuvitelleensa välityksen kiillon
Yvonnen silmissä. Nainen ei osaa ajatella muuta kuin koko ryhmän
etua, hersin keskuksen tuhoamista. Sigrid nousee ylös kykenemättä
enää katsomaan suoraan Yvonneen. Metsässä alkaa hämärtyä, hän
haluaa ehtiä kotiinsa ennen pimeän viittaa.
”Ajattele sitä, Sigrid”, Yvonne
sanoo tytön noustessa. ”Vain sinä itse olet oman etenemisesi
tiellä.”
”En tiedä, yritätkö rohkaista
minua irrottamaan haaveistani vai kehittää niiden tilalle jotakin
muuta.”
”Minä pelkään, että sinusta
tulee niin kuin mieheni ja poikani. Eristynyt. Tyhjä. Hersin lelu.
Vain, koska en ehtinyt tehdä mitään.”
Vasta Yvonnen sanojen jälkeen Sigrid
ymmärtää, että naistakin liikuttaa eteenpäin pelko. Hän muistaa
Yvonnen ilmeen Kuolleen miehen järven rannalla. Yvonne on joutunut
kantamaan elämässään paljon, päästämään irti jotakin
sellaista, josta kenenkään ei kuuluisi joutua päästämään.
”Minusta ei tule sellaista”,
Sigrid sanoo, mutta ei erota enää äänensä väriä.
Yvonne nousee ylös huokaisten syvään.
Nainen ottaa tukea Lovisan haudasta, pitää kiinni kuoleman merkistä
kuin se puhuttelisi häntäkin.
”Minä kannan kaiken tämän painoa
harteillani, olen aina kantanut. Se olin minä, joka annoin rakkaani
kadota oman päänsä sisään, lehvien suojiin. Se olin minä, joka
en osannut katsoa poikaani rakastavin silmin. Minun rakkauteni ei
riittänyt, ja nyt maksan siitä joka päivä. En tahdo menettää
parasta suojelijaanikin.”
Sigrid vain tuijottaa ikuista naista,
hänen pitkiä punaisia suortuviaan ja väsynyttä, mutta ylpeää
ruumistaan. Menetykset raastavat ihmistä uuteen muotoon, silloinkin,
kun niille ei ole mitään tehtävissä. Yvonnessa ei ole enää
rahtustakaan lämpöä kenellekään. Sigrid ei tahtoisi ymmärtää
häntä niin syvästi.
”Minä pärjään kyllä.” Sigrid
ei tiedä, valehteleeko hän Yvonnelle vain saadakseen tämän
hiljenemään, jättämään hänet rauhaan. ”Pärjäävätkö
muut?”
”He osaavat kyllä säilyttää
ihmisyytensä. Kenties siksi he eivät olekaan yhtä vahvoja kuin
sinä.” Yvonne kääntyy, luo Sigridiin viimeisen, viipyilevän
katseen. Sigrid tietää Yvonnen katsovan Injeä siten. Silmät
polttavat.
Kenties juuri sen Sigrid on
menettänyt. Ihmisyytensä. Kyvyn tuntea omat rajansa. Sigridin
kylmät sormet viipyilevät hautakivellä, vaativat siltä
vastauksia. Hämärässä kivi ei heitä varjoaan Sigridin ylle,
mutta hän tuntee sen silti.
*
Pimeän tullen Sigrid havaitsee yhä
askeltavansa metsässä. Ruoka on jäänyt laittamatta, talon siivous
hoitamatta. Hämärä on väistynyt mustan yön tieltä, Sigrid
erottaa tähdet korkeiden latvusten yllä. Kuun hehkuvat kyyneleet
loistavat kylmää valoa. Sigrid ei muista nähneensä tähtiä
pitkään aikaan.
Yön lapset eivät ole vielä
saapuneet, maa on hersistä vapaa. Viileät korret ja oksat hipovat
Sigridiä hänen kävellessään. Edha kiertelee sormenpäissä,
Sigrid kuuntelee sitä mieluummin kuin alitajunnassa kieppuvia
Yvonnen sanoja.
Katse sumeana kävelevä Sigrid
hätkähtää, kun kuulee ääniä oikealta puoleltaan. Hän siirtyy
hätkähtäen lähimmän puun taa, pimeys toimii hänen apurinaan ja
peittää hänet tulijalta. Kerrankin pimeyteen voi verhoutua
tuntematta epätoivoa.
Sigridin sydän hakkaa, mieli
kuvittelee hetken ajan näkevänsä puiset kynnet ja kuunvalossa
hehkuvat sammalsilmät. Kun tulija astuu sirottuvaan valoon, Sigrid
erottaa pelkonsa piirtämien piirteiden sijaan Yvonnen pitkän, siron
nenän ja valtoimenaan juoksevan punaisen hiusvirran. Hetken Sigrid
kuvittelee nähneensä toisella vilkaisullakin väärin, juurihan
Yvonne saarnasi hänelle ja palasi kylään.
Askeleet johdattavat Sigridin Yvonnen
perään. Hän vilkuilee ympärilleen, syyllisyys paistaa kasvoilta.
Yvonnella on varmasti hyvä syy kävellä metsässä pimeän tullen.
Parempi kuin Sigridillä, jonka hersille altis mieli ei saisi joutua
kosketuksiin yön kanssa. Silti Sigrid kävelee syvemmälle vain
nähdäkseen Yvonnen pitkän kehon astuvan suoraan portista sisään.
Koitar suuntaa suoraan sinne, minne perhosetkaan eivät häntä
seuraa. Sigrid pysähtyy. Hänen silmänsä räpyttelevät
kykenemättä ymmärtämään, että portti on niellyt Yvonnen,
tummat puut ovat peittäneet johtohahmon kapean rungon.
”Mitä sinä täällä teet?”
Sigrid päästää korkean,
varomattoman älähdyksen kuullessaan äänen takaansa. Hän erottaa
Illusian symmetriset piirteet ja pimeässä mustaksi naamioituvan
mekon. Sydän ei kuitenkaan suostu lopettamaan juoksemista.
Sigrid ei saata vastata mitään.
Illusia tuskin on nähnyt Yvonnen katoavan portin väärälle
puolelle, kävelevän sinne kuin kotiinsa. Hiljaisuus siivittää
hetken, Sigrid tuntee pimeyden kiristyvän heidän ympärilleen.
”Olitko sinä menossa portin
toiselle puolelle?”
Sigrid antaa pimeyden tulla iholle.
Hän ei sano mitään puolustaakseen itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti