Lumo: luku 3

Luku 3: Häkkilintu

Kidehl on juuri asettanut kynttilän viimeiselle haudalle, kun Runan lopputalven kuulas taivas värjäytyy punaiseksi. Havupuiden takaa kohoaa hehku. Kidehl katsoo hädissään kynttilöitä kylmillä haudoilla. Koskaan aiemmin taivas ei ole hehkunut. Haudat pysyvät hiljaa, eivät kerro Kidehlille mitään lähestyvästä uhasta.

”Mikä se on?” Kidehl kysyy viimeiseltä haudalta. Äänet pysyvät poissa. Kidehlin tummanruskea, rähjäinen kaapu laahaa maata hänen juostessaan hautojen ohi toistellen kysymystä, johon yksikään kuolleista ei vastaa. Koko eliniän häntä vaivanneet äänet eivät suostu kuulumaan silloin, kun hän ensimmäistä kertaa esittää niille kysymyksen.

”Mikä meitä lähestyy?”

Torven ääni kaikuu Runan sankassa metsässä. Punaoranssi hehku tuo mukanaan kumean, ilmaa halkovan äänen. Kidehl vie kädet korvilleen, painuu kaksin kerroin. Hetkeksi hän lysähtää hautojen eteen kylmään maahan, yrittää ymmärtää ääntä, jollaista Runassa ei olla hänen elinikänään kuultu. Runa on Kalonian pohjoisosaa, kylmää ja kuivaa maastoa, eristyksissä idän Eldithin metsistä sekä lännen Soledhasta, aroista ja lämmöstä. Runa on oma todellisuutensa.

Kidehl hylkää haudat ja kynttilät, hän tietää voivansa palata niiden luokse koska tahansa. Ilmassa värisevä ääni ei salli hänen rauhoittua. Kidehl juoksee metsän halki mökilleen. Pienen, puisen asumuksen parveke on täynnä erilaisten eläinten luita. Kidehl juoksee niiden ohi, avaa oven ja sulkee sen kuin hänen henkensä riippuisi siitä.

Pimeys tunkeutuu hengityselimistöön asti. Ääni kuuluu mökin sisälläkin, mutta sisätilassa on muutakin. Pimeyden silmät, sulkien kahina. Kidehl ei erota muotoja, mutta kuulee, kuinka sadat sulat liikkuvat toisiaan vasten. Kun hänen oma sydämensä lakkaa tykyttämästä kylmää pelkoa kehoon, hän kuljettaa sormensa yhteen. Hänen suonissaan aina juossut voima, jolle hän ei tiedä nimeä, tekee hänen pyytönsä mukaisesti. Éni, syty, Kidehl sanoo, ja sormien päistä lähtee kipinä.

Tulen heikko valo hajoaa pieneen mökkiin, paljastaa pimeyden kymmenet silmät. Liekki heijastuu useista häkeistä, vangitut olennot katsovat vangitsijaansa ilmeettömin silmin. Kidehl hymyilee nähdessään linnut häkeissä. Hänen kokoelmansa on suuri. Yhtäkään hän ei ole päästänyt pakoon.

Kun metsässä kaikuva torven ääni voimistuu, hivuttautuu lähemmäs, Kidehl vie sormenpäittensä liekin lähelle häkkilintuja.

”Älkää pelätkö”, hän kuiskaa niille, vaikka hänen oma äänensä vapisee liekkiä suuremmin. ”Teissä on vielä paljon elämää jäljellä. Minä suojelen sitä.” Kidehl hymyilee, jotta pelko ei kirvoittaisi ensimmäisiä kyyneliä.

Ääni on lähellä, liian lähellä liekin ollakseen elossa. Kidehl puhaltaa sormenpäissään kytevän tulen sammuksiin ja vetäytyy lähemmäs häkkejä. Linnut eivät sirkuta, ne ovat kauan sitten lakanneet laulamasta. Kidehl ei sulje silmiään, sama pimeys vallitsee luomien takana. Hän saattaa vain odottaa, että ääni saapuu luokse ja tuo punaisen hehkunsa mukanaan.

Ääni vaihtaa muotoaan, muuttuu askellukseksi portailla. Kepeät, varmat askeleet saapuvat lähemmäs. Kidehl ei huomaa vapisevansa ennen kuin tuntee polviensa luiden kalahtelevan toisiaan vasten. Nimetön ääni kulkee oven takana, avaa nupin. Kidehl painautuu itseään vasten, yrittää tulla yhdeksi ympäröivän pimeän kanssa. Ovi avautuu. Kidehl ei pysty sulkemaan silmiään, vaikka haluaisi.

Näky piirtyy Kidehlin verkkokalvoille tarkempana kuin mikään aiemmin. Hän kuvittelee itsensä kuolinvuoteelle ja tietää näyn seuraavan häntä sinnekin. Hän ei koskaan unohtaisi, kuinka liekehtivä metsä piirtää saapujan siluetin hänen eteensä. Kajo heijastuu pitkistä, laineikkaista hiuksista. Tulija on nainen. Haarniskaan sonnustautunut nainen, jonka siluetti hehkuu tulenpunassa.

Haarniskaan sonnustautunut nainen kumartuu Kidehlin luo, laskee kypäränsä lattialle. Kasvot ovat kauniit. Iho on kuin helmiäistä, silmät aistikkaat ja kirkkaat. Kidehl ei ole koskaan nähnyt mitään niin elävää kuin mukanaan tuomastaan tulesta hänen luokseen kävellyt nainen, jonka haarniska heijastaa Kidehlin pelokkaat kasvot.

”Sinun täytyy kantaa nimeä Kidehl”, nainen lausuu. Äänessä on kysyvä sävy. Kidehl uskaltautuu nyökkäämään. Nainen hymyilee.

”Minun nimeni on Magdalena. Oletko kuullut minusta?” Haarniskan alla on lupiinin väristä kangasta. Vain rikkaat ihmiset voivat pukeutua lupiiniin. Rikkaat ja tärkeät.

”Olen tullut Melisendestä saakka noutamaan sinut. Sanooko se sinulle mitään?”

Kidehl pudistaa päätään. Hän tietää, missä Melisende on. Se on Kalonian eteläisin maanosa, joka on viimeisen vuosisadan aikana ottanut maan hallinnon käsiinsä. Kidehl ei tiedä enempää, kuolleet eivät ole kuiskineet muusta kuin lännen Soledhan menetetyistä kruunuista ja nousseesta, nuoresta hallitsijasta jo toisessa polvessa. Kun Kidehl katsoo Magdalenaksi kutsutun naisen herkkäpiirteisiä kasvoja, hän ymmärtää katsovansa tätä hallitsijaa silmiin. Hallitsija on saapunut etelästä asti, tuonut mukanaan tulen ja ilmaa halkovan äänen. Hän tietää saavansa sen, mitä on tullut hakemaan.

”Älä suotta pelkää. Minä tahdon sinulle hyvää”, Magdalena sanoo pysytellen riittävän etäällä Kidehlistä ja tämän lintuhäkeistä. ”Sinulla on hallussasi voima, josta olen kiinnostunut.”

”M-minä en tiedä, mistä te puhutte.” Kidehl osaa vain vaivoin puhutella naista tämän aseman mukaisella tavalla. Kidehl ei ole juuri puhunut ihmisille. Vain haudoilla on hänelle muutakin puhuttavaa kuin ruoan hinta tai kankaan laatu.

”Sinun ei tarvitsekaan tietää. Sinähän olet pohjoisen noita, etkö olekin?”

Kidehl ei sano mitään. Hän on kuullut puhuttavan noidista, mutta sanan yhdistäminen häneen itseensä tuntuu vieraalta, kuten naisen haarniska ja mukanaan tuomansa tulikin. Kidehl ei puhu niiden kieltä, mutta tietää, mitä roihuava metsä tarkoittaa. Hänen haudoille jättämänsä tuli on yhtynyt suurempaan, Magdalenan ohjaamaan roihuun, joka ei ole Kidehlin pidäteltävissä.

”Hyvä on, minä muotoilen tämän selkeämmin”, Magdalena jatkaa, kun huomaa, ettei Kidehl osaa vastata. ”Kun kuljet hautojen yli, sinä kuulet, mitä kuolleet sinulle kertovat.”

Kidehl nyökkää vaisusti. Hän ei pysty kuvittelemaan, miten Melisendestä Runaan asti kulkenut kuningatar voi tietää hänestä niin paljon.

”Sinusta on kiirinyt huhuja korviini”, Magdalena sanoo aivan kuin kuulisi Kidehlin ajatukset. ”Minä tahdon sinut mukaani.”

”Minä en voi jättää heitä”, Kidehl sanoo katseen alkaessa harhailla. Hän kokoaa kuvan mieleensä. Palava metsä, mökki sen keskellä. Häkkilinnut. Ne eivät pärjäisi.

”Kuolleitako?”

”Lintuja.”

Magdalenan kasvoilla käväisee jokin ymmärryksen kaltainen. Kidehl ei saa siitä otetta.

”Minä voin luvata sinulle elämän. Sellaisen, jota ei tarvitse lukita häkkiin saadakseen sitä pysymään luonasi.”

”Mitä sinä olet tehnyt metsälle?”

”Minä olen valloittanut Runan. Kaikki täällä kuuluu nyt minulle.”

Valloittaminen ei tarkoita Kidehlille mitään. Puut ovat liekeissä, kylmä maa saa lämpönsä jostakin, joka sykkii Magdalenassa samalla tavalla kuin tuli kytee kuvun alla. Se pyrkii kaikin tavoin selviytymään, se on sinnikäs ja leppymätön. Kidehl ei uskalla kieltäytyä sellaisen edessä.

”Sotilaani ovat kylällä tarkastamassa paikkoja. Paikalliset eivät voineet mitään, Runa on vihdoin vapautunut Soledhan vallan alta”, Magdalena lausuu. Kidehl näkee hänen olemuksestaan, että hän uskaltaa puhua vain, koska tietää Kidehlin olevan lähes täysin ymmärryksen toisella puolen.

”Soledhako ei… enää määrää täällä?”

”Ei. Runa on minun.” Magdalena hymyilee. ”Pian Soledhakin murtuu. Koko Kalonia kuuluu hallintoni piiriin.” Sitten nainen pudistaa päätään. Silkinpehmeät hiukset keinahtavat puolelta toisele.

”Minun ei tule vaivata sinua tällaisella. Ei vielä. Nyt minä vain tarvitsen sinut mukaani.”

Häkkilinnut liikehtivät levottomasti. Ne ovat aistineet tulen. Kidehl kumartuu niiden puoleen, työntää kapeat sormensa kaltereiden lomasta ja yrittää koskettaa valkeasiipistä vankiaan. Lintu nokkaisee sormenpäitä, Kidehl vetää kätensä nopeasti takaisin. Sormista valuu verta ruskeille housuille.

Kidehl katsoo Magdalenaan avuton katse silmissään. Hän ei ole koskaan osannut anoa apua. Hän ei ole tiennyt sen olevan mahdollista. Kidehl näkee, että Magdalena on tuonut tuhon, muutoksen, uuden tulisen tuulen, joka pyyhkäisee Runan yli tehden siitä toisenlaisen. Kidehl ymmärtää, että muutos saattaa satuttaa monia. Kaikkien havaintojen ylitse kohoaa lämpö Magdalenan silmissä. Naisessa on niin paljon elämää.

Kidehl ojentaa nuorelle hallitsijalle kätensä. Magdalena tarttuu siihen, vetää Kidehlin ylös. Veri tahrii naisen siron, valkean käden, mutta hänen ilmeensä ei värähdäkään.

”Sinä et kertaakaan kysynyt, mihin tarvitsen sinua”, Magdalena sanoo irrottaessaan otteensa ja astellessaan ulos mökistä. Linnut jäävät häkkeihin, kun Kidehl seuraa Magdalenaa. Metsä palaa heidän edessään jo korkealla. Magdalena ei tee elettäkään yrittääkseen saada sitä sammumaan.

”Minulle sillä ei ole merkitystä”, Kidehl sanoo. Hän pitää veristä kättään lähellä kasvojaan, säilyttää Magdalenan eläväisen lämmön vielä hetken itsellään.

”Hyvä. Minä en tahdo sinulle pahaa. Tarvitsen apuasi. Voimiasi. Saat kuulla kaiken myöhemmin, sitten, kun me ja sotilaani olemme kotona Melisendessä.”

Kidehl empii. Hänen mielessään on yksi ainoa kysymys esitettäväksi kaiken palaessa hänen silmiensä edessä.

”Tiedätkö sinä nimen sille, mitä kannan mukanani? Sille, joka sallii minun ymmärtää kuolleiden puhetta?”

”Tiedän”, Magdalena vastaa vieden kypärän takaisin suortuvilleen, jotka näyttävät liekkien valossa ruusukullalta. Nainen ei sano enempää. Hän jättää mökin ja Kidehlin taakseen aivan kuin tietäisi tämän seuraavan häntä automaattisesti. Magdalena kulkee poispäin tulesta, astelee savun ja valon ohi kohti polkua, jota pitkin Kidehl on vasta juossut hautojen luota mökilleen.

”Entä lintuni? Ne…” Kidehl tietää, mitä niille käy, jos ne jättää häkkeihin kohtaamaan lähestyvän tulen. ”En voi sallia niiden…”

”Ne eivät ole todella eläneet pitkään aikaan.” Kypärä vääristää Magdalenan äänen. Tekee siitä vaikeamman lähestyä.

Kuuma kyynel vierähtää Kidehlin poskelle. Se luisuu korkealta poskipäältä kaulalle. Pelko siirtää verhoaan, antaa surun saapua. Äänettömät kyyneleet kasvoillaan Kidehl seuraa Magdalenan selässä soljuvia hiuksia. Nainen kulkee hautausmaalle, jossa liekit kytevät paikallaan, satuttamatta ketään.

”Kuuletko sinä sen?” Kidehl kysyy heidän astellessaan hautojen yli. Menneiden sielujen valitus yltyy korviahuumaavaksi. Liekit ovat nielleet niiden maan, muuttaneet kaiken mustaksi ja elottomaksi. Kidehl on jo vuosien ajan jättänyt sieluille pienen kynttilän valoksi, merkiksi elämästä, joka heillä joskus oli. Nyt tulimieri on tehnyt kaikesta turhaa. Kidehlin keho värisee haudoista kohoavasta vaikerruksesta.

”En”, Magdalena sanoo hiljaa, ”minä en kuule mitään.”