Luku
10: Sinivioletti
Tasainen kolina herättää Niilan
levottomasta unesta. Unen kuviot leikkivät hänen silmäluomillaan,
piirtyvät ikkunaverhoihin, huoneen utuiseen sineen. Hetken Niila
kuvittelee tasaisen äänen olevan unesta peräisin, todellisuudesta
riippumaton. Sitten jokin iskeytyy puiseen lattiaan sellaisella
voimalla, että Niila tuntee sen oman huoneensa lattiassa värinänä.
Niila tunnistaa äänen. Se on aina
aiemmin lähtenyt hänestä itsestään. Edellisestä kerrasta on jo
useita auringonnousuja, pelko on ehtinyt juosta huoneen nurkkiin. Se
on sallinut Niilan nukkua. Kun Niila nousee sängystään, laskee
paljaat varpaansa kylmälle lattialle, hän ei voi olla ajattelematta
näkyä, jonka hän kohtaa, jos avaa oven. Viimeaikoina on tapahtunut
paljon. Hersi on levittäytynyt yöhön, pimeän lapset juoksevat
hämärtyneessä metsässä. Niila on nähnyt paljon pahaa
kasvaessaan suojelijaksi, osaksi piiriä. Silti vain se, joka oven
takana odottaa, saa pelon luikkimaan takaisin hänen kehoonsa.
Yksikään voima ei koskaan olisi Niilalle pahempi kuin toinen
ihminen.
Oven takaa kajastaa hento valo.
Kynttilä valaisee iskevän käden. Lattialla makaava mytty on vielä
ihminen. Ruskeahiuksinen kuten Niilakin. Pelkäävässä mielessä
lattialle lysähtänyt ihminen on pelkkä muoto, jokin, johon ei voi
enää vaikuttaa. Suuri, vahva ruumis kumartuu sen ylle, vetää
hiuksista takaisin jaloilleen. Pakottaa pysymään pystyssä, vaikka
on juuri iskenyt maahan. Kun käsi kohoaa uudelleen, Niila sulkee
oven ja palaa sänkyynsä päästämättä ääntäkään.
Niila sulkee silmänsä. Uni ei enää
tanssi silmäluomien alla. Kirvelevä, kuuma tunne pyyhkäisee hänen
ylitseen ja kirvoittaa ensimmäiset kyyneleet. Niila vie käden
suulleen, pakottaa itkun sisälle. Aamu tulisi kyllä. Aamulla
lattialle sorretulla on taas nimi ja samanlaiset silmät kuin
hänelläkin. Vasta silloin hän suostuu avaamaan silmänsä ja
tervehtimään auringonsäteitä. Siihen asti hän kietoo peiton
ylleen, hukuttautuu yön sineen ja toivoo, että hersi vyöryisi
aaltona koko maailman yltä, jotta yhdenkään ei tarvitsisi enää
kärsiä toisen käden alla.
*
Aamulla ihmisten kävely on väsynyttä.
Tuuli heilauttaa Niilan tummanruskeat hiukset silmille, hän joutuu
sitomaan ne niskaansa pienelle palmikolle. Auringon läikehtiessä
heräilevässä maailmassa Niila ei voi olla ajattelematta
toisenlaista valoa. Kynttilää, joka valaisi kädelle tien satuttaa.
Niila karistaa ajatuksen harteiltaan ja kävelee alas sukunsa talon
portaita. Hänen on etsittävä piiri. Sigrid ei päässyt lähtemään
edellisenä iltana, hänet on saatava liikkeelle ennen kuin aurinko
on kohonnut korkeimpaan huippuunsa.
Kylän keskukseen kävellessään
Niila huomaa Yvonnen pitkät, punaiset suortuvat. Yvonne on
kyläläisten ympäröimä. Hänen vierellään seisoo Sigrid. Tytön
olalla roikkuu nahkalaukku. Niila tietää siitä, että tyttö on
aikeissa lähteä. Hän astelee joukon jatkoksi. Yvonnen ilme on
merkillinen. Naisen silmiä reunustavat tummat ympyrät. Niila huomaa
miettivänsä, miksi tämä valvoisi yönsä nyt, kun häntä
tarvitaan aiempaa enemmän.
”Huomenta, Niila”, Yvonne
tervehtii. ”Oletko sinä nähnyt isääsi?”
Niila jähmettyy. Liekki lepattaa
huoneessa, jossa on vain tasainen töminä lattiaa vasten.
”En”, Niila sanoo.
”Sitten minä lähetän Sigridin
matkaan ilman hänen lupaansa.”
Kyläläisten keskuudessa herää
hämmentynyttä mutinaa, mutta kukaan ei sano Yvonnelle vastaan. Hän
ei ole nainen, jonka sanaa kuuluisi kyseenalaistaa.
”Onko Koitar alkanut johtaa tätä
kylää edellisen yön aikana, vai uneksinko minä vielä?”
Iliaksen tumma ääni hiljentää kyläläiset. Miehen kasvot ovat
tavallista kovemmat. Yvonne hymyilee tavalla, joka kertoo Iliakselle,
ettei hänen tahtonsa kanssa kannattaisi tämän auringon alla
riidellä.
”Pidä sormesi erossa
päätöksenteosta, noita”, Ilias sylkäisee naiselle. ”Naiset
eivät täällä päätä.” Ilias kävelee ihmisryhmittymän
keskelle. Pelkästä askelluksesta kyläläiset tietävät poistua
paikalta. Vain piiriin kuuluvat jäävät.
Ilias ei vilkaisekaan poikaansa tai
Sigridiin. Hän kävelee suoraan Yvonnen luo. Yvonne on naiseksi
pitkä, mutta Iliaksen rinnalla hänkin näyttää heiveröiseltä.
”Sinä et kertonut minulle, että
täällä pidetään Melisenden miestä minulta piilossa”, Ilias
aloittaa korottaen ääntään. ”Sinä et kertonut minulle, että
täällä on tapahtunut uusi hyökkäys!”
”Minä käskin sinua luottamaan
minuun. Sinä itse päätit jättää tämän käsiini.”
”Minä kuulin hyökkäyksestä ja
Melisenden miehestä vaimoltani.” Ilias lausuu sen kuin se
olisi häpeällisin kokemus viikkoihin.
”Tämä asia ei liity pelkästään
Eldithiin”, Yvonne kääntää puheenaihetta kohti Sigridin lähtöä.
”Tässä on kyse kaikesta siitä, jonka olet jättänyt
vastuulleni. Anna minun huolehtia tästä. Lähetän Sigridin
Melisendeen hoitamaan tilanteen.”
”Pistätkö tytön asialle, joka on
sinun hoidettavissasi?”
”Isä, ole kiltti ja –”
”Minä en puhu sinulle.” Iliaksen
ääni vaimentaa Niilan. Vain Sigridin nopea, myötätuntoinen katse
saa pojan pysymään paikalla.
Hetken sananväännön jälkeen Ilias
luovuttaa ja toteaa, että Yvonne saa tyttöineen tehdä mitä
haluaa, kunhan ei kuvittele voivansa määrätä vastedes kaikesta
muustakin. Niila ei vaivaudu puuttumaan keskusteluun. Hän antaa
Sigridin kadota Yvonnen kanssa talojen taakse. Vasta naisten mentyä
isä huomioi hänen läsnäolonsa, aivan kuin se olisi tapa
piikitellä Niilalle tämän läheisestä suhteesta heihin.
”Poika, minulla on sinulle asiaa”,
Ilias sanoo äänellä, joka saa Niilan puristamaan kynnet
kämmeniinsä. Poika seuraa isäänsä kotiinsa, mutta ei kuten
liekaan sidottu koira, vaan kuten ihminen, joka voi vapaasta
tahdostaan alistua. Edellisen yön kelmeä liekinvalo kieppuu Niilan
silmäluomien takana, kun Ilias kulkee tupaan ja istuutuu puiselle
penkilleen. Tunnelma huoneessa on sama.
”Mistä sinä halusit keskustella?”
”Mitä tämä kaikki tarkoittaa?”
Hetken Niila kuvittelee isänsä tarkoittavan jotakin vaarallista,
jotakin, johon hän ei osaisi vastata. Sitten hän ymmärtää tämän
puhuvan viimeaikojen mustareunaisista tapahtumista.
”Sinä lupasit jättää tämän
kaiken Yvonnen huoleksi.”
”Unohda Yvonne!” Iliaksen ääni
ottaa vallan tilasta. ”Se nainen tekee oman työnsä. Minä haluan
kuulla omalta pojaltani, mitä kylässäni tapahtuu.” Niila oppi jo
lapsena, ettei isä kutsu häntä pojakseen ellei tahdo häneltä
jotakin. Sanaa ei ole tarkoitettu lämmittämään häntä.
Niila istuu takan eteen, vaikkei tulta
ole vielä sytytetty. Hän katsoo toisiaan vasten pinottuja puita
välttäen siten kohtaamasta Iliaksen katsetta.
”Sinä tiedät jo”, Niila sanoo
hiljaa.
”En tarpeeksi!” Toisin kuin
aiemmin Yvonnen kanssa keskustellessaan, poikansa kanssa Ilias ei
näytä pelkoaan. ”Minä tunnen, että kaikki ei ole kunnossa tässä
maassa.”
”Ei olekaan”, Niila vastaa.
”Toistan itseäni – luota Yvonneen. Hän hoitaa tämän kyllä.”
Hän ja piiri. Piiristä ei tarvitse sanoa mitään, Ilias tietää
siinä missä piiri itsekin, että maailmassa on voimia, joita mies
ei voi hyväksyä oleviksi.
Huoneen raudanraskas tunnelma istuu
Niilan harteille ja painaa hänen kehoaan lysyyn. Hän ei vaivaudu
istumaan suorassa isänsä edessä, vaikka tietää, että tämän
kivisilmien katse käy läpi jokaisen osan hänestä. Edellisen yön
jättämän pelon perusteella Niila ei ole varma, etsiikö isä lisää
satutettavaa vai tahtooko hän vain osoittaa pojalleen, että vaikka
maailma täyttyisi noituudesta ja pahuudesta, hän olisi silti
Eldithin johtaja, mahtava ja kykenevä.
”Entä Melisenden mies, jota se
Sundénin huora hoitaa? Kukaan ei vaivautunut kertomaan minulle,
miksi hän tarkalleen ottaen on täällä. Sylvia kertoi minulle
palasia sieltä täältä, mutta se ei ole hänen tehtävänsä.
Sinähän tässä leikit noitanaisten kanssa. Kerro minulle.”
Sylvia. Äiti. Kuva lattialle
lysähtäneestä mytystä palaa Niilan mieleen terävänä ja
kipeänä. Hän antaa mielikuvan palata. Hän haluaa muistaa kaiken
viimeyön keltaoranssista hehkusta, joka vei häneltä uskon
auringonnousuun. On olemassa vain sinisiä öitä ja kalpeaa ihoa,
violetinkirjavia suudelmia silmäkulmissa ja kaulalla.
”Sinä löit äitiä”, Niila sanoo
nousten ylös. Pelko on jättänyt alleen paljon tunteita, joista
yksi kiipeää kurkunpäälle. ”Sinä löit äitiä, vaikka
sinä olet vihainen minulle! Minä tässä en kertonut sinulle
Eldithin tapahtumista ja uudesta hyökkäyksestä! Minä olen sinun
poikasi, minuun sinä olet pettynyt. Ja sinä löit äitiä.”
Ilias nousee ylös, mutta ei tee
elettäkään kohottaakseen kätensä poikaansa vastaan.
”Teitkö sinä mitään estääksesi
sen?”
Niila ei anna miehen sanojen upota
itseensä. Hän pitää kiinni raivosta, joka kuiskii hänelle
punaisena. Se värjää siniseksi jääneen yön syvään
karmiiniinsa.
”Tiedätkö sinä edes, kuinka monta
vuotta ennen sinun syntymääsi minä olen ensimmäistä kertaa
potkinut hänet alas?” Jokin Iliaksen tavassa kertoa saa Niilan
pysymään paikoillaan. Jäätymään ilman hätkähdystä. Hän ei
ole tiennyt. Hän on aina kuvitellut olevansa ainoa, joka saa kylpeä
yksin peittääkseen selkänsä sinivioletin avaruuden.
”Jätä minun äitini rauhaan”,
Niila sanoo tietäen menettäneensä vahvuuden äänensä takana,
”jätä hänet rauhaan, hän ei ole syyllinen tähän kaikkeen.”
”Kunpa tietäisitkin.”
Ӏiti ei ole syyllinen hersin
olemassaoloon!”
”Älä puhu niistä noituuksista
minun kattoni alla!”
”Sinä kysyt minulta, mitä tässä
maailmassa tapahtuu, mutta kiellät minua vastaamasta.”
”Puhu minulle ihmisten kielellä!
Noidat ovat mädättäneet aivosi. Andersenin tytön sijaan minun
olisi pitänyt hirttää Koitar itse.”
Niila kääntää isälle selkänsä.
Hän tietää, miten vaarallista se voi olla. Ilias ei lyönyt
edellisenä yönä Sylviaa sellaisella intohimolla, että olisi jo
saanut tarpeekseen. Yksikään kipu saa Niilaa enää tekemään
mitään isänsä mieliksi. Edha on valinnut hänet syntymässä,
tehnyt hänestä ainoan koskaan edhaan kykenevän miehen, eikä hän
aio kääntyä pois siltä polulta, vaikka isän jääkylmä katse
yrittäisi kaikin voimin sitoa häntä itseensä.
Ilias ei lähde poikansa perään.
Niila juoksee talon portaat alas, ohittaa kyläläiset. Esther suo
hänelle hämmentyneen katseen hänen juostessaan ohi. Niila tietää
pyytävänsä tytöltä myöhemmin anteeksi käytöstään. Nyt hän
antaa jalkojensa toimia. Hän ei nojaa edhaan astuessaan metsään ja
tuntiessaan sen hipovan häntä kaikkialta. Hän juoksee ohi portin,
lähemmäs itää, välttäen menemästä liian lähelle hersin
puolta. Jalat kuljettavat Niilan toiselle Eldithin järvistä. Sinne,
jonka laiturilla hän istui lapsena Injen kanssa ja heilutteli
jalkojaan viileässä vedessä. Sinne, jossa hän ensimmäistä
kertaa pesi itsensä verestä, jonka isä oli pakottanut hänestä
ulos.
Hetken ajan Niila vain kuuntelee oman
sydämensä voimakasta rummutusta. Nouseva aurinko leikkii järven
tyynellä pinnalla. Toisella puolella järveä puut kohoavat
korkealle kuin eristääkseen tilan vain Niilaa varten.
Äänetön järvenpinta on armollinen,
se sallii Niilan hukkua sydämensä tykytykseen, mutta ei mielensä
syvyyteen. Niila tietää voivansa kohota isäänsä vastaan. Poikaa
kuvottaa oma sokeutensa ja kyvyttömyytensä äidin kokeman
väkivallan edessä. Hänen urheutensa on haurasta kuin viimeiset,
puiden oksilta veteen tippuvat lumipaakut, jotka vielä pitävät
maailmaa kiinni kylmässä.
Niila kävelee laiturille ja istuu,
mutta ei riisu kenkiään vilvoittaakseen jalkojaan. Vesi on vielä
aivan liian kylmää uitavaksi, vaikka Niila kuinka tahtoisi hetkeksi
pästää irti itsestään ja kokemistaan asioista, upottautua tyynen
pinnan alle, nähdä auringon välkehtivän vedenpinnassa.
Kaikista lapsuuden maisemista juuri
itäisen järven ranta on Niilalle rakkain. Iskuja kaiuttavat hirret
eivät haisseet rannalla, hersin kasvava uhka ei houkutellut hänen
sydäntään laineitten keinuttaessa häntä rytmissään. Niila
sulkee silmänsä, kuvittelee eteensä tulevan kesän. Se saattaisi
olla maailman viimeinen, jos hersi saisi haluamansa. Äkkiä Niilan
oma kipu tuntuu suunnattoman mitättömältä.
”Tulitko sinäkin muistelemaan?”
Tuttu ääni herättää Niilan mielikuvistaan. Hän säpsähtää ja
kääntyy laiturilla kohdatakseen Injen pitkän, hontelon olemuksen.
Toisen pojan kasvoilla ei ole hymyä. Niilan edessä hänen ei
tarvitse pakottaa itseään mihinkään muottiin.
”Minä pakenin”, Niila naurahtaa
hengästyksen katkoessa hänen puhettaan.
Inje nyökkää ja kävelee laiturille
Niilan viereen. Poika ei katso toista silmiin. Heistä molemmat
katsovat Injen askelien aiheuttamia väreitä vedenpinnassa. Se on
kaikki, mitä heidän yhteisestä menneisyydestään on jäljellä.
”Nuorempi Andersen lähti kylästä
Melisendeen”, Inje sanoo kuin sillä ei olisi hänelle pienintäkään
merkitystä. ”Isäsi antoi hänen mennä.”
”Tiedän sen.”
”Miksi sitten pakenit?”
Niila kohtaa Injen silmät, siniset
kuin Yvonnella. Yhdennäköisyys on riipivä. Samanlaiset korkeat,
hienostuneet poskipäät, kapeat kasvot ja poskilla juoksevat
pisamat. Vain katse on erilainen. Yvonnen hurjat, vahvat silmät
eivät ole kuten Injen pohjattomat, kaikesta tyhjennetyt silmät.
Silti Niila löytää Injen katseesta vielä saman pojan, jonka
kanssa juoksi kesäiselle laiturille ja nauroi elämän painolle.
”Isä lyö äitiä”, Niila sanoo
pitäen katseensa Injessä, ”on aina lyönyt.”
”Minä en ole yllättynyt.” Injen
äänessä ei ole myötätuntoa, mutta Niila tuntee pojan riittävän
hyvin osatakseen olla odottamatta sitä.
”Minä en koskaan tiennyt”, Niila
huokaisee istahtaen laiturille. Hän ristii jalkansa ja nojaa
eteenpäin. ”Kuvittelin olevani ainoa.”
”Isäsi kaltaisen miehen
väkivallalle ei ole rajoja. Hän on heikko, hänen täytyy
varmistaa, että hänen hauras asemansa säilyy.”
Surumielinen hymy vääristää Niilan
herkät piirteet. Silmät kiiltävät surusta kuin laineet.
”Maailma ei ole hyvä meistä
kenellekään, enkä osaa enää sanoa, johtuuko se ihmisistä vai
hersistä”, Niila sanoo hiljaa. Inje istuu hänen vierelleen, mutta
ei kosketa häntä.
”Hersi pyrkii vain levittäytymään,
ottamaan sen, minkä saa. Se tekee käyttäjistään kaltaisiaan.
Mutta ei se ole hersi, joka kyläläisistä tekee pahuudelleen
sokeita. Ihmisluonto vain on sellainen.”
Injen sanat saavat Niilan
naurahtamaan.
”Ajatella, että kaikista ihmisistä
juuri sinä sanot minulle noin.”
Naurahdus rikkoo Injen hiljaisen
olemuksen. Se on kuin tuuli, joka juoksee heidän ylitseen,
muistuttaa heitä siitä, että kaiken kasvavan pimeytensä alla
maailma on kuitenkin yhä kaunis, yhä täynnä puitten takaa
sirottuvaa valoa.
”Joskus mietin, kuinka kaikista
Yvonnen piiriin kuuluvista ihmistä juuri sinä olet pysynyt
puhtaana”, Inje sanoo. ”Sigrid on katkeroitunut siskonsa varjon
alla. Illusiasta on tullut kova, koska häneltä odotetaan liikaa,
kun taas Esther…” Inje pudistaa päätään. ”Estheristä
meidän tulee puhua myöhemmin. Sen aika ei ole nyt.”
Inje kääntää kasvonsa ystäväänsä
päin ja odottaa, että tämä vastaa katseeseen. Hymy, joka Injen
kasvoille piirtyy, on melkein aito, melkein lämmin. Se on Niilalle
enemmän kuin hän uskaltaa enää Injeltä toivoa.
”Ja silti sinä säilytät
kiltteytesi. Mietin, millaista taikaa se mahtaakaan olla. Sinulla
olisi kaikista eniten syitä kääntyä hersiin.”
Niila pudistaa päätään.
”Minä olen poikkeus. Ainoana edhaan
koskaan kykenevänä miehenä en koskaan voisi heittää minulle
suotua lahjaa pois.”
”Väärin. Kaarna osasi myös
käyttää edhaa.”
”Kunnes lankesi ja katkaisi koko
miessukupuolen yhteyden alkuvoimaan, aivan, Inje, sehän onkin täysin
sama asia.”
Inje naurahtaa jälleen. Hän taputtaa
Niilaa kevyesti olkapäälle.
”Et ole ihme pelkästään siksi,
että kykenet edhaan.” Inje ei sano enää muuta. Niila ei kysy,
mitä Inje tarkoittaa. Hän ei tahdo kuulla vastausta.
Hetki hajoaa palasiksi, Inje nousee
ylös, mutta ei lähde. Hän venyttää pitkiä käsiään
katsoessaan tuulen yltyvän, liikuttavan puita ja laineita.
”En aio puhua sinun kanssasi
Kalonian tilanteesta, koska Yvonne ei salli sinun kertoa piirin
sisäisiä asioita minulle”, Inje sanoo, ”mutta minä tahdon
antaa sinulle vinkin.”
”Mitä tämä vinkki mahdollisesti
koskee?” Niila on jo kauan sitten oppinut väistämään Injen
ehdotukset.
”Sinä olet aina halunnut nähdä
maailmaa. Tehdä muutakin kuin tulla isäsi jälkeen kylänjohtajaksi,
täyttää velvollisuutesi Abelin suvun jäsenenä.”
”En koskaan voisi jättää metsää,
minä olen suojelija, ja näinä aikoina minua tarvitaan.”
”Sinun ei tarvitsekaan. Maailma on
tuotu luoksesi.”
Niila kurtistaa tummia kulmiaan. Hän
ei osaa lukea vastausta Injen kasvoilta.
”Melisendestä tänne saapunut mies
on sen verran pahoin haavoittunut, ettei pääse lähtemään pitkään
aikaan. Miksi et käyttäisi tilannetta hyväksesi? Sinulla olisi
vihdoin joku, joka voisi kertoa sinulle etelän aroista ja linnan
korkeista torneista.”
”Miksi sinä kerrot minulle
tällaista? Tahdotko sinä jotakin itsellesi siltä mieheltä?”
Hetken Injen kasvot näyttävät lähes
loukkaantuneilta.
”Tahdon vain hyvää sinulle.”
Vino hymy on täydempi kuin vuosiin. Niila muistaa Injen hymyilleen
samalla tavalla kauan sitten samalla laiturilla. Se, mistä he
silloin keskustelivat, on hukkunut vuosien väleihin. Niila muistaa
vain lämmön Injen kasvoilla. Palanen siitä on säilynyt tähän
päivään saakka.
”Mutta Illusia huolehtii siitä
miehestä, kunnes tämä on tarpeeksi voimissaan lähteäkseen. Ja
kuten jo sanoit, Illusialla on tietynlaisia odotuksia. Kuka tahansa
mies, joka näkee hänet…”
Inje pudistaa päätään.
”Illusialla on Lovisan muistossa
riittävästi tekemistä.”
”Ei kukaan voi todistaa, että
Illusia ja Lovisa olisivat todella olleet –”
”Kyllä kai sinä kaltaisesi
tunnistat, kun sellaisen näet? Illusia on kenties loistava
peittämään kipunsa, mutta voin taata, ettei hän kaipaa Lovisaa
vain noitasiskonaan.”
Niila kohauttaa harteitaan. Hän ei
ole koskaan katsonut oikeudekseen kysyä Illusialta mitään
sellaista. Illusialla on tarpeeksi tekemistä sen huomion kanssa,
jonka kohteeksi hän jatkuvasti joutuu. Hyvässä ja pahassa.
”Inje… Kuinka sinä sait tietää
Lovisasta ja hänen yhteydestään Melisendeen?” Niila koettaa
haurasta pintaa, katsoo, kestääkö se.
”Sitä minä en kerro”, Inje
nauraa. Sama tyhjyys palaa hymyyn, ja syvällä sisimmässään Niila
pelkää, että se palaa pysyäkseen. Niila muistaa Injen astelleen
hänen ja Sigridin luo metsästä samaisena yönä, jona Jeremia
Lannon saapui Melisendestä ja joutui hyökkäyksen kohteeksi.
Kenties Inje tiesi siitäkin. Ehkä hyökkäys oli tapahtunut ennen
kuin Inje ojensi heille kirjeet.
Niila astelee pois laiturilta. Hänen
sydämensä on jo rauhoittunut. Mieli ei enää piirrä kuvia pehmeän
violeteista silmäkulmista ja haavoista selässä. Hän kävelee
poispäin Injestä aikeenaan palata kylään ja etsiä äitinsä.
Ensimmäistä kertaa hän katsoisi Sylviaa silmiin ja ymmärtäisi,
että heistä kumpikin on ollut sokea toisen kokemalle väkivallalle.
”Niila, Niila! Odota”, Inje huutaa
ystävänsä perään. Hän juoksee tämän kiinni, tarraa
käsivarteen kuin lapsi. ”Uskotko sinä, että minä tahdon sinun
vain olevan onnellinen?”
Niila katsoo Injen silmiin näkemättä
niissä enää ketään.
”Kuinka voisin uskoa niin, kun yön
lapset levittäytyvät maalle, joka ei ole niiden? Kun hersi ottaa
kaiken, joka ei ole sen otettavissa, ja sinä, ystäväni, olet
kuulunut sille vuosikymmeniä ennen kuin olin edes olemassa?” Niila
riuhtoo itsensä irti Injen kosketuksesta.
”Ei, Inje, minä en usko, että sinä
tahdot minun olevan onnellinen, koska sinun tekosi kertovat toisesta.
Me olemme pysyvästi eri puolilla.”
Hymy hiipuu Injen kasvoilta, jättää
ne valjuiksi.
”Ei ole mitään puolia. Hersi ja
edha ovat tasapaino. Toisen niistä on oltava vahvempi osapuoli, ja
se, että uskon hersiin enemmän kuin edhaan, ei tee minusta sinun
vihollistasi. En koskaan suostu näkemään sinua siten, ja itken
kaikki yöni, jos sinä kutsut minua sellaiseksi.”
”Yvonne kertoi meille joskus Kaarnan
sanoneen tismalleen noin. Että hersi ja edha ovat pohjimmiltaan
samanlaisia, ja siksi ei ole olemassa puolia, ainoastaan valintoja.”
”Minä olenkin aina ollut isäni
poika.” Nauru ei onnistu enää pysymään kiinni Injen äänessä,
se leijuu erillisenä keväisen kirpeässä ilmassa.
Pakotettu hyväntuulisuus jättää
Injen odottavaksi. Hän jää katsomaan Niilan perään, kun tämä
poistuu paikalta kykenemättä sanomaan ystävälleen enää
sanaakaan. Niila tietää häntä tarvittavan toisaalla. Kuten kevään
hento vihreä löytää puiden silmut, Niila löytää tiensä
takaisin kylään. Hän aikoo etsiä äitinsä ennen kuin antaa Injen
sanojen todella lävistää itsensä. Suru ei saa hänestä otetta
niin kauan, kun hän ajattelee, ettei hän voi elää itselleen kuten
Inje kenties haluaisi. Niilalla on toisenlaisia velvoitteita. Hän ei
ehdi kumartumaan toisesta maankolkasta saapuneen miehen puoleen,
vaikka kuinka haluaisi löytää uusia maailmoja tämän puheesta.
Niila juoksee koko matkan kylään.
Hän ei suostu kävelemään pois toiveidensa ja surunsa luota,
muuten ne saisivat hänet kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti