Luku
25: Yöltä suojassa
Puunoksat kaartuvat mustina vasten
valkeaa taivasta. Taivaankaisteleet ovat valkeita vailla sävyä,
vailla omaa ääntä, jolla laulaa pensaat vihertäviksi ja purojen
pienet laineet taivaan kuviksi. Talven maalle jättämä kylmyys
hohkaa kevääseen heränneistä mättäistä. Puu pysyy hiljaa,
kurottaa oksiaan vailla viestiä.
Estherin askeleet ovat yhtä
äänettömiä kuin puutkin, hänen paljaat jakansa eivät enää
tunne kylmää. Sormet hipovat puun haavaista pintaa. Hän painaa
päänsä sitä vasten, mutta kipu ei hellitä, ennalta tiedossa
oleva kohtalo puun jatkeena ei anna toivoa. On vain sisällä vellova
mustuus, joka on kylmä kuin päivä ilman aurinkoa.
”Mitä sinä kuulet?” Vieraan ääni
ei saa Estheriä kääntymään, puu on lähellä, sormet
tunnottomat, sisin kivun mustaama. ”He eivät puhu sinulle. He
eivät tahdo meiltä mitään.” Kidehl astelee puun lähelle, mutta
pitää etäisyyttä Estheriin kuin tämä olisi sairastunut eläin,
joka voi purressaan tartuttaa sen, joka tulee liian lähelle.
Estherin silmät ovat suuret ja
siniset, täysin erilaiset kuin Kidehlin yönmustat.
”Minä kuulen heidät”, Kidehl
sanoo, vihdoin varmana kuulemastaan, ”kuolleet tässä puussa. He
eivät halua sinua.”
”Mitä he sanovat?” Esther kysyy
lehvänohuella äänellä.
”Eivät he enää mitään sano.
Hersi aiheuttaa minulle ääniä. Puuhun hirttäytyneiden muistot
välkkyvät minulle, kuulen ajatuksia, mutta en voi olla varma,
ovatko ne todellisia.”
Kidehl astelee puun rungolle,
aavistuksen päähän Estheristä. Hän kuljettaa pitkät, kapeat
sormensa puun pinnalle ja huokaisee syvään. Portilla iskenyt pelko
istuu syvällä sisällä, kuolleiden hiljainen hyminä sekoittuu sen
vaikerrukseen. Kidehl ei saa ääniä hiljenemään.
”Erikoista”, Kidehl kuiskaa
katsomatta Estheriä silmiin, ”sinussa tuntuu myös kaiku. En
tiedä, mistä se johtuu.”
Esther kavahtaa taaksepäin pitäen
yhä kätensä kiinni puun pinnassa.
”Tiedätkö sinä?”
Esther pudistaa hiuksetonta päätään.
Poskiluut tunkeutuvat miltei läpi ihosta, joka on kuin paperia,
ohutta, mutta vahamaista.
”En, en”, Esther sanoo äänen
murtuessa. ”Minuun vain sattuu. Se on sisälläni. Muut eivät
luota minuun. Minusta ei tule suojelijaa. Minä –”
”Tiedätkö mitä?” Kidehl
keskeyttää astuen Estherin lähelle vain kokeillakseen, päästääkö
tyttö hänet iholle. Hän vie kätensä Estherin sydämen kohdalle,
tunnustelee voimiensa kautta sen sykettä. Aivan kuten hänellä
itselläänkin, myös Estherillä on käytössään kaksi eri voimaa.
Voima, joka Estherin sisällä sykkii,
ei ole kuten Kidehlillä. Kidehl ei ole edhalle ja hersille muuta
kuin pysäkki, jonka läpi juosta. Estherin käyttämän edhan
ympärille on kerääntynyt musta huntu, pimeä kuin yö. Kidehl
tuntee, kuinka sydän sykkii mustaa Estherin sisällä. Se ei ole
kuin Kidehlin pelon ja kateuden tumma virta, se on jotakin
absoluuttista, luonteeltaan mustaa ja kouluttamatonta. Puhdasta
hersiä elävän ihmisen sisällä.
Kidehl vetää kätensä pois,
säpsähtää Estherin sisällä vellovaa mustuutta. Tyttö ei näytä
enää elävältä, on tuskin koskaan näyttänyt. Kenen toivo
ylläpitää hänen kaltaisensa elämää, mikä pitää hänet
hengissä? Kidehl tuntee, ettei tytössä ole enää hiventäkään
toivoa jäljellä. Valo on iäksi piilotettu Estheriltä ja hänen
mustalta sisimmältään.
”Mitä?” Esther alkaa vapista.
”Miksi sinä katsot minua noin?”
”Anteeksi”, Kidehl kuiskaa tietäen
sanat turhiksi. Kidehl on käynyt portilla, ymmärtänyt molempia
voimia. Hersi tuntuu aluksi kevyeltä kantaa, mutta mitä pitempään
sen kanssa kulkee, sitä enemmän se vie käyttäjänsä voimia.
Kidehl ei voi ymmärtää, kuinka Esther on voinut selvitä edhan
käyttäjänä sen vastavoima sisällään.
”Tietääkö kukaan, mitä sinun
sisälläsi on?”
Esther pudistaa jälleen päätään,
ele alkaa muistuttaa jo pakonomaista liikettä.
”En tiedä itsekään.”
Samassa Kidehlin läpi kulkee
ymmärrys. Tietenkään tyttö ei tiedä. Jos Estherille
kerrottaisiin, että hän on syntynyt vastavoiman kanssa, hän
taipuisi heti sen puoleen. Yvonne on tehnyt kovan työn yrittäessään
tehdä Estheristä jotakin muuta kuin mitä hänelle syntymässään
langetettiin.
”Hyvä on”, Kidehl kuiskaa.
Hänellä ei ole sydäntä kertoa. Hän vetäytyy puun luota, kävelee
sankempaan metsään kuin eksynyt.
”Kidehl. Sehän sinun nimesi on?”
Kidehl pysähtyy ja nyökkää
Estherille.
”Oletko sinä nyt yksi meistä?
Tunnetko sinä sekä hersin että edhan, kuten huhutaan?”
Hymyn häivähdys käväisee Kidehlin
kasvoilla.
”Niin minä olen saanut ymmärtää.”
Kidehl kääntyy ja jättää tytön puun juurelle, katoaa
lauluttomaan metsään. Estherin silmät harhailevat vielä pitkään
hänen kadonneen hahmonsa perässä.
Puu ei puhu, vaikka Esther heijaa
itseään sitä vasten, painuu pieneksi keräksi juurille.
”Pieni Esther, aivan yksinkö sinä
istut?”
Tuttu, soiva ääni saa Estherin
säpsähtämään. Inje seisoo aivan hänen yläpuolellaan, pojan
kulmat ovat kohollaan. Injellä on vain pellavainen, vaalea paita,
jonka kaula-aukko paljastaa kaistaleen luisevaa kaulan seutua. Takkia
hänellä ei ole.
”Inje”, Esther sanoo pojan nimen
vain yhdistääkseen sen tämän pisamaisiin, hymyileviin kasvoihin.
Nimi jää kiertämään puuta, istuutuu oksille. Esther nousee ylös,
kohtaa Injen silmät, joissa odotus kytää.
”Oletko sinä surullinen?” Inje
kysyy kuin lapselta. Hänen silmänsä suurenevat, huulensa
mutristuvat. Esther ei erota aitoa elettä liioitellusta.
Esther pudistaa päätään. Hän vie
kädet sydämelleen, tunnustelee mustuutta sisällään. Injen katse
tuntuu näkevän hänen kalvomaisen ihonsa läpi ytimeen asti. Aivan
kuin poika olisi odottanut puiden katveessa Kidehlin menoa.
Inje ojentaa kättään Estherille.
Tyttö tuijottaa kapeaa rannetta ymmärtämättä, miksi se on
hänelle ojennettu.
”Tule mukaani”, Inje sanoo
pyyhkien hymyn kasvoiltaan vain sekunneissa, ”minä tiedän, miksi
sinuun sattuu.”
”Yvonnekaan ei tiedä. Miksi sinä
tietäisit?”
Inje virnistää. Ilmeet vaihtuvat
pojan kasvoilla niin nopeasti, että ne voisivat kuulua nukelle.
Ӏitini ei ole vain kertonut
sinulle.”
”Yvonne ei tekisi niin.”
Inje hymyilee kuin aikoisi sanoa
jotakin, kertoa jotakin hänet synnyttäneen naisen luonteesta ja
sielusta. Estherin silmät kiiltävät liikaa, ne tihkuvat
luottamusta Yvonneen. Inje pitää kätensä ojennettuna eikä sano
mitään.
”Mikset sinä ole kertonut aiemmin,
jos kerran tiedät?” Estherin lapsenomaisuus tiivistyy tippuviin
kysymyksiin ja käsiin, jotka ovat siirtyneet sydämeltä suojaamaan
kehoa.
”Olen odottanut, että sinusta tulee
riittävän vahva kuulemaan totuus.”
”Kaikki vain odottavat ja
odottavat.”
Injen käsi on yhä kohotettuna,
odottaa Estherin tarttuvan siihen. Tyttö kurottaa sormensa Injen
kädelle, sallii tämän koskettaa. Inje tarttuu Estherin käteen
lujaa, vetää tytön mukaansa puun juurelta.
”Minne sinä minut viet?”
”Näet sitten.”
”Ei”, Esther hengähtää,
pysähtyy ja yrittää riuhtaista otettaan irti, ”ei, minä en
tule.” Suuret, vaaleat silmät kaartelevat lähes maanisina
ympäristöä, etsivät juurista ja mättäistä pakopaikkaa.
”Rauhoitu, Esther, en tee sinulle
mitään pahaa, muistathan sen? En koskaan tekisi.” Inje pitää
Estherin otteessaan, eikä tyttö osaa enää sanoa, pitääkö Inje
kiinni hersin vai fyysisen voimansa avulla. Esther ei kuitenkaan
kykene irrottamaan kättään.
Inje vie vapaan kätensä Estherin
poskipäälle.
”Sinulla ei ole hätää kanssani”,
Inje kuiskaa, ”tahdon vain näyttää sinulle erään paikan.”
”Entä minun sisimpäni? Mitä sinä
–”
”Ei hätää. Näet aivan pian.”
Portti seisoo keskellä metsää kuin
nielu, joka imee itseensä kaiken puhtaan maailmassa. Inje kävelee
ripein askelin portin toiselle puolelle, Esther päästää
tukahtuneen kiljaisun pojan kiskoessa hänet mukanaan.
”Inje, ei, en voi! Yvonne
luottaa minuun!” Estherin sanat ovat värittömät, Inje tuntee
palon niiden taustalla.
”Esther, sinä taidat itsekin
tietää, mitä sinun sisälläsi on.”
Estherin jännittyneisyys purkautuu,
keho luovuttaa itsensä hetkelle. Kyyneleet kihoavat silmiin. Metsä
portin takana ei tunnu lainkaan erilaiselta kuin sen paremmalla
puolellakaan. Kaikki kuuluu yhä luonnolle. Kääntöpuolella helinä
puissa on erilaista, Estherin korville tutumpaa. Ne yhtyvät hänen
sisimpänsä huutoon.
”Minua pelottaa”, Esther kuiskaa,
”Inje, minua pelottaa niin paljon…” Esther ei enää ajattele
Kidehliä, joka hymyili hänelle siitä huolimatta, että näki hänen
ytimeensä. On vain Injen käsi ja heräilevä metsä, johon Esther
sukeltaa Injen ohjaamana.
”Ei enää pitkästi.”
”Annatko sinä minut hersille?”
”Sinä itse annat, jos niin on
tarkoitettu.”
”Haluanko minä sitä?”
”Sitä minä en voi puolestasi
tietää.”
Puut peittävät taivaan, valkea katto
ei enää erotu muuna kuin himmeänä valona metsän pohjalla. Inje
pysähtyy yllättäen. Tunnelma muuttuu, ilmassa tuntuu odottava
jännite. Inje päästää irti Estherin kädestä, mutta siirtyy
lähemmäs tyttöä kuin estääkseen tätä pakenemasta. Puut
natisevat ja huojuvat latvoistaan. Yksikään eläin ei juokse
mättäillä. Esther kuulee oman hengityksensä, se kaikuu puissa,
metsä hengittää hänen kanssaan.
”Olemme saapuneet”, Inje sanoo
metsälle. Esther ei ole koskaan nähnyt Injeä yhtä päättäväisenä,
yhtä rauhallisena. Hersin puolella maailmaa hän on kotonaan,
jokainen pala tuntuu loksahtaneen kohdalleen. Silti Esther tuntee
tumman auran pojassa. Se on vain vahvistunut metsän äänten
kohotessa korkeammalle.
Kun yksi puista alkaa elää, irrota
itsestään, Esther lamaantuu paikalleen. Hänen kehonsa ei kykene
edes tärisemään. Puun kaarna liikehtii, muovautuu kasvoiksi,
kehoksi, epäinhimilliseen muotoon vääntyneiksi raajoiksi.
Miehenkaltainen kohottaa käsiään, kävelee irti puusta. Kasvot
ovat osittain kaarnaa, silmät palavat sammalenvihreinä keskellä
metsäksi muuttuneita kasvoja.
”Tervetuloa”, mies sanoo äänellä,
joka kumpuaa matalana hänen puisesta rinnastaan. Esther ei liiku,
hän seisoo äänettömänä miehen edessä tietäen sisimmässään
tämän nimen.
”Tervetuloa, Esther. Tyttäreni.”
*
Yö on levittäytynyt metsään
mustana ja armottomana. Sen hiljaisuus repii Yvonnen korvia naisen
kävellessä edhan synnyttämä valo käsissään. Piiri on jätetty
kylän suojiin, hersin tuntu ilmassa on liian voimakas kaikkialla
muualla. Yön lapset eivät pidä ääntä, mutta Yvonne tuntee
niiden läsnäolon, erottaa niiden silmät puiden seassa. Lopun hetki
on käsillä, voimat kiertelevät metsää, Yvonnen on vaikea
hengittää.
Portin toisella puolella on tehty
siirto. Yvonne tuntee sen astuessaan porttia lähemmäs. Hän ei käy
sen toiselle puolelle, sillä hersin aura on liian voimakas, liian
myrkyllinen lähestyttäväksi. Yvonne muistelee Kidehlin kohtausta
portalla, ajattelee tämän pelokkaita silmiä. Loppu alkaa koota
itseään kasaan. Kidehl ei ole valmis, mutta hän tietää. Yvonne
ojentaa kätensä kohti porttia, kutsuu esiin edhaa, joka vielä elää
metsässä. Hän laulaa takaisin luontoon voiman, joka on jättäytynyt
portin toiselle puolelle. Joku on luopunut edhastaan. Yvonne ottaa
sen takaisin.
Kun luisevat, tyhjäsilmäiset kasvot
ilmestyvät Yvonnen valon piiriin, Yvonne henkäisee. Esther seisoo
puiden katveessa yö yllään. Tytön silmät tuntuvat irtoavan
päästä. Asento on vaikea, jalat ovat toisista erillään kuin ne
olisivat taittuneet.
”Se olit siis sinä”, Yvonne
huokaa surua äänessään, ”sinä päästit irti edhasta.”
Yvonne tunsi portin toiselle puolelle jääneen alkuvoiman jo
kylässä, lähti etsimään sitä, jotta se ei kuihtuisi ja
muuttuisi hersin polttoaineeksi.
”Sinä et koskaan kertonut minulle.”
Yvonnen piirteet sortuvat. Hän ei ole
itkenyt vuosisatoihin, mutta jokin kuuma polttelee luomien takana
hänen katsoessaan hersiin taipunutta tyttöä. Nuorta ihmistä, jota
hän ei voinut auttaa.
”Minä yritin kovasti saada sinut
pysymään edhassa”, Yvonne kuiskaa. ”En kertonut sinulle, koska
tiesin, miten siinä kävisi.”
”Sinä et kertonut minulle mistään.”
Epätoivo on saanut hersin myötä uuden sävyn Estherin hennossa
äänessä. ”Minulla on perhe. Veli, isä. Sinä et sanonut mitään,
et kertaakaan, et koskaan. Kaarnan vuoksi synnyin hersi sisälläni,
etkä sinä kertonut. Minä luotin sinuun kaikessa.”
Yvonne erottaa kyyneliä Estherin
kuunkalpeilla kasvoilla. Kyyneleet ovat kuin likaa, tummaa ja
tahrivaa nestettä tytön poskilla.
”Vain näin voin kontrolloida
sisintäni”, Esther sanoo vieden kädet sydämelleen, ”vain näin
minun on mahdollista elää.”
Estherin kouristuksenomaisissa,
nopeissa liikkeissä Yvonne näkee tytön, jonka hänen oma
rakastettunsa saattoi maailmaan. Tytön, joka kasvoi Kaarnan
sammalsilmien katseen alla. Esther on hersin luomus, voima asuu
hänessä pääsemättä ulos.
Yvonne näkee myös tytön, joka antoi
letittää tummiin hiuksiinsa voikukkia. Hän näkee Sylvian, äidin,
joka tunnusti, anoi Yvonnea pelastamaan lapsensa. Nyt Estherillä ei
ole hiuksia, hänen katseensa on tyhjä, sen takana on vain hersiä,
vain musta yö, joka valuu tummina kyynelinä hänen poskilleen.
Yvonne kääntyy, päästää tytön
pois, kuten on päästänyt kaikki aiemmin langenneet. Esther on nyt
siellä, missä Yvonnen mies ja poika kulkevat. Hän on osa perhettä,
joka on luotu vain hersin ylläpitämiseksi. Veri on mustaa, väkevää
kuin happo. Se sitoo yhteen ihmiset, jotka Yvonne on päästänyt
luotaan.
Esther ei sano enää mitään, ja kun
Yvonne katsoo taakseen, tyttö on kadonnut metsään äänettömästi
kuin yksi yön lapsista. Yvonne kulkee valo sormiensa päissä,
pettymykseen taittunut raivo suonissaan. Hän ei osaa itkeä, mutta
valitus pakenee hänestä kuin eläimestä. Yvonne painuu polvilleen
ja huutaa, kunnes kurkku ei päästä ääntä ulos, kunnes haudattu
itku muuttuu kehoa vavisuttavaksi turhaumaksi.
Edha metsässä huutaa piirin kokoon,
piirin, josta on irronnut jäsen. Muisto tytöstä kaihertaa Yvonnea
piirin astellessa hänen luokseen. Hänen omansa ovat hänen luonaan,
eikä hän ole aikoihin tuntenut itseään yhtä voimattomaksi.
”Esther”, Yvonne kuiskaa
polvillaan muiden edessä. ”Me olemme menettäneet Estherin.”
Suojelijoiden ilmeet murtuvat yksi
kerrallaan. Kidehlin linnunsilmistä putoilee kyyneliä, hän oli
viimeinen, joka näki tytön itsenään.
”Me emme nuku tänä yönä”,
Yvonne lausuu noustessaan ylös, levittäessään kätensä kutsuksi
muille. ”Me hiljenemme muistoksi sille, joka on kulkenut portista
maalle, jonka yllä perhoset eivät tanssi.”
Sormenpäät löytävät toiset, jopa
Kidehl osaa kurottaa voimansa muihin. Yö tiivistyy piirin ympärille,
mutta kädet pysyvät yhdessä. Vain lämpö, vain sisällä virtaava
edha voi pitää piirin yhdessä, yöltä suojassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti