keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 34


Luku 34: Hiljainen maa

Taivas on musta ja tähdetön. Mikään ei kaiu yössä. Yvonnen askeleet ovat kevyet ja äänettömät, kuin irralliset hänestä. Kylän sisäinen kaaos on rauhoittunut yöksi, kaikki ovat paenneet koteihinsa pelkäämään. Yvonne kävelee kyläaukion ohi, kynttilän himmeä valo kajastaa Abelien talon ikkunasta. Tänä yönä ei nukuttaisi. Kyläläiset ovat menettäneet kaiken.

Valintojen paino lepää raskaina Yvonnen yllä, mutta hän säilyttää ripeyden askelissaan. Metsän reuna ottaa hänet vastaan. Puiden helinässä hän kuulee laulun kaikelle menetetylle. Puut toistavat Sylvian surua. Äidin, joka on menettänyt kaksi lastaan. Helinä palauttaa Yvonnelle kaiken sen, mistä hän on kauan sitten luopunut. Surun. Katkeruuden. Tunteen siitä, että hän päästi poikansa pois, keskittyi vain rakentuvaan maailmaan ja hersiin taipuneeseen mieheensä.

Käydessään portin toiselle puolelle Yvonnen sisällä syntyy ajatus. Hän ei enää koskaan käy portista tavatakseen Kaarnaa. Helithin ja Sethielin aika on ohi, eikä Yvonne enää tiedä, kenen aikaa elää. Se on riistäytynyt hänen käsistään, juossut vapaaksi. Hän ei voi auttaa. Hän voi vain saattaa päätökseen oman osuutensa.

Metsälle ei tarvitse huutaa. Helinä on lakannut, hersin puoli ei sure ketään. Estheristä vapautunut vastavoima on palannut sinne, minne kuuluukin. Yvonne tietää poikansa suunnitelleen kaiken. Estherin kuului kuolla juuri nyt, ennen pimeintä yötä.

Hento nauru heiluu puissa, havahduttaa Yvonnen mietteistään. Hersin puoleinen metsä lepää kelmeässä valossa. Se ei ole kuusta lähtöisin. Yvonne pysähtyy. Hänen poikansa nauru vavisuttaa lehtiä.

Tervehdys, äitini”, ääni poukkoilee suunnasta toiseen, ”oletko viimein avannut silmäsi?”
Inje.” Yvonne tunnistaa oman sävynsä. Se on tumma, iloton. Hän on jo päästänyt irti. ”Kuinka kauan?”
Naurua.
Aina.”
Kauanko sinä olet ollut hersin keskus?”
Aina, äiti kallis, aivan aina. Siitä lähtien, kun astuin metsään, unohdin katkeruuteni siitä, etten koskaan voi hallita edhaa. Hersi otti minut vastaan. Se löysi kodin minusta.”

Yvonne muistaa vielä, kuinka hänen poikansa lankesi. Hän oli juuri saanut tuotua Injen kotiin tämän aiheutettua kaaosta Runan ja Soledhan välillä. Poika lipesi täysin hänen otteestaan, irtosi maallisesta elämästä. Yvonne muistaa, miltä hymy Injen kasvoilla näytti tämän taivuttua hersiin. Sen jälkeen hän ei ole koskaan nähnyt poikansa silmien takana ketään.

Sethiel”, Yvonne sanoo kurtistaen kulmiaan, ”entä Sethiel? Kuinka hän saattoi elää vuosia kertomatta kenellekään, että hersin keskus olikin hänen sijastaan sinä?” Sammalenvihreät silmät. Ne syttyvät ja sammuvat yhä uudelleen Yvonnen edessä. Ei hätää.

Injen nauru tarttuu oksiin.
Isäni ei koskaan halunnut tulla hersin keskukseksi, kyllähän sinä sen tiesit. Sethiel halusi vain olla irrallaan maailmasta, muuttua omassa rauhassaan myytiksi. Häneltä putosi yksi taakka harteilta, kun minä otin tehtävän kantaakseni.”
Pimeys hipoo jo Yvonnen poskia, se elää Injen kautta.
Ajatella, äiti, että kaikki nämä vuodet sinä olet kerännyt voimia tuhotaksesi Sethielin aivan turhaan. Yö on elänyt minussa jo satoja vuosia, etkä ole nähnyt sitä.”

Nauru katkeaa. Tyytyväisyys huokuu Injen äänestä. Yvonne ei jää siihen kiinni. Hän kohottaa katseensa kelmeää valoa hehkuviin lehviin. Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Yvonnea kuin ivatakseen hänen sokeuttaan. Yvonne ei tarvitse muistutusta. Hän hiljenee sen edessä.

Pimeys tiivistyy oksien taa. Se ottaa fyysisen muodon. Sormet, pitkät jalat, hontelo ruumis. Injen kasvot piirtyvät keskelle pimeyttä. Kelmeä valo paljastaa niiden muodon, Yvonne värähtää. Luut hipovat ihoa, silmät ovat valottomat ja tyhjät. Kun Inje hymyilee, Yvonne haistaa mädän. Suu on ikeniä myöten musta.

Oletko nyt saavuttanut kaiken?” Yvonne kysyy astumatta lähemmäs poikaansa. ”Oletko nyt vahvin kaikista, totteleeko yö jokaista oikkuasi? Sinun silmäsi ovat niin tyhjät, ettet ole voinut saavuttaa kaikkea maksamatta siitä itselläsi.”
Inje vain nauraa. Ääni katkeilee kuin sitä leikattaisi.
Hersi saavuttaa kaiken”, Inje sanoo vaimentaen ääntään, ”se saa jokaisen osan Kaloniasta. Kuinka koskaan kuvittelit, että Sethiel olisi halunnut niin tapahtuvan? Hän ei tahtonut valtaa ja huomiota.”
Valtaako sinä tavoitteletkin?”

Hymy pyyhkiytyy pois Injen luisevilta kasvoilta. Hän ojentaa kätensä kohti äitiään. Kynnet ovat mustat, rystyset verillä. Hersi on vienyt pojasta kaiken, joka tekee hänestä ihmisen. Mädän haju nostattaa oksennuksen maun Yvonnen suuhun. Hän ei kykene tarttumaan poikansa käteen.

Katso minua nyt, äiti”, Inje kuiskaa, ”katso, kuinka vahvaksi olen tullut aivan yksin.”
Vahvaksi? Sinä tapoit Niilan ja Estherin. Sinä veit heidät minulta vain, jotta tekisit minut epätoivoiseksi edessäsi.”
Inje siristää silmiään. Hermosto toimii yhä, Inje kykenee jäljittelemään ilmeitä, joita on nähnyt muiden käyttävän.
Minä en tappanut heitä. Esther tappoi Niilan, voit kysyä sitä miehesi maanneelta naiselta, joka tunnisti veren tyttärensä käsissä. Mikä tragedia se mahtaakaan olla kylässä.” Inje naurahtaa. ”Tyttöparka teki itse itsestään lopun, viimeisteli yhden suvun tarinan tietämättä, miksi on aina tuntenut vetoa juuri Abelien puuhun.”

Yvonne pudistaa päätään.
Sinä käskit hänen tappaa itsensä.”
Hänen heikkoutensa olisi ollut minulle epäsuotuisaa nyt, kun sinä olet täällä. Esther oli vain tielläni, yhteinen veri suonissamme ei tehnyt hänestä minulle hyödyllistä.”
Entä Niila? Sinä rakastit häntä.”
Inje ei enää kykene nauramaan. Pojan käsi laskeutuu alas. Hän ei katso äitiään silmiin.

Niila ei ollut ensimmäinen, joka tiesi minusta. Minä en ole typerä, äiti kallis. Vaikka pelko on este, tiedän, milloin kannattaa eliminoida uhka.”
Niila ei ollut ensimmäinen? Mitä tarkoitat?”
Inje kykenee jälleen nauramaan.
Lovisa pieni ei tiennyt omaa parastaan. Te kaikki ihmettelitte, kuinka tiesin hänen yhteydestään Melisendeen. Sattuiko kenenkään mielessä käymään, että ehkä Lovisakin tiesi jotakin minusta?”

Yvonne ei voi estää hämmennystä leviämään kasvoilleen. Jokainen ihmettynyt ele ruokkii Injen pimeyttä, mutta Yvonne ei voi keholleen mitään. Reaktio on selkeä ja saa Injen nauramaan.

Lovisa ei ollut lainkaan typerä tyttö”, Inje nauraa. ”Hän tiesi paljon niin Kaloniasta kuin hersistäkin. Hän näki lävitseni. Kiristys oli molemminpuolista.”
Edesautoitko sinä jollakin tapaa Iliaksen tuomiota? Sinäkö sait Lovisan hirteen?”
Sattuma oli puolellani, siinä kaikki. Oli minun onneni, että Ilias löysi tytön kylän ulkorajalta ja päätti raiskata tämän, jotta tämä pysyisi kylässä pelosta.”
Lovisa olisi kertonut minulle, jos hän olisi tiennyt sinun olevan hersin keskus. Sinä yrität pelotella minua.”
Ei, äitini, Lovisa ei olisi kertonut. Hän pelkäsi liikaa, että hänen yhteytensä Melisendeen olisi paljastunut.”

Inje tekee tanssinomaisen pyörähdyksen ja lyö kätensä yhteen aivan Yvonnen kasvojen edessä. Metsän helinä säestää häntä.
Ajatella, että sinun vaivalla koulimasi piiri pelkäsi sinua niin paljon, että piti sellaista tietoa itsellään. Toimi selkäsi takana.” Inje kuljettaa kätensä Yvonnen poskille. Kosketus on kylmä, Yvonne tuntee mullan siirtyvän pojan kynsien alta poskilleen.
Sinä et kykene rakastamaan heitäkään. Siksi he taipuvat yksi kerrallaan hersiin tai kuolevat.”

Vaikka Inje pitää yhä käsiään Yvonnen poskilla, nainen ei siirrä niitä pois. Hän ei kosketa poikaansa itse, vaikka Injen piirteet kiristyvät. Silmissä kuhisee. Yvonne ei tee mitään, hän ei saata antaa Injelle toivoa.

Mitä me nyt teemme, äiti? Jäämmekö tähän odottamaan, että hersi leviää vuosisatoja suojelemasi todellisuuden ylle?”
Yvonne pudistaa päätään. Inje vetää kätensä takaisin. Hän ei enää hymyile.
Kerroin sinulle jo, että välillämme ei ole enää sanoja”, Yvonne sanoo raskaasti. ”Mitä sinä vielä odotat?”
Sanoillako sinä pyyhkisit hersin keskuksen maailmasta?”
Minulla ei ole sinulle niitä sanoja, jotka tahtoisit kuulla. Ei ole koskaan ollutkaan.”

Hiljaisuus leijuu hetken äidin ja pojan välillä. Injen kasvot ovat rauhalliset, sitten piirteet kiristyvät yksi kerrallaan. Suu nykii, silmissä kiiltää. Yvonnen ilme ei muutu, hän katsoo poikaansa kuten aina siihenkin asti. Jokin naisen rakkaudettomassa, eleettömässä ilmeessä vavisuttaa Injeä. Poika astelee taaksepäin silkka kauhu silmissään kiiltäen.

Ei”, Inje sihisee mustuneiden hampaidensa välistä, ”sinä et tarkoita sitä. Sinä synnytit minut, ainoan oikean lapsesi. Hait minut Soledhasta, kävelit jalkapohjasi rikki minun vuokseni. Annoit minun elää, vaikka taivuin hersiin.”
Hiljaisuus ei suo Injelle armoaan. Hänen kehonsa nytkähtää. Hersin keskus hänen sisällään tietää, mitä tapahtuu. Inje hajoaa hiljalleen, yksi piirre kerrallaan hänen suojauksensa murtuu Yvonnen seisoessa vaienneena hänen edessään.
Sinä…” Injen sisältä kuuluu rasahdus, kuin luut irtoisivat paikoiltaan.

Kouristus lähtee sydämestä. Sieltä, minne voima on asettunut, ytimestä, läheltä sielua. Hersi tuhoaa kuoren, joka ei ole enää sille hyödyllinen. Inje taittuu kasaan kuin olisi hento osa puun oksistoa, taipuva rihma, jonka voima kääntää kokoon. Keho putoaa, poika yrittää pysyä pystyssä, vaikka polvet miltei pettävät alta hersin ravistellessa koko ruumista. Se riuhtoo irti kaikkea sitä, mitä on jäljellä, pyrkii ravistamaan sielun alas oksistosta. Sisin on mätä, mutta vielä on menetettävää, vielä on ydin, joka muistuttaa ihmistä. Joka on ollut inhimillinen.

Yvonne seisoo poikansa edessä, piirtää silmiensä taa kuvan jokaisesta kivun aallosta, joka juoksee pojan läpi. Hersi repii, vetää joka suuntaan, pirskahtelee löytämättä laitoja. Tuhoaa sisälle mädäntyneen sotkun, sen, jota ei ole vielä aiemmin vienyt. Naisen katse on tyhjä, olemus sanoista riisuttu. Kyyneleet eivät tule vielä, pahin ei ole takana. Inje kykenee tuntemaan äärensä, kertomaan oman nimensä. Kipu ei ole saanut häntä kokonaan.

Kun kouristukset pahenevat, Yvonne erottaa, kuinka hersin hopeiset säikeet sykkivät Injen sydämestä kaikkialle kehoon. Viimeinen aalto saapuu. Se pyyhkii pois pojan ylpeyden, sen, joka ei salli hänen kumartua äitinsä edessä. Sen, jonka piti olla hänen ytimensä, persoonansa keskus.

Injen mustuneet sormenpäät harovat maata kuin se polttaisi. Mustuus leviää kehoon, yö nielee lapsensa. Inje kohottaa katseensa kuin etsisi valoa, jolta käänsi päänsä vuosisatoja sitten. Kaikki muu on pyyhitty pois, kipu on takonut rautaisen kuoren kaltaisekseen ja jättänyt sisälle viimeisen sävelen. Toivon armahduksesta.

Äiti”, Inje lausuu pimeyden mustaamalla kielellään. ”Äiti, minä pyydän.”
Koskaan aiemmin poika ei ole taipunut ylpeydestään, koskaan hän ei ole kumartanut ketään muuta kuin itseään. Yvonne seisoo hänen edessään viimeinen tuomio käsissään tietäen, ettei koskaan voisi suoda sitä pojalleen. Injen kuoppiinsa uponneet, reunoista tummuneet silmät anovat, pyytävät, eivät enää koskaan vaadi. Yvonne ei värähdäkään.

Injen sormet eivät enää etsi, katse pysähtyy viimeiseen pyyntöön. Keho taittuu viimeiseen kouristukseensa, pimeys vie sen, joka on aina kuulunut sille, joka on alusta asti tiennyt kohtalonsa, ymmärtänyt vaipuvansa minuutensa taakse, armon ulottumattomiin, valon heittämiin varjoihin. Kouristus loppuu kesken, kehon läpi juoksee viimeinen hopeinen hersin virtaus, joka viimeistelee työn. Sydän lakkaa pumppaamasta lämpöä runneltuun ruumiiseen. Inje notkahtaa kerran taaksepäin, kaatuu äitinsä jalkojen juureen vailla elämän hehkua kasvoillaan.

Yvonne kumartuu kaatuneen luo ja ymmärtää, ettei enää katso poikaansa. Ruumis maassa on pelkkä kuori, kuin luotu käärmeennahka, joka ei ole enää vuosiin tuntenut mitään. Se oli vielä viimeisillään kyennyt taipumaan ylpeydestään ja anonut armoa. Hän ei tiedä, olivatko silmät pyytäneet häntä kohottamaan viimeisen iskun vai pelastamaan hänet kivulta. Kenties ne ovat niin lähellä toisiaan, ettei eroa tarvitse tehdä silmien kiillon jo kerran tummennuttua. Inje on jo hengetön.

Yvonne sulkee poikansa silmät. Puut eivät enää laula. Maa on hiljaa, se on saanut omansa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti