Luku 34: Hiljainen maa
Taivas on musta ja tähdetön. Mikään
ei kaiu yössä. Yvonnen askeleet ovat kevyet ja äänettömät, kuin
irralliset hänestä. Kylän sisäinen kaaos on rauhoittunut yöksi,
kaikki ovat paenneet koteihinsa pelkäämään. Yvonne kävelee
kyläaukion ohi, kynttilän himmeä valo kajastaa Abelien talon
ikkunasta. Tänä yönä ei nukuttaisi. Kyläläiset ovat menettäneet
kaiken.
Valintojen paino lepää raskaina
Yvonnen yllä, mutta hän säilyttää ripeyden askelissaan. Metsän
reuna ottaa hänet vastaan. Puiden helinässä hän kuulee laulun
kaikelle menetetylle. Puut toistavat Sylvian surua. Äidin, joka on
menettänyt kaksi lastaan. Helinä palauttaa Yvonnelle kaiken sen,
mistä hän on kauan sitten luopunut. Surun. Katkeruuden. Tunteen
siitä, että hän päästi poikansa pois, keskittyi vain rakentuvaan
maailmaan ja hersiin taipuneeseen mieheensä.
Käydessään portin toiselle puolelle
Yvonnen sisällä syntyy ajatus. Hän ei enää koskaan käy portista
tavatakseen Kaarnaa. Helithin ja Sethielin aika on ohi, eikä Yvonne
enää tiedä, kenen aikaa elää. Se on riistäytynyt hänen
käsistään, juossut vapaaksi. Hän ei voi auttaa. Hän voi vain
saattaa päätökseen oman osuutensa.
Metsälle ei tarvitse huutaa. Helinä
on lakannut, hersin puoli ei sure ketään. Estheristä vapautunut
vastavoima on palannut sinne, minne kuuluukin. Yvonne tietää
poikansa suunnitelleen kaiken. Estherin kuului kuolla juuri nyt,
ennen pimeintä yötä.
Hento nauru heiluu puissa, havahduttaa
Yvonnen mietteistään. Hersin puoleinen metsä lepää kelmeässä
valossa. Se ei ole kuusta lähtöisin. Yvonne pysähtyy. Hänen
poikansa nauru vavisuttaa lehtiä.
”Tervehdys, äitini”, ääni
poukkoilee suunnasta toiseen, ”oletko viimein avannut silmäsi?”
”Inje.” Yvonne tunnistaa oman
sävynsä. Se on tumma, iloton. Hän on jo päästänyt irti. ”Kuinka
kauan?”
Naurua.
”Aina.”
”Kauanko sinä olet ollut hersin
keskus?”
”Aina, äiti kallis, aivan aina.
Siitä lähtien, kun astuin metsään, unohdin katkeruuteni siitä,
etten koskaan voi hallita edhaa. Hersi otti minut vastaan. Se löysi
kodin minusta.”
Yvonne muistaa vielä, kuinka hänen
poikansa lankesi. Hän oli juuri saanut tuotua Injen kotiin tämän
aiheutettua kaaosta Runan ja Soledhan välillä. Poika lipesi täysin
hänen otteestaan, irtosi maallisesta elämästä. Yvonne muistaa,
miltä hymy Injen kasvoilla näytti tämän taivuttua hersiin. Sen
jälkeen hän ei ole koskaan nähnyt poikansa silmien takana ketään.
”Sethiel”, Yvonne sanoo kurtistaen
kulmiaan, ”entä Sethiel? Kuinka hän saattoi elää vuosia
kertomatta kenellekään, että hersin keskus olikin hänen sijastaan
sinä?” Sammalenvihreät silmät. Ne syttyvät ja sammuvat yhä
uudelleen Yvonnen edessä. Ei hätää.
Injen nauru tarttuu oksiin.
”Isäni ei koskaan halunnut tulla
hersin keskukseksi, kyllähän sinä sen tiesit. Sethiel halusi vain
olla irrallaan maailmasta, muuttua omassa rauhassaan myytiksi.
Häneltä putosi yksi taakka harteilta, kun minä otin tehtävän
kantaakseni.”
Pimeys hipoo jo Yvonnen poskia, se
elää Injen kautta.
”Ajatella, äiti, että kaikki nämä
vuodet sinä olet kerännyt voimia tuhotaksesi Sethielin aivan
turhaan. Yö on elänyt minussa jo satoja vuosia, etkä ole nähnyt
sitä.”
Nauru katkeaa. Tyytyväisyys huokuu
Injen äänestä. Yvonne ei jää siihen kiinni. Hän kohottaa
katseensa kelmeää valoa hehkuviin lehviin. Injen ääni ei ota
paikkaa, se kiertää Yvonnea kuin ivatakseen hänen sokeuttaan.
Yvonne ei tarvitse muistutusta. Hän hiljenee sen edessä.
Pimeys tiivistyy oksien taa. Se ottaa
fyysisen muodon. Sormet, pitkät jalat, hontelo ruumis. Injen kasvot
piirtyvät keskelle pimeyttä. Kelmeä valo paljastaa niiden muodon,
Yvonne värähtää. Luut hipovat ihoa, silmät ovat valottomat ja
tyhjät. Kun Inje hymyilee, Yvonne haistaa mädän. Suu on ikeniä
myöten musta.
”Oletko nyt saavuttanut kaiken?”
Yvonne kysyy astumatta lähemmäs poikaansa. ”Oletko nyt vahvin
kaikista, totteleeko yö jokaista oikkuasi? Sinun silmäsi ovat niin
tyhjät, ettet ole voinut saavuttaa kaikkea maksamatta siitä
itselläsi.”
Inje vain nauraa. Ääni katkeilee
kuin sitä leikattaisi.
”Hersi saavuttaa kaiken”, Inje
sanoo vaimentaen ääntään, ”se saa jokaisen osan Kaloniasta.
Kuinka koskaan kuvittelit, että Sethiel olisi halunnut niin
tapahtuvan? Hän ei tahtonut valtaa ja huomiota.”
”Valtaako sinä tavoitteletkin?”
Hymy pyyhkiytyy pois Injen luisevilta
kasvoilta. Hän ojentaa kätensä kohti äitiään. Kynnet ovat
mustat, rystyset verillä. Hersi on vienyt pojasta kaiken, joka tekee
hänestä ihmisen. Mädän haju nostattaa oksennuksen maun Yvonnen
suuhun. Hän ei kykene tarttumaan poikansa käteen.
”Katso minua nyt, äiti”, Inje
kuiskaa, ”katso, kuinka vahvaksi olen tullut aivan yksin.”
”Vahvaksi? Sinä tapoit Niilan ja
Estherin. Sinä veit heidät minulta vain, jotta tekisit minut
epätoivoiseksi edessäsi.”
Inje siristää silmiään. Hermosto
toimii yhä, Inje kykenee jäljittelemään ilmeitä, joita on nähnyt
muiden käyttävän.
”Minä en tappanut heitä. Esther
tappoi Niilan, voit kysyä sitä miehesi maanneelta naiselta, joka
tunnisti veren tyttärensä käsissä. Mikä tragedia se mahtaakaan
olla kylässä.” Inje naurahtaa. ”Tyttöparka teki itse itsestään
lopun, viimeisteli yhden suvun tarinan tietämättä, miksi on aina
tuntenut vetoa juuri Abelien puuhun.”
Yvonne pudistaa päätään.
”Sinä käskit hänen tappaa
itsensä.”
”Hänen heikkoutensa olisi ollut
minulle epäsuotuisaa nyt, kun sinä olet täällä. Esther oli vain
tielläni, yhteinen veri suonissamme ei tehnyt hänestä minulle
hyödyllistä.”
”Entä Niila? Sinä rakastit häntä.”
Inje ei enää kykene nauramaan. Pojan
käsi laskeutuu alas. Hän ei katso äitiään silmiin.
”Niila ei ollut ensimmäinen, joka
tiesi minusta. Minä en ole typerä, äiti kallis. Vaikka pelko on
este, tiedän, milloin kannattaa eliminoida uhka.”
”Niila ei ollut ensimmäinen? Mitä
tarkoitat?”
Inje kykenee jälleen nauramaan.
”Lovisa pieni ei tiennyt omaa
parastaan. Te kaikki ihmettelitte, kuinka tiesin hänen yhteydestään
Melisendeen. Sattuiko kenenkään mielessä käymään, että ehkä
Lovisakin tiesi jotakin minusta?”
Yvonne ei voi estää hämmennystä
leviämään kasvoilleen. Jokainen ihmettynyt ele ruokkii Injen
pimeyttä, mutta Yvonne ei voi keholleen mitään. Reaktio on selkeä
ja saa Injen nauramaan.
”Lovisa ei ollut lainkaan typerä
tyttö”, Inje nauraa. ”Hän tiesi paljon niin Kaloniasta kuin
hersistäkin. Hän näki lävitseni. Kiristys oli molemminpuolista.”
”Edesautoitko sinä jollakin tapaa
Iliaksen tuomiota? Sinäkö sait Lovisan hirteen?”
”Sattuma oli puolellani, siinä
kaikki. Oli minun onneni, että Ilias löysi tytön kylän
ulkorajalta ja päätti raiskata tämän, jotta tämä pysyisi
kylässä pelosta.”
”Lovisa olisi kertonut minulle, jos
hän olisi tiennyt sinun olevan hersin keskus. Sinä yrität
pelotella minua.”
”Ei, äitini, Lovisa ei olisi
kertonut. Hän pelkäsi liikaa, että hänen yhteytensä Melisendeen
olisi paljastunut.”
Inje tekee tanssinomaisen pyörähdyksen
ja lyö kätensä yhteen aivan Yvonnen kasvojen edessä. Metsän
helinä säestää häntä.
”Ajatella, että sinun vaivalla
koulimasi piiri pelkäsi sinua niin paljon, että piti sellaista
tietoa itsellään. Toimi selkäsi takana.” Inje kuljettaa kätensä
Yvonnen poskille. Kosketus on kylmä, Yvonne tuntee mullan siirtyvän
pojan kynsien alta poskilleen.
”Sinä et kykene rakastamaan
heitäkään. Siksi he taipuvat yksi kerrallaan hersiin tai
kuolevat.”
Vaikka Inje pitää yhä käsiään
Yvonnen poskilla, nainen ei siirrä niitä pois. Hän ei kosketa
poikaansa itse, vaikka Injen piirteet kiristyvät. Silmissä kuhisee.
Yvonne ei tee mitään, hän ei saata antaa Injelle toivoa.
”Mitä me nyt teemme, äiti?
Jäämmekö tähän odottamaan, että hersi leviää vuosisatoja
suojelemasi todellisuuden ylle?”
Yvonne pudistaa päätään. Inje
vetää kätensä takaisin. Hän ei enää hymyile.
”Kerroin sinulle jo, että
välillämme ei ole enää sanoja”, Yvonne sanoo raskaasti. ”Mitä
sinä vielä odotat?”
”Sanoillako sinä pyyhkisit hersin
keskuksen maailmasta?”
”Minulla ei ole sinulle niitä
sanoja, jotka tahtoisit kuulla. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Hiljaisuus leijuu hetken äidin ja
pojan välillä. Injen kasvot ovat rauhalliset, sitten piirteet
kiristyvät yksi kerrallaan. Suu nykii, silmissä kiiltää. Yvonnen
ilme ei muutu, hän katsoo poikaansa kuten aina siihenkin asti. Jokin
naisen rakkaudettomassa, eleettömässä ilmeessä vavisuttaa Injeä.
Poika astelee taaksepäin silkka kauhu silmissään kiiltäen.
”Ei”, Inje sihisee mustuneiden
hampaidensa välistä, ”sinä et tarkoita sitä. Sinä synnytit
minut, ainoan oikean lapsesi. Hait minut Soledhasta, kävelit
jalkapohjasi rikki minun vuokseni. Annoit minun elää, vaikka
taivuin hersiin.”
Hiljaisuus ei suo Injelle armoaan.
Hänen kehonsa nytkähtää. Hersin keskus hänen sisällään
tietää, mitä tapahtuu. Inje hajoaa hiljalleen, yksi piirre
kerrallaan hänen suojauksensa murtuu Yvonnen seisoessa vaienneena
hänen edessään.
”Sinä…” Injen sisältä kuuluu
rasahdus, kuin luut irtoisivat paikoiltaan.
Kouristus lähtee sydämestä. Sieltä,
minne voima on asettunut, ytimestä, läheltä sielua. Hersi tuhoaa
kuoren, joka ei ole enää sille hyödyllinen. Inje taittuu kasaan
kuin olisi hento osa puun oksistoa, taipuva rihma, jonka voima
kääntää kokoon. Keho putoaa, poika yrittää pysyä pystyssä,
vaikka polvet miltei pettävät alta hersin ravistellessa koko
ruumista. Se riuhtoo irti kaikkea sitä, mitä on jäljellä, pyrkii
ravistamaan sielun alas oksistosta. Sisin on mätä, mutta vielä on
menetettävää, vielä on ydin, joka muistuttaa ihmistä. Joka on
ollut inhimillinen.
Yvonne seisoo poikansa edessä,
piirtää silmiensä taa kuvan jokaisesta kivun aallosta, joka
juoksee pojan läpi. Hersi repii, vetää joka suuntaan, pirskahtelee
löytämättä laitoja. Tuhoaa sisälle mädäntyneen sotkun, sen,
jota ei ole vielä aiemmin vienyt. Naisen katse on tyhjä, olemus
sanoista riisuttu. Kyyneleet eivät tule vielä, pahin ei ole takana.
Inje kykenee tuntemaan äärensä, kertomaan oman nimensä. Kipu ei
ole saanut häntä kokonaan.
Kun kouristukset pahenevat, Yvonne
erottaa, kuinka hersin hopeiset säikeet sykkivät Injen sydämestä
kaikkialle kehoon. Viimeinen aalto saapuu. Se pyyhkii pois pojan
ylpeyden, sen, joka ei salli hänen kumartua äitinsä edessä. Sen,
jonka piti olla hänen ytimensä, persoonansa keskus.
Injen mustuneet sormenpäät harovat
maata kuin se polttaisi. Mustuus leviää kehoon, yö nielee
lapsensa. Inje kohottaa katseensa kuin etsisi valoa, jolta käänsi
päänsä vuosisatoja sitten. Kaikki muu on pyyhitty pois, kipu on
takonut rautaisen kuoren kaltaisekseen ja jättänyt sisälle
viimeisen sävelen. Toivon armahduksesta.
”Äiti”, Inje lausuu pimeyden
mustaamalla kielellään. ”Äiti, minä pyydän.”
Koskaan aiemmin poika ei ole taipunut
ylpeydestään, koskaan hän ei ole kumartanut ketään muuta kuin
itseään. Yvonne seisoo hänen edessään viimeinen tuomio käsissään
tietäen, ettei koskaan voisi suoda sitä pojalleen. Injen kuoppiinsa
uponneet, reunoista tummuneet silmät anovat, pyytävät, eivät enää
koskaan vaadi. Yvonne ei värähdäkään.
Injen sormet eivät enää etsi, katse
pysähtyy viimeiseen pyyntöön. Keho taittuu viimeiseen
kouristukseensa, pimeys vie sen, joka on aina kuulunut sille, joka on
alusta asti tiennyt kohtalonsa, ymmärtänyt vaipuvansa minuutensa
taakse, armon ulottumattomiin, valon heittämiin varjoihin. Kouristus
loppuu kesken, kehon läpi juoksee viimeinen hopeinen hersin virtaus,
joka viimeistelee työn. Sydän lakkaa pumppaamasta lämpöä
runneltuun ruumiiseen. Inje notkahtaa kerran taaksepäin, kaatuu
äitinsä jalkojen juureen vailla elämän hehkua kasvoillaan.
Yvonne kumartuu kaatuneen luo ja
ymmärtää, ettei enää katso poikaansa. Ruumis maassa on pelkkä
kuori, kuin luotu käärmeennahka, joka ei ole enää vuosiin
tuntenut mitään. Se oli vielä viimeisillään kyennyt taipumaan
ylpeydestään ja anonut armoa. Hän ei tiedä, olivatko silmät
pyytäneet häntä kohottamaan viimeisen iskun vai pelastamaan hänet
kivulta. Kenties ne ovat niin lähellä toisiaan, ettei eroa tarvitse
tehdä silmien kiillon jo kerran tummennuttua. Inje on jo hengetön.
Yvonne sulkee poikansa silmät. Puut
eivät enää laula. Maa on hiljaa, se on saanut omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti