Luku
21: Valosta valoon
Kidehlin kämmenet ovat kylmät. Hänen
kehonsa mahtuu lehvien taa, sisälle tuotu luonto piilottaa hänet
hetkeksi. Kuningattaren lämpö on lopussaan. Kidehl värjöttelee
Ellsworthin suvun pienessä metsämukaelmassa pitäen tiukasti kiinni
itsestään. Yksikään tuuli ei pääse sisään, mikään ei
heiluta Kidehliä. Silti hänestä tuntuu, että jokin yrittäisi
raastaa hänet irti perustuksistaan.
Joku tuo hämärtyneeseen
lasihuoneeseen valoa. Kidehl säpsähtää, painaa päänsä pensaan
suurten lehtien taa.
”Kidehl?” Magdalenan ääni on
kuin laulu. Kidehl ei vastaa siihen. Hän pidättää hengitystään,
sulkee silmänsä. Tekee itsensä olemattomaksi.
”Kidehl.” Ääni on lähellä,
valo läikkyy suljettujen luomien takana. ”Sinä tiedät, ettei
tätä voida enää lykätä pitemmälle.”
Kidehl avaa silmänsä. Mustat
linnunsilmät pitkien ripsien takana. Magdalenasta näkyy vain tumma,
harmaa huppu ja valoa pitelevä käsi. Kidehl ei sano mitään. Hän
on käpristynyt itseensä kuin lapsi. Magdalena kumartuu hänen
puoleensa. Huppu paljastaa tuikkivat silmät ja hymyilevän suun.
”Olemme valmiita lähtemään.”
Aika on kulunut loppuunsa. Kidehlin viisarit eivät liiku enää
yhteenkään suuntaan, aika on saanut hänet kiinni. Magdalena vetää
hupun päästään. Siinä, missä Kidehl odottaa näkevänsä
olkapäille soljuvat suortuvat, onkin tasamittainen polkka. Hiukset
kiertävät kuningattaren kasvoja korostaen hänen herkkää
kasvonmuotoaan. Kidehl ei silti voi olla hengähtämättä.
”Teidän hiuksenne…”
Magdalenan hymy on pelkkä aavistus.
”Kuningatar ei voi jättää
linnaansa tunnistettavana.”
”Tehän lähditte valloittamaan
Runankin itsenänne.”
”Tästä matkasta kukaan ei saa
tietää mitään.”
”Mutta teidän hiuksenne… Ne
olivat niin kauniit.”
Magdalenan liekkien lailla tanssivat
hiukset. Hänen kruununsa. Väritöntä kaapua vasten ne ovat yhä
kauniit, mutta Kidehl tuntee kylmyyden kiinnittyvän luihinsa
katsellessaan täysin erilaista Magdalenaa. Kuningatar on himmentänyt
hehkuaan hänen vuokseen.
”Hevoset ja saattajat ovat valmiina.
Meidän tulee vain mennä.”
”Hevoset? Tehän tiedätte, että
minä en kykene ratsastamaan.”
”Sinä tulet minun kanssani. Me
lähdemme kaksin, saattojoukkio tulee perässä, jotta kukaan ei osaa
yhdistää heitä minuun. Soledhan kuninkaiden joukot ovat voineet
soluttautua minne tahansa.”
Magdalena puhaltaa kynttilänsä
sammuksiin, keinotekoinen metsä lepää yön katon alla. Melisenden
yö on valkeampi kuin missään muualla, päivän kajo jää
taivaanrantaan. Magdalena nousee ylös, Kidehl tarttuu
vaistonvaraisesti tämän käteen. Hetken hän pitää tämän
kapeasta ranteesta kiinni ymmärtämättä, miten paljon puristaa,
miten paljon tahtoo vain jäädä.
Kuningatar ei sano mitään. Hän
katsoo Kidehliä, tämän kohonneita kulmia, väriseviä huulia.
Hänen on vietävä Kidehl mukanaan, jotta pimeys ei kurota kaikille
Kalonian laidoille.
”Tule”, Magdalena kuiskaa, ”me
menemme yhdessä.” Kidehlin käsi päästää irti kuin muuttuisi
hervottomaksi, lakkaisi tuntemasta. Hetken Kidehlin katse pysähtyy.
Sitten hän nostaa päänsä, hymyilee niin, että hampaat näkyvät.
”Tietenkin.” Kidehl ojentaa
kätensä, saman, joka vasta hetki sitten valahti tunnottomana hänen
syliinsä. Magdalena ottaa käden vastaan ja vetää Kidehlin pitkine
raajoineen ylös. Kidehl ei ehdi reagoida, kun kuningatar vie kätensä
hänen vyötäisilleen, kietoo hänet tiukkaan syleilyyn.
”Muista minut tällaisena”,
Magdalena kuiskaa, ”lämpimänä ja välittävänä. Älä naisena,
joka piti sinua kattonsa alla vain hyötyäkseen sinusta lähettämällä
sinut eteenpäin kuin kalliin kankaan.”
Kidehl vie empien kätensä Magdalenan
ympärille, hipoo polkkamittaisia hiuksia. Ne tuntuvat yhä
pehmeiltä, yhä Magdalenalta.
”Minä en tahdo lähteä.” Hymy
kasvoilla vääntyy irvistykseksi.
Magdalena rutistaa lujaa, yhden ohi
juoksevan hetken ajan Kidehl kuvittelee, ettei saa enää henkeä.
Sitten Magdalena on jo poissa, askelten päässä. Lämpö jää
Kidehlin kehoon, joka miltei taittuu kaipuusta, vaikka Magdalena on
vielä siinä, kosketusetäisyydellä.
Kidehl seuraa Kalonian hallitsijaa
vaitonaisena. Hän kävelee lasihuoneen kasvien ja puiden ohi kuin
hyvästellen. Edha kipinöi sormia vasten, kun hän kuljettaa käsiään
lehvissä. Hän joutuu jättämään Magdalenan taakseen hänelle
tuntemattoman, sisällä risteilevän voiman vuoksi. Katkeruuden
musta virta juoksee valtoimenaan kehon sisällä.
Linnan valkealla pihalla odottaa
hevonen ja kolme naista, jotka Kidehl muistaa etäisesti nähneensä
aikaisemmin. Nyt jokaisella on yllään kuunvalossa kiiltävä
haarniska. Magdalena luottaa kaikkiin linnassaan.
Magdalena asettuu hevosen selkään
varmoin ottein, pitää tiukasti kiinni suitsista. Hupun hän vetää
päänsä suojaksi. Leikatut hiukset ja värittömät vaatteet voivat
peittää hänen henkilöllisyytensä, mutta eivät hänen luontaista
loistoaan. Kidehl nousee suuren, valkoharjaisen hevosen selkään
hovin naisten avustuksella. Kidehlin raajat ovat pitkät jopa
suunnattoman hevosen selässä. Hän vie kätensä tiukasti
Magdalenan vyötäisille.
”Aamunkajossa”, Magdalena sanoo
naisilleen. He tietävät sen ohjeeksi, johon nojata. Sitä ennen he
odottaisivat yön pimeimmän hetken yli, antaisivat kuningattaren
noitineen laukata kohti Eldithin metsiä.
Kun hevonen laukkaa linnan porteista
kuivalle, hämärässä viileälle arolle, Kidehl tarttuu tiukemmin
kiinni Magdalenasta. He ajelehtivat halki yön, halki taivaankannen
hopeisten tähtien kylmän loiston. Kidehlin hevosen selässä
istumaan tottumaton keho jännittyy, mutta hän pitää katseensa
avoimena. He ohittavat Melisenden kaupungin, Soledhan rajan. Kidehl
ei näe Magdalenan kasvoja hänen vihollistensa valtakunnan rajan
lähestyessä, mutta tuntee Magdalenan heilauttavan suitsia. Hevonen
laukkaa nukkuvan Melisenden kaupungin ohi, sivuuttaa länteen jäävän
rajan. Kidehl näkee kaukaisuudessa kohoavat lännen tornit,
maailman, joka on yhä irrallaan muusta Kaloniasta.
Yö on kääntynyt aamuksi Eldithin
metsän ilmestyessä näkökenttään. Auringonkajo valaisee matkaa,
Magdalena pysäyttää hevosensa heidän saapuessaan tummana kohoavan
metsän rajalle.
Magdalena laskeutuu vaivattomasti
auttamaan Kidehlin alas. Hänen askelluksensa on helppoa ja kevyttä,
toisin kuin Kidehlin, jonka on pitkän yön jäljiltä hankalaa
erottaa, missä hänen rankansa kulkee.
”Me olemme perillä”, Magdalena
kuiskaa katsoen hevosen taakse. Jykevät puut kohoavat hipomaan
taivasta. Kuningattaren ilme on kuin kuolemansa pystypäin
kohtaavalla.
”Emmekö voi kulkea hevosella
metsässä?”
”Jeremia teki niin, tippui ja tuli
yön lasten telomaksi”, Magdalena sanoo pudistaen päätään. ”En
aio toistaa sitä virhettä.”
Jeremia. Nuoren miehen nimi liittyy
osaksi Kidehlin mustaa virtaa. Se on kuin kaarnalaiva, joka
kieltäytyy uppoamasta mustaan nesteeseen. Jeremia saa pysyä
kuningattarensa vierellä vielä kaiken loputtuakin. Kidehl jää
metsään, joka kohoaa hänen edessään mustanpuhuvana ja
valottomana.
Kun Magdalena on sitonut hevosen
tukevasti puuhun, silitellyt sen turpaa ja kuiskinut sille hiljaisia
sanoja, hän astuu metsään. Harmaa viitta yllään hän tuntuu
kuuluvan puiden keskelle. Kidehl käy syvemmälle, tuntee mustan
virtansa korvaantuvan jollakin paljon voimakkaammalla. Aiemmin
sormenpäissä leikkinyt kipinä etenee käsivarsia pitkin ylemmäs,
tavoittaa Kidehlin koko ruumiin. Magdalena katsoo varovainen hymy
kasvoillaan sivusta, kun Kidehl kohottaa kätensä kohti oksia, ottaa
vastaan metsän kutsun.
”Edha”, Kidehl hengähtää,
”täällä on niin paljon edhaa.”
”Siksi minä sinut tänne tuon”,
Magdalena sanoo hymyillen. Hän sallii Kidehlin tunnustella uutta
kotiaan sielullaan ennen kuin jatkaa matkaa.
”Minä en osaa ottaa sitä täysin
vastaan”, Kidehl kuiskaa matkan jatkuessa syvemmälle puiden
sekaan. ”Tämä on täysin erilaista kuin lasihuoneessa.” Tai
Runassa. Tai missään.
”Helith opettaa sinua. Suojelijat
ottavat sinut avosylin vastaan.”
Syvemmällä metsässä on vielä
aamuyö, hento kajo ei ole ehtinyt puiden lomaan. He ovat saapuneet
vain hieman aikaisemmin kuin Magdalena oli suunnitellut. Täyttä yön
pimeyttä Magdalena ei ole valmistautunut kohtaamaan.
Puut pysyvät hiljaa. Hento helinä
kaikuu alimmissa kerroksissa, kuin pienet kellot kilisisivät. Ääni
ei ole uhkaava, se ei enteile vaaraa. Koska Kidehl pysyy
rauhallisena, Magdalena tulkitsee äänet edhan tavaksi puhua luonnon
kautta. Kidehl tuntisi, jos hersi tunkeutuisi sammalten lomasta
ihmiskorvien kuultavaksi. Yön olennoista ei ole tietoakaan, metsä
tuntuu seesteiseltä, omalta todellisuutensa tasolta. Magdalena
hiljentää hetkeksi sydämensä, katsoo sivullaan kulkevaa, kaikkea
silmät avoimina ihailevaa Kidehliä.
Magdalena uskoo Eldithin kaltaisen
paikan parantavan kenet tahansa. Tältäkö metsän kuuluisi tuntua?
Hennolta melodialta, lempeiltä ja suojaavilta puilta. Arolta päin
Eldith näyttää vain suurelta mustalta nielulta. Puiden alla
Magdalena tuntee hengittävänsä vapaammin kuin vuosiin. Aivan kuin
menneisyyden paino otettaisiin pois hänen harteiltaan. Kuolleen
sisaren lasittuneet silmät eivät piirry syyttävinä
verkkokalvoille. Metsä ottaa häneltä hetkeksi hänen taakkansa
pois. Pitkistä hiuksistaan luopunut kuningatar tietää jokaisen
uhrauksensa oikeaksi valinnaksi.
Kylän rajalla on valoja. Kaksi miestä
seisoo vartiossa kasvot kivikovina, aivan kuin he odottaisivat jonkin
epäinhimillisen rynnivän puiden suojista luokseen. Magdalena ja
Kidehl ymmärtävät, että juuri se on muuttunut täällä
tavanomaiseksi. Miehet ojentavat soihtuja tulijoita päin. Taivas
erottuu jo puiden takaa, se on valkea ja kirkastumassa. Aamu koittaa.
”Seis!” toinen miehistä huutaa.
”Kenen luvalla te tulette?”
Kidehl on aikeissa kohottaa ääntään,
kun Magdalena ojentaa kätensä hiljentääkseen tämän. Kidehlin ei
tarvitse puhua kuningattaren puolesta. Magdalena vastustaa kiusausta
lähteä väittelemään vakavien miesten kanssa. Hän laskee
huppunsa, paljastaa kirkkaansiniset silmänsä ja sirot piirteensä.
Ensimmäisenä suunsa avannut mies
kurtistaa kulmiaan, kun toinen potkaisee häntä reiteen.
”Teidän korkeutenne”, toinen mies
sanoo kumartaen syvään, ”nöyrimmät pahoitteluni.”
Ensimmäisen miehen piirteet hajoavat
hämmennykseen. Kuningatar Magdalena hymyilee avaamatta suutaan
puhuakseen.
”Erik Hendriksen nöyrimmässä
palveluksessanne”, kumartanut mies lausuu. ”Mikä tuo teidän
korkeutenne kyläpahaseemme?”
Magdalena vetää Kidehlin lähelleen.
Kidehl on jopa vartiossa seisovia miehiä pitempi. Hänen hymynsä
nykii, mutta hän pysyttelee tiiviisti Magdalenan kosketuksessa.
”Minulla on asiaa Yvonne
Ekbergille”, Magdalena sanoo. ”Voitte kertoa hänelle, että olen
tuonut Kidehlin mukanani.”
”Luonnollisesti, teidän
korkeutenne”, Erik sanoo nyökäten hitaasti. Hän käskyttää
toisen miehen etsimään Yvonnen. ”Seuratkaa toki minua, minä
esittelen teidät kylänjohtajalle.”
Kuningatar ja noita kävelevät kylän
miehen perässä. Kummankin katseet kiertelevät sammalkattoisissa
mökeissä ja suuremmissa hirsitaloissa. Kidehlin silmät ovat yhtä
avoimet kuin metsässäkin, hän mittaa tulevaa elämäänsä.
Aukion kaltaisen tyhjän tilan päässä
on muita taloja suurempi hirsirakennus. Erik koputtaa oveen, jonka
avaa pitkä ja riski mies. Magdalena tunnistaa Abelin suvun piirteet
oitis. Hänen isänsä on asioinut Ilias Abelin kanssa
henkilökohtaisesti. Magdalena yhdistää pitkät, vahvat hiukset ja
parran kehystämät rujot kasvot lapsuuden mielikuvaansa.
”Tämä on suuri kunnia, teidän
korkeutenne”, Ilias sanoo tehden syvän, Erikin kumarrusta
muodollisemman eleen.
”Ilias Abel”, Magdalena nyökkää.
”Kunnia on molemminpuolinen.”
”Hänen korkeutensa on saapunut
tapaamaan Yvonne Ekbergiä.” Erikin äänessä on samanlainen sävy
kuin Soledhan kuninkaiden puheessa silloin, kun he käyvät
Magdalenan kanssa neuvotteluita. He viestivät toisilleen jotakin
pelkällä äänensävyllä. Samalla tavalla Iliaksen silmissä
välähtää Erikin lausuessa Yvonnen nimen.
”Yvonne Ekbergiä? Mitä asiaa
teidän korkeudellanne on hänelle?”
”Sen jättäisin mieluusti hänen
kanssaan kahdenkeskiseksi.”
Magdalena vaientaa Iliaksen yhdellä
katseella. Ylpeys kuolee Iliaksen silmien taa, kiilto jää, mutta se
on eloton ja hiljennetty.
”Tuon mukanani ystäväni Kidehlin,
jonka uskon olevan kylällenne hyödyksi.” Magdalena nyökkää
Kidehliin päin, hymyilee kuin kannustukseksi. Kidehl ojentaa
varovasti kätensä Iliakselle, ottaa vastaan miehen voimakkaan
puristuksen.
”Yvonne Ekberg kertonee myöhemmin
kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää.”
Magdalena kääntää selkänsä
Abelin miehelle ja viittoo Kidehliä matkaansa. Kylän toiselta
laidalta astelee Erikin seurassa ollut mies perässään
pitkähiuksinen nainen, jonka liekinpunaiset hiukset aamu kuultaa.
Kun Yvonne on Magdalenan silmien edessä, kuningatar tekee eleen,
joka pakottaa miehet räpyttelemään silmiään kuin ihmeen
nähdessään. Magdalena kumartuu Yvonnen edessä polvilleen vieden
kätensä sydämelle. Kidehl tekee samoin.
”On suuri kunnia tavata teidät”,
Magdalena lausuu noustessaan ylös. Yvonne pitää ryhtinsä, mutta
nyökkää kuningattarelle syvään.
”Ilo on täysin puolellani, teidän
korkeutenne.”
Naiset kohtaavat koskettamalla
vienosti toistensa käsiä, sormenpäät hipaisevat, kosketus vaihtaa
omistajaa. Magdalena nyökkää kylän miehille, jotka ymmärtävät
siirtyä pois paikalta. Ilias katsoo Yvonnea pitkään kuin jättäen
tälle sanattoman viesin. Niin kauan, kun kuningatar seisoo hänen
välittömässä läheisyydessään, hän on suojassa kylänjohtajan
jäänsinisiltä silmiltä.
Yvonne johdattaa Magdalenan ja
Kidehlin kapeilta kaduilta polulle, joka kulkee hänen mökilleen.
”Kidehl, tahtoisin, että sinä
jätät meidät hetkeksi kahden”, Magdalena sanoo ennen mökkiin
astumista.
”Luonnollisesti, teidän
korkeutenne.”
”Sinä siis olet Kidehl”, Yvonne
sanoo hymyillen Kidehlille. Hän ojentaa kätensä, johon Kidehl
tarttuu aavistuksen väristen. ”Minä tunnen sinut. Tervetuloa.”
Kidehl nyökkää, hymy väreilee
hänen kasvoillaan.
”Palaamme luoksesi. Minä lupaan
esitellä sinut suojelijoilleni. Odota tässä sen aikaa”, Yvonne
sanoo nyökäten metsänreunassa seisovaa kantoa kohti. Kidehl jää
seisomaan pitkänä ja katseeltaan avuttomana, kun naiset jättävät
hänet yksin.
Mökin katto on sammalta, seinät
tummaa hirttä. Sisällä puun tuoksu valtaa Magdalenan, hän
hymyilee nähdessään erilaisia kuivattuja yrttejä ja pöydälle
jätettyjä mausteita. Eldithissä kaikki tehdään omin käsin.
Magdalena laskee viittansa hänelle tuntemattoman eläimen nahalla
koristellulle tuolille.
”Tervetuloa, teidän korkeutenne”,
Yvonne sanoo ja nyökkää kuningattarelle merkiksi istua. ”Olen
saanut kirjeenne suojelijani mukana. Te saavuitte nopeammin kuin
odotin.”
”En kyennyt odottamaan kauempaa,
joten luovuin kruunustani ja helyistäni ja tulin”, Magdalena sanoo
heilauttaen leikattuja hiuksiaan. ”Saanen pyytää sinua kutsumaan
minua Magdalenaksi. Olemme arvossa yhdenvertaisia, kunnianarvoisa
Helith.”
”Tällä vuosisadalla minä olen
Yvonne.”
”Sen olen saanut ymmärtää.”
Yvonne istuu pöydän ääreen
Magdalenaa vastapäätä. Kuningatar ei tarvitse kalliita vaatteita
ollakseen loistelias hallitsija. Niin paljon kuin Yvonne
kyseenalaistaakin nykyisen hallintotilanteen, hän ei voi olla
tuntematta arvostuksen aaltoa Magdalenaa kohtaan. Nainen leikkasi
surutta hiuksensa ja puki kauniin runkonsa harmaaseen vain voidakseen
tervehtiä häntä henkilökohtaisesti.
”Sinä toit minulle Kidehlin”,
Yvonne huokaa. ”Hän on arvokas ase. Mitä minun tulee tietää
hänestä?”
”En tahdo puhua kanssasi pelkästään
Kidehlistä.”
”Tiedän sen. Jostain on
aloitettava.”
Magdalena ristii käsivartensa, katsoo
Yvonnea suoraan tämän ikuisiin silmiin. Kenties yrittää löytää
aiemmat vuosisadat sinisistä pyörteistä.
”Kidehl tietää hyvin vähän
edhasta ja voimistaan”, Magdalena kertoo. ”Suojelijasi Sigrid
varmasti kertoikin isäni rakennuttamasta puutarhasta, Eldithin
jäljitelmästä. Siellä edhan kaiku puhui Kidehlille.” Edhan ja
hersin. Magdalena ei mainitse sanallakaan kuolleen sisarensa
kuiskauksia puutarhassa.
”Hyvä, hän siis tunnistaa voiman
itsessään.”
”Tunnistaa, mutta on melko sokea
kyvyilleen. Hän kuulee kuolleet. Mitä se tarkoittaa?” Magdalena
uskoo tietävänsä vastauksen.
”Hersin harhaa”, Yvonne sanoo
huokaisten. ”Kuolleet eivät puhu. Hersi antaa ihmisille harhoja
houkutellakseen heidät tielleen.”
”Kidehl ei kuule mitään, mitä
haluaisi. Hän on viettänyt koko ikänsä hänelle tuntemattomien
runalaisten hautojen kanssa.”
Huokaus, jonka Yvonne päästää, on
syvempi kuin hänen silmiensä sini.
”Siksi hän onkin kallisarvoinen
lahja. Kukaan ei ole koskaan aiemmin tuntenut voimia Eldithin
ulkopuolella”, Yvonne lausuu.
”Koska niitä ei ole missään
muualla. Soledha käytti kaiken voimansa loppuun”, Magdalena
viimeistelee naisen lauseen.
”Sinä puhut kuin olisit ollut
siellä.” Yvonnen ikivanhat silmät ovat pelkästään kylmät.
Pisamaisilla kasvoilla käväisee kaipuu. ”Minun synneistäni tämä
kaikki on lähtenyt. Minä en kyennyt synnyttämään maailmaan
elämää. Edha joutui heräämään lännessä.” Yvonne pitää
tauon, vie kädet kasvoilleen kuin pakottaakseen tuntemukset pois
näkyvistä. ”Kerro minulle, Kalonian ensimmäinen kuningatar,
uskotko sinä, että edhan hippusia voi tuntea yhä kaikkialla
maailmassa? Minä olen kuvitellut sen kuolleen kaikkialta paitsi
Eldithistä jo vuosituhat sitten.”
Yvonnen olemus on odottava, anova.
Mitä tahansa Magdalena oli kuvitellut maailman ensimmäiseltä
naiselta, ei kylmiä silmiä ja tiedosta tyhjentynyttä ilmettä.
Magdalena tuntee hienoisen ylpeyden rinnassaan, kun ymmärtää, että
koko maailman kasassa pitävä nainen odottaa häneltä vastauksia.
Kukaan ei koskaan voi tietää kaikkea. Eldith voi olla kaiken alku,
mutta senkin tutut metsät voivat muuttua kaltereiksi.
”Minä uskon, että tasapaino on
olemassa kaikkialla, meistä kaikista riippumattomana”, Magdalena
lausuu. ”Kidehl on syntynyt erityisissä olosuhteissa, eikö
olekin? Siksi hän tuntee molemmat voimat kaikkialla Kaloniassa.”
Yvonne nyökkää.
”Minä olin paikalla, kun hän
syntyi. Hän on syntynyt keskellä porttia.”
Magdalena henkäisee. Hänen kulmansa
kaartuvat tahtomattakin.
”Ymmärrän.” Hento naurahdus
pakenee kuningattaresta. Se on kuin sävel. ”Kidehl on
kallisarvoisinta, mitä olen koskaan saanut pitää kattoni alla. Ja
nyt minä luotan hänet sinun haltuusi.”
Yvonne korjaa asentoaan, suoristaa
ryhtinsä. Hetken olemuksessa tanssinut avuttomuus on tiessään,
paennut hirsimökin nurkkiin.
”Minä opetan hänet käsittelemään
edhaa ja vastustamaan hersiä.”
”Hän on hyvin herkkä kaikelle
tässä maailmassa. Käytä suojelijoiden hyödyksi se, ettei Kidehl
ole sulkenut sydäntään kummaltakaan voimalta. Ne molemmat voivat
puhua teidän hyödyksenne hänen kauttaan, myös hersi.”
”Yö on ollut musta jo pitkään.
Jos Kidehl kykenee näkemään siinä valoa, me voitamme tämän
taistelun.”
Naiset nousevat katseita vaihtamatta
samaan aikaan ylös, suoristavat kehonsa ja kohtaavat toisensa
seisten.
”Minä tarjoan sinulle sopimusta,
Eldithin Yvonne”, Magdalena sanoo ojentaen siroa
kättään naiselle. ”Aion ratsastaa
täältä Soledhaan yhdeksän kuninkaan puheille. Taivuttelen heidät
jättämään jäätyneen sodan kanssani siksi aikaa, että hersin
keskus on tuhottu. Saatte kaiken ajan maailmassa. Lupaan sen teille.”
Hetken Yvonne näyttää
yllättyneeltä, katsoo Magdalenaa kuin suurisilmäinen lintu. Sitten
hän tarttuu kuningattaren käteen.
”Totta puhuen kuvittelin, että sinä
aikoisit itsepintaisesti jatkaa sotimista välittämättä lainkaan
tilanteesta. Olen tavannut isäsi, Arthur Ellsworthin, ja kuvittelin
sinun olevan pelkästään pinnallisesti kiinnostunut edhasta ja
hersistä”, Yvonne sanoo puristaessaan tiukasti Magdalenan kättä.
”Tällä iällä on ilahduttavaa huomata olevansa väärässä
joissakin asioissa. Minä luotan sinuun, Kalonian ensimmäinen
kuningatar. Pidä sotasi aisoissa, valloita valloitettavasi vasta,
kun tiedät, että hersi yön lapsineen pysyy portin oikealla
puolella.”
Magdalena nyökkää, lyhyet hiukset
keinahtavat ilmassa muistona pitkien laineista. Silmissä palaa tuli,
joka hänelle syntymässä uskottiin. Ilman sitä hän ei olisi
Kalonian kuningatar, nainen, joka raivaa liekeillään tiensä halki
kiven ja jään.
”Vastavuoroisesti minä huolehdin
Kidehlistä”, Yvonne sanoo. Hänen äänessään ei vieläkään
ole lämpöä, johon tarttua. Magdalena tietää jättävänsä
Kidehlin paikkaan, jonne hänen valonsa ei ulotu pyyhkimään
kyyneliä Kidehlin kasvoilta. Voimat ovat kuitenkin hänen
ulottumattomissaan. Hänen on vain luotettava.
”Entä sotilaasi? Aiotko viedä
oikean kätesi mukanasi?”
”Se ei liene päätettävissäni.
Jeremian kunto ratkaisee kaiken. Tahtoisin kuitenkin kovasti nähdä
hänet.”
”Se onnistuu oitis.”
Naiset nyökkäävät toisilleen.
Magdalena astuu ensimmäisenä matalasta mökistä valjenneeseen
aamuun. Aurinko säteilee latvojen takaa, valaisee polun kannolla
istuvan Kidehlin luo. Kidehlin vierellä seisoo joukko nuoria, joiden
valkeiden paitojen ja ruskeiden housujen keskeltä Magdalena erottaa
tutut kasvot.
Jeremia seisoo kasvot Magdalenaan
päin. Poskipäät ovat korkeat, hiukset vaaleat kuin vilja. Kun
Jeremia huomaa kuningattarensa, hän jättää Kidehlin ja muut
nuoret, astelee suoraan tämän luo ja kumartaa syvään.
”Teidän korkeutenne”, Jeremia
lausuu hymy kauniilla kasvoillaan.
”Jeremia.” Magdalena vie kätensä
nuoren miehen kädelle, sormet lomittuvat toisiinsa kaikkien
seisoessa katsomassa. Mies on pukeutunut kuten eldithiläiset,
Magdalenasta se sopii hänelle. Hän ei ole kuten he, hän erottuu,
mutta hän sopii joukkoon. ”Siitä alkaa olla jo aikaa.”
”Te leikkasitte hiuksenne.”
”Jotenkin minun oli naamioiduttava.
Näyttääkö se pahalta?”
”Ei”, Jeremia sanoo naurahtaen,
”ainoastaan erilaiselta.”
Yvonne seisoo heidän takanaan,
nyökkää paikalle saapuneita suojelijoitaan kohti.
”Aamu on kohtaamisia täynnä”,
Yvonne kohottaa äänensä. ”Tässä on hänen korkeutensa
hallitsija Magdalena Ellsworth, Kalonian ensimmäinen kuningatar.”
Magdalena hymyilee suojelijoille,
joiden keskellä Kidehl istuu avuton ilme kasvoillaan. Hän livuttaa
kätensä irti Jeremian kosketuksesta.
”Sigrid, Illusia”, Yvonne nyökkää
kahta tyttöä kohti. Vaaleahiuksinen katsoo Magdalenaa tunnistaen
tämän. Hän hymyilee vaisusti. Punatukkainen on joukon kirkkain
tähti, piirteiltään erottuva ja hiuksiltaan kuin kypsynyt
kirsikka. Magdalena nyökkää hänellekin.
”Niila ja Esther”, Yvonne
esittelee pitkän ja hintelän nuoren miehen ja tämän rinnalla
seisovan heiveröisen, hiuksettoman tytön.
Magdalena on erottavinaan hymynkareen
Jeremian suupielillä, kun Yvonne lausuu pitkähiuksisen nuoren
miehen nimen.
”He ovat suojelijani, piiri, joka
tuo kaikille huolettoman aamun”, Yvonne sanoo ylpeys äänessään
väreillen. ”Heidän joukkoonsa otan Kidehlin ja kiitän siitä,
että hänet on vihdoin tuotu sinne, minne hän kuuluu.”
Kidehl itse ei sano mitään.
Magdalena näkee, kuinka tämä etsii katseellaan lämpöä Yvonnesta
löytämättä sitä. Ylpeys ei koskaan ole kuin valo, se ei riitä
pitämään öisin lämpimänä.
”Arvon Yvonne ja suojelijat,
sulkeudun suosioonne. Kiitän, että saan tuoda luoksenne ystäväni
Kidehlin”, Magdalena lausuu. ”Jos saan pyytää, tahtoisin hetken
vain Jeremian ja Kidehlin seurassa. Sen jälkeen poistun Eldithistä
ennen auringonhuippua.”
Yvonnen tarvitsee vain nyökätä, ja
hänen nuorensa astelevat rivissä pois paikalta. Ainoastaan Niilan
katse viipyilee Jeremiassa kuin odottaisi näkevänsä hänet
viimeistä kertaa. Kaipuu ja tarve nuoren miehen katseessa
ravistelevat Magdalenaa.
Nouseva aurinko kohoaa sädekehäksi
Magdalenalle. Hän kurottuu nostamaan Kidehlin kannolta. Kidehlin
piirteet hajoavat kyyneliin, hän tarttuu kuningattareensa painaen
tämän tiukasti itseään vasten.
”Magdalena”, Kidehl kuiskaa, ”älä
jätä minua yksin.”
”Sinä et ole yksin. Et koskaan
ole.” Magdalena vetäytyy hivenen voidakseen viedä kätensä
jälleen Kidehlin kapeille kasvoille. ”Katso minua. Minä olen aina
täällä. Olet rakas ystäväni, ja me molemmat tiedämme, että
tämä on kaikkien parhaaksi.” Magdalena onnistuu hymyilemään,
mutta ei kykene peittämään surua eleen takana.
”Minä jään tänne myös”,
Jeremia sanoo. Hänen askelluksensa ei vieläkään ole tavallinen,
oikea jalka ontuu hienoisesti. Magdalena erottaa siteet myös valkean
paidan alla.
”Niin on toistaiseksi paras”,
Magdalena huokaa. ”Kidehl on sinun vastuullasi. Muista se. En anna
sinulle anteeksi, jos häntä kohtaa täällä pelkkä suru ja
kaipuu.”
Kidehl päästää hienoisen
älähdyksen Magdalenan takana.
”Lupaan sen, kuningattareni.”
Magdalena painaa Jeremian pään
käsiensä väliin ja suukottaa tämän otsaa kuin sisar, kuin joku,
joka on kaivannut ja rakastanut sydämensä rikki. Vasta koskiessaan
Jeremian pellavaisia suortuvia kuningatar ymmärtää, kuinka on
ikävöinyt läheisintä ystäväänsä. Jälleen hän joutuu
jättämään tämän erilleen itsestään.
”Minä siirryn Soledhaan, pelaan
aikaa teille kaikille.”
”Tarvitsetteko minua pian sen
jälkeen?”
”Tarvitsen sinua aina.” Sitten
Magdalena pudistaa päätään. ”Mutta kiire sinulla ei ole. Ota
aikasi, parannu kunnolla. Viestinviejät kautta Kalonian tuovat
sinulle viestin, jos tarpeeni sinua kohtaan kasvaa sietämättömäksi.
Siihen asti selviän.”
Magdalena pitää pienen tauon,
hivelee katseellaan Jeremian piirteitä muistaakseen ne ulkoa
matkallaan Soledhaan.
”Sinä taidat viihtyä täällä. He
ovat pitäneet sinusta hyvää huolta.”
”Illusia on pitänyt”, Jeremia
myöntää. Magdalena muistaa punahiuksisen, erikoisen kauniin tytön.
Jeremia nielaisee. ”Ja Niila.”
Magdalena siristää silmiään, mutta
ei sano mitään. Hän ei halua avata haavojaan aamun herätessä,
lintujen puhjetessa lauluun.
”Tulkaa tänne, molemmat teistä”,
Magdalena sanoo ja vetää niin Jeremian kuin Kidehlinkin tiukasti
otteeseensa. ”Minä rakastan teitä ja tahdon teidät lähelleni,
kun kaikki on ohi. Siihen asti me kestämme.”
Kidehl itkee hiljaa, kyyneleet valuvat
poskille sanomatta mitään. Jeremia pitää kiinni rakkaasta
kuningattarestaan kuin säilyttääkseen tämän tunnun vielä tämän
lähdettyäkin. Kidehl antaa itsensä vielä hetkeksi sokeutua
häkkinsä valosta.
Kun Magdalena päästää irti,
kohottaa kätensä hyvästeiksi ja katoaa metsän varjoihin, Kidehl
avaa siipensä, lentää ulos häkistään kirkkaaseen aamuun. Aamu
on kirpeä, mutta sen valo sokaisee. Maailma on herännyt uuteen
päivään, ja Eldith on kaunis. Vaikka Kidehl valahtaa polvilleen ja
itkee, hän kykenee yhä tuntemaan Magdalenan lämmön sylissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti