keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 21


Luku 21: Valosta valoon

Kidehlin kämmenet ovat kylmät. Hänen kehonsa mahtuu lehvien taa, sisälle tuotu luonto piilottaa hänet hetkeksi. Kuningattaren lämpö on lopussaan. Kidehl värjöttelee Ellsworthin suvun pienessä metsämukaelmassa pitäen tiukasti kiinni itsestään. Yksikään tuuli ei pääse sisään, mikään ei heiluta Kidehliä. Silti hänestä tuntuu, että jokin yrittäisi raastaa hänet irti perustuksistaan.

Joku tuo hämärtyneeseen lasihuoneeseen valoa. Kidehl säpsähtää, painaa päänsä pensaan suurten lehtien taa.
Kidehl?” Magdalenan ääni on kuin laulu. Kidehl ei vastaa siihen. Hän pidättää hengitystään, sulkee silmänsä. Tekee itsensä olemattomaksi.
Kidehl.” Ääni on lähellä, valo läikkyy suljettujen luomien takana. ”Sinä tiedät, ettei tätä voida enää lykätä pitemmälle.”

Kidehl avaa silmänsä. Mustat linnunsilmät pitkien ripsien takana. Magdalenasta näkyy vain tumma, harmaa huppu ja valoa pitelevä käsi. Kidehl ei sano mitään. Hän on käpristynyt itseensä kuin lapsi. Magdalena kumartuu hänen puoleensa. Huppu paljastaa tuikkivat silmät ja hymyilevän suun.

Olemme valmiita lähtemään.” Aika on kulunut loppuunsa. Kidehlin viisarit eivät liiku enää yhteenkään suuntaan, aika on saanut hänet kiinni. Magdalena vetää hupun päästään. Siinä, missä Kidehl odottaa näkevänsä olkapäille soljuvat suortuvat, onkin tasamittainen polkka. Hiukset kiertävät kuningattaren kasvoja korostaen hänen herkkää kasvonmuotoaan. Kidehl ei silti voi olla hengähtämättä.

Teidän hiuksenne…”
Magdalenan hymy on pelkkä aavistus.
Kuningatar ei voi jättää linnaansa tunnistettavana.”
Tehän lähditte valloittamaan Runankin itsenänne.”
Tästä matkasta kukaan ei saa tietää mitään.”
Mutta teidän hiuksenne… Ne olivat niin kauniit.”

Magdalenan liekkien lailla tanssivat hiukset. Hänen kruununsa. Väritöntä kaapua vasten ne ovat yhä kauniit, mutta Kidehl tuntee kylmyyden kiinnittyvän luihinsa katsellessaan täysin erilaista Magdalenaa. Kuningatar on himmentänyt hehkuaan hänen vuokseen.

Hevoset ja saattajat ovat valmiina. Meidän tulee vain mennä.”
Hevoset? Tehän tiedätte, että minä en kykene ratsastamaan.”
Sinä tulet minun kanssani. Me lähdemme kaksin, saattojoukkio tulee perässä, jotta kukaan ei osaa yhdistää heitä minuun. Soledhan kuninkaiden joukot ovat voineet soluttautua minne tahansa.”

Magdalena puhaltaa kynttilänsä sammuksiin, keinotekoinen metsä lepää yön katon alla. Melisenden yö on valkeampi kuin missään muualla, päivän kajo jää taivaanrantaan. Magdalena nousee ylös, Kidehl tarttuu vaistonvaraisesti tämän käteen. Hetken hän pitää tämän kapeasta ranteesta kiinni ymmärtämättä, miten paljon puristaa, miten paljon tahtoo vain jäädä.

Kuningatar ei sano mitään. Hän katsoo Kidehliä, tämän kohonneita kulmia, väriseviä huulia. Hänen on vietävä Kidehl mukanaan, jotta pimeys ei kurota kaikille Kalonian laidoille.

Tule”, Magdalena kuiskaa, ”me menemme yhdessä.” Kidehlin käsi päästää irti kuin muuttuisi hervottomaksi, lakkaisi tuntemasta. Hetken Kidehlin katse pysähtyy. Sitten hän nostaa päänsä, hymyilee niin, että hampaat näkyvät.
Tietenkin.” Kidehl ojentaa kätensä, saman, joka vasta hetki sitten valahti tunnottomana hänen syliinsä. Magdalena ottaa käden vastaan ja vetää Kidehlin pitkine raajoineen ylös. Kidehl ei ehdi reagoida, kun kuningatar vie kätensä hänen vyötäisilleen, kietoo hänet tiukkaan syleilyyn.

Muista minut tällaisena”, Magdalena kuiskaa, ”lämpimänä ja välittävänä. Älä naisena, joka piti sinua kattonsa alla vain hyötyäkseen sinusta lähettämällä sinut eteenpäin kuin kalliin kankaan.”
Kidehl vie empien kätensä Magdalenan ympärille, hipoo polkkamittaisia hiuksia. Ne tuntuvat yhä pehmeiltä, yhä Magdalenalta.
Minä en tahdo lähteä.” Hymy kasvoilla vääntyy irvistykseksi.
Magdalena rutistaa lujaa, yhden ohi juoksevan hetken ajan Kidehl kuvittelee, ettei saa enää henkeä. Sitten Magdalena on jo poissa, askelten päässä. Lämpö jää Kidehlin kehoon, joka miltei taittuu kaipuusta, vaikka Magdalena on vielä siinä, kosketusetäisyydellä.

Kidehl seuraa Kalonian hallitsijaa vaitonaisena. Hän kävelee lasihuoneen kasvien ja puiden ohi kuin hyvästellen. Edha kipinöi sormia vasten, kun hän kuljettaa käsiään lehvissä. Hän joutuu jättämään Magdalenan taakseen hänelle tuntemattoman, sisällä risteilevän voiman vuoksi. Katkeruuden musta virta juoksee valtoimenaan kehon sisällä.

Linnan valkealla pihalla odottaa hevonen ja kolme naista, jotka Kidehl muistaa etäisesti nähneensä aikaisemmin. Nyt jokaisella on yllään kuunvalossa kiiltävä haarniska. Magdalena luottaa kaikkiin linnassaan.

Magdalena asettuu hevosen selkään varmoin ottein, pitää tiukasti kiinni suitsista. Hupun hän vetää päänsä suojaksi. Leikatut hiukset ja värittömät vaatteet voivat peittää hänen henkilöllisyytensä, mutta eivät hänen luontaista loistoaan. Kidehl nousee suuren, valkoharjaisen hevosen selkään hovin naisten avustuksella. Kidehlin raajat ovat pitkät jopa suunnattoman hevosen selässä. Hän vie kätensä tiukasti Magdalenan vyötäisille.

Aamunkajossa”, Magdalena sanoo naisilleen. He tietävät sen ohjeeksi, johon nojata. Sitä ennen he odottaisivat yön pimeimmän hetken yli, antaisivat kuningattaren noitineen laukata kohti Eldithin metsiä.

Kun hevonen laukkaa linnan porteista kuivalle, hämärässä viileälle arolle, Kidehl tarttuu tiukemmin kiinni Magdalenasta. He ajelehtivat halki yön, halki taivaankannen hopeisten tähtien kylmän loiston. Kidehlin hevosen selässä istumaan tottumaton keho jännittyy, mutta hän pitää katseensa avoimena. He ohittavat Melisenden kaupungin, Soledhan rajan. Kidehl ei näe Magdalenan kasvoja hänen vihollistensa valtakunnan rajan lähestyessä, mutta tuntee Magdalenan heilauttavan suitsia. Hevonen laukkaa nukkuvan Melisenden kaupungin ohi, sivuuttaa länteen jäävän rajan. Kidehl näkee kaukaisuudessa kohoavat lännen tornit, maailman, joka on yhä irrallaan muusta Kaloniasta.

Yö on kääntynyt aamuksi Eldithin metsän ilmestyessä näkökenttään. Auringonkajo valaisee matkaa, Magdalena pysäyttää hevosensa heidän saapuessaan tummana kohoavan metsän rajalle.

Magdalena laskeutuu vaivattomasti auttamaan Kidehlin alas. Hänen askelluksensa on helppoa ja kevyttä, toisin kuin Kidehlin, jonka on pitkän yön jäljiltä hankalaa erottaa, missä hänen rankansa kulkee.

Me olemme perillä”, Magdalena kuiskaa katsoen hevosen taakse. Jykevät puut kohoavat hipomaan taivasta. Kuningattaren ilme on kuin kuolemansa pystypäin kohtaavalla.
Emmekö voi kulkea hevosella metsässä?”
Jeremia teki niin, tippui ja tuli yön lasten telomaksi”, Magdalena sanoo pudistaen päätään. ”En aio toistaa sitä virhettä.”
Jeremia. Nuoren miehen nimi liittyy osaksi Kidehlin mustaa virtaa. Se on kuin kaarnalaiva, joka kieltäytyy uppoamasta mustaan nesteeseen. Jeremia saa pysyä kuningattarensa vierellä vielä kaiken loputtuakin. Kidehl jää metsään, joka kohoaa hänen edessään mustanpuhuvana ja valottomana.

Kun Magdalena on sitonut hevosen tukevasti puuhun, silitellyt sen turpaa ja kuiskinut sille hiljaisia sanoja, hän astuu metsään. Harmaa viitta yllään hän tuntuu kuuluvan puiden keskelle. Kidehl käy syvemmälle, tuntee mustan virtansa korvaantuvan jollakin paljon voimakkaammalla. Aiemmin sormenpäissä leikkinyt kipinä etenee käsivarsia pitkin ylemmäs, tavoittaa Kidehlin koko ruumiin. Magdalena katsoo varovainen hymy kasvoillaan sivusta, kun Kidehl kohottaa kätensä kohti oksia, ottaa vastaan metsän kutsun.

Edha”, Kidehl hengähtää, ”täällä on niin paljon edhaa.”
Siksi minä sinut tänne tuon”, Magdalena sanoo hymyillen. Hän sallii Kidehlin tunnustella uutta kotiaan sielullaan ennen kuin jatkaa matkaa.
Minä en osaa ottaa sitä täysin vastaan”, Kidehl kuiskaa matkan jatkuessa syvemmälle puiden sekaan. ”Tämä on täysin erilaista kuin lasihuoneessa.” Tai Runassa. Tai missään.
Helith opettaa sinua. Suojelijat ottavat sinut avosylin vastaan.”

Syvemmällä metsässä on vielä aamuyö, hento kajo ei ole ehtinyt puiden lomaan. He ovat saapuneet vain hieman aikaisemmin kuin Magdalena oli suunnitellut. Täyttä yön pimeyttä Magdalena ei ole valmistautunut kohtaamaan.

Puut pysyvät hiljaa. Hento helinä kaikuu alimmissa kerroksissa, kuin pienet kellot kilisisivät. Ääni ei ole uhkaava, se ei enteile vaaraa. Koska Kidehl pysyy rauhallisena, Magdalena tulkitsee äänet edhan tavaksi puhua luonnon kautta. Kidehl tuntisi, jos hersi tunkeutuisi sammalten lomasta ihmiskorvien kuultavaksi. Yön olennoista ei ole tietoakaan, metsä tuntuu seesteiseltä, omalta todellisuutensa tasolta. Magdalena hiljentää hetkeksi sydämensä, katsoo sivullaan kulkevaa, kaikkea silmät avoimina ihailevaa Kidehliä.

Magdalena uskoo Eldithin kaltaisen paikan parantavan kenet tahansa. Tältäkö metsän kuuluisi tuntua? Hennolta melodialta, lempeiltä ja suojaavilta puilta. Arolta päin Eldith näyttää vain suurelta mustalta nielulta. Puiden alla Magdalena tuntee hengittävänsä vapaammin kuin vuosiin. Aivan kuin menneisyyden paino otettaisiin pois hänen harteiltaan. Kuolleen sisaren lasittuneet silmät eivät piirry syyttävinä verkkokalvoille. Metsä ottaa häneltä hetkeksi hänen taakkansa pois. Pitkistä hiuksistaan luopunut kuningatar tietää jokaisen uhrauksensa oikeaksi valinnaksi.

Kylän rajalla on valoja. Kaksi miestä seisoo vartiossa kasvot kivikovina, aivan kuin he odottaisivat jonkin epäinhimillisen rynnivän puiden suojista luokseen. Magdalena ja Kidehl ymmärtävät, että juuri se on muuttunut täällä tavanomaiseksi. Miehet ojentavat soihtuja tulijoita päin. Taivas erottuu jo puiden takaa, se on valkea ja kirkastumassa. Aamu koittaa.

Seis!” toinen miehistä huutaa. ”Kenen luvalla te tulette?”
Kidehl on aikeissa kohottaa ääntään, kun Magdalena ojentaa kätensä hiljentääkseen tämän. Kidehlin ei tarvitse puhua kuningattaren puolesta. Magdalena vastustaa kiusausta lähteä väittelemään vakavien miesten kanssa. Hän laskee huppunsa, paljastaa kirkkaansiniset silmänsä ja sirot piirteensä.

Ensimmäisenä suunsa avannut mies kurtistaa kulmiaan, kun toinen potkaisee häntä reiteen.
Teidän korkeutenne”, toinen mies sanoo kumartaen syvään, ”nöyrimmät pahoitteluni.”
Ensimmäisen miehen piirteet hajoavat hämmennykseen. Kuningatar Magdalena hymyilee avaamatta suutaan puhuakseen.
Erik Hendriksen nöyrimmässä palveluksessanne”, kumartanut mies lausuu. ”Mikä tuo teidän korkeutenne kyläpahaseemme?”

Magdalena vetää Kidehlin lähelleen. Kidehl on jopa vartiossa seisovia miehiä pitempi. Hänen hymynsä nykii, mutta hän pysyttelee tiiviisti Magdalenan kosketuksessa.
Minulla on asiaa Yvonne Ekbergille”, Magdalena sanoo. ”Voitte kertoa hänelle, että olen tuonut Kidehlin mukanani.”
Luonnollisesti, teidän korkeutenne”, Erik sanoo nyökäten hitaasti. Hän käskyttää toisen miehen etsimään Yvonnen. ”Seuratkaa toki minua, minä esittelen teidät kylänjohtajalle.”

Kuningatar ja noita kävelevät kylän miehen perässä. Kummankin katseet kiertelevät sammalkattoisissa mökeissä ja suuremmissa hirsitaloissa. Kidehlin silmät ovat yhtä avoimet kuin metsässäkin, hän mittaa tulevaa elämäänsä.

Aukion kaltaisen tyhjän tilan päässä on muita taloja suurempi hirsirakennus. Erik koputtaa oveen, jonka avaa pitkä ja riski mies. Magdalena tunnistaa Abelin suvun piirteet oitis. Hänen isänsä on asioinut Ilias Abelin kanssa henkilökohtaisesti. Magdalena yhdistää pitkät, vahvat hiukset ja parran kehystämät rujot kasvot lapsuuden mielikuvaansa.

Tämä on suuri kunnia, teidän korkeutenne”, Ilias sanoo tehden syvän, Erikin kumarrusta muodollisemman eleen.
Ilias Abel”, Magdalena nyökkää. ”Kunnia on molemminpuolinen.”
Hänen korkeutensa on saapunut tapaamaan Yvonne Ekbergiä.” Erikin äänessä on samanlainen sävy kuin Soledhan kuninkaiden puheessa silloin, kun he käyvät Magdalenan kanssa neuvotteluita. He viestivät toisilleen jotakin pelkällä äänensävyllä. Samalla tavalla Iliaksen silmissä välähtää Erikin lausuessa Yvonnen nimen.

Yvonne Ekbergiä? Mitä asiaa teidän korkeudellanne on hänelle?”
Sen jättäisin mieluusti hänen kanssaan kahdenkeskiseksi.”
Magdalena vaientaa Iliaksen yhdellä katseella. Ylpeys kuolee Iliaksen silmien taa, kiilto jää, mutta se on eloton ja hiljennetty.
Tuon mukanani ystäväni Kidehlin, jonka uskon olevan kylällenne hyödyksi.” Magdalena nyökkää Kidehliin päin, hymyilee kuin kannustukseksi. Kidehl ojentaa varovasti kätensä Iliakselle, ottaa vastaan miehen voimakkaan puristuksen.
Yvonne Ekberg kertonee myöhemmin kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää.”

Magdalena kääntää selkänsä Abelin miehelle ja viittoo Kidehliä matkaansa. Kylän toiselta laidalta astelee Erikin seurassa ollut mies perässään pitkähiuksinen nainen, jonka liekinpunaiset hiukset aamu kuultaa. Kun Yvonne on Magdalenan silmien edessä, kuningatar tekee eleen, joka pakottaa miehet räpyttelemään silmiään kuin ihmeen nähdessään. Magdalena kumartuu Yvonnen edessä polvilleen vieden kätensä sydämelle. Kidehl tekee samoin.

On suuri kunnia tavata teidät”, Magdalena lausuu noustessaan ylös. Yvonne pitää ryhtinsä, mutta nyökkää kuningattarelle syvään.
Ilo on täysin puolellani, teidän korkeutenne.”
Naiset kohtaavat koskettamalla vienosti toistensa käsiä, sormenpäät hipaisevat, kosketus vaihtaa omistajaa. Magdalena nyökkää kylän miehille, jotka ymmärtävät siirtyä pois paikalta. Ilias katsoo Yvonnea pitkään kuin jättäen tälle sanattoman viesin. Niin kauan, kun kuningatar seisoo hänen välittömässä läheisyydessään, hän on suojassa kylänjohtajan jäänsinisiltä silmiltä.

Yvonne johdattaa Magdalenan ja Kidehlin kapeilta kaduilta polulle, joka kulkee hänen mökilleen.
Kidehl, tahtoisin, että sinä jätät meidät hetkeksi kahden”, Magdalena sanoo ennen mökkiin astumista.
Luonnollisesti, teidän korkeutenne.”
Sinä siis olet Kidehl”, Yvonne sanoo hymyillen Kidehlille. Hän ojentaa kätensä, johon Kidehl tarttuu aavistuksen väristen. ”Minä tunnen sinut. Tervetuloa.”
Kidehl nyökkää, hymy väreilee hänen kasvoillaan.
Palaamme luoksesi. Minä lupaan esitellä sinut suojelijoilleni. Odota tässä sen aikaa”, Yvonne sanoo nyökäten metsänreunassa seisovaa kantoa kohti. Kidehl jää seisomaan pitkänä ja katseeltaan avuttomana, kun naiset jättävät hänet yksin.

Mökin katto on sammalta, seinät tummaa hirttä. Sisällä puun tuoksu valtaa Magdalenan, hän hymyilee nähdessään erilaisia kuivattuja yrttejä ja pöydälle jätettyjä mausteita. Eldithissä kaikki tehdään omin käsin. Magdalena laskee viittansa hänelle tuntemattoman eläimen nahalla koristellulle tuolille.

Tervetuloa, teidän korkeutenne”, Yvonne sanoo ja nyökkää kuningattarelle merkiksi istua. ”Olen saanut kirjeenne suojelijani mukana. Te saavuitte nopeammin kuin odotin.”
En kyennyt odottamaan kauempaa, joten luovuin kruunustani ja helyistäni ja tulin”, Magdalena sanoo heilauttaen leikattuja hiuksiaan. ”Saanen pyytää sinua kutsumaan minua Magdalenaksi. Olemme arvossa yhdenvertaisia, kunnianarvoisa Helith.”
Tällä vuosisadalla minä olen Yvonne.”
Sen olen saanut ymmärtää.”

Yvonne istuu pöydän ääreen Magdalenaa vastapäätä. Kuningatar ei tarvitse kalliita vaatteita ollakseen loistelias hallitsija. Niin paljon kuin Yvonne kyseenalaistaakin nykyisen hallintotilanteen, hän ei voi olla tuntematta arvostuksen aaltoa Magdalenaa kohtaan. Nainen leikkasi surutta hiuksensa ja puki kauniin runkonsa harmaaseen vain voidakseen tervehtiä häntä henkilökohtaisesti.

Sinä toit minulle Kidehlin”, Yvonne huokaa. ”Hän on arvokas ase. Mitä minun tulee tietää hänestä?”
En tahdo puhua kanssasi pelkästään Kidehlistä.”
Tiedän sen. Jostain on aloitettava.”
Magdalena ristii käsivartensa, katsoo Yvonnea suoraan tämän ikuisiin silmiin. Kenties yrittää löytää aiemmat vuosisadat sinisistä pyörteistä.

Kidehl tietää hyvin vähän edhasta ja voimistaan”, Magdalena kertoo. ”Suojelijasi Sigrid varmasti kertoikin isäni rakennuttamasta puutarhasta, Eldithin jäljitelmästä. Siellä edhan kaiku puhui Kidehlille.” Edhan ja hersin. Magdalena ei mainitse sanallakaan kuolleen sisarensa kuiskauksia puutarhassa.
Hyvä, hän siis tunnistaa voiman itsessään.”
Tunnistaa, mutta on melko sokea kyvyilleen. Hän kuulee kuolleet. Mitä se tarkoittaa?” Magdalena uskoo tietävänsä vastauksen.
Hersin harhaa”, Yvonne sanoo huokaisten. ”Kuolleet eivät puhu. Hersi antaa ihmisille harhoja houkutellakseen heidät tielleen.”
Kidehl ei kuule mitään, mitä haluaisi. Hän on viettänyt koko ikänsä hänelle tuntemattomien runalaisten hautojen kanssa.”

Huokaus, jonka Yvonne päästää, on syvempi kuin hänen silmiensä sini.
Siksi hän onkin kallisarvoinen lahja. Kukaan ei ole koskaan aiemmin tuntenut voimia Eldithin ulkopuolella”, Yvonne lausuu.
Koska niitä ei ole missään muualla. Soledha käytti kaiken voimansa loppuun”, Magdalena viimeistelee naisen lauseen.
Sinä puhut kuin olisit ollut siellä.” Yvonnen ikivanhat silmät ovat pelkästään kylmät. Pisamaisilla kasvoilla käväisee kaipuu. ”Minun synneistäni tämä kaikki on lähtenyt. Minä en kyennyt synnyttämään maailmaan elämää. Edha joutui heräämään lännessä.” Yvonne pitää tauon, vie kädet kasvoilleen kuin pakottaakseen tuntemukset pois näkyvistä. ”Kerro minulle, Kalonian ensimmäinen kuningatar, uskotko sinä, että edhan hippusia voi tuntea yhä kaikkialla maailmassa? Minä olen kuvitellut sen kuolleen kaikkialta paitsi Eldithistä jo vuosituhat sitten.”

Yvonnen olemus on odottava, anova. Mitä tahansa Magdalena oli kuvitellut maailman ensimmäiseltä naiselta, ei kylmiä silmiä ja tiedosta tyhjentynyttä ilmettä. Magdalena tuntee hienoisen ylpeyden rinnassaan, kun ymmärtää, että koko maailman kasassa pitävä nainen odottaa häneltä vastauksia. Kukaan ei koskaan voi tietää kaikkea. Eldith voi olla kaiken alku, mutta senkin tutut metsät voivat muuttua kaltereiksi.

Minä uskon, että tasapaino on olemassa kaikkialla, meistä kaikista riippumattomana”, Magdalena lausuu. ”Kidehl on syntynyt erityisissä olosuhteissa, eikö olekin? Siksi hän tuntee molemmat voimat kaikkialla Kaloniassa.”
Yvonne nyökkää.
Minä olin paikalla, kun hän syntyi. Hän on syntynyt keskellä porttia.”
Magdalena henkäisee. Hänen kulmansa kaartuvat tahtomattakin.
Ymmärrän.” Hento naurahdus pakenee kuningattaresta. Se on kuin sävel. ”Kidehl on kallisarvoisinta, mitä olen koskaan saanut pitää kattoni alla. Ja nyt minä luotan hänet sinun haltuusi.”

Yvonne korjaa asentoaan, suoristaa ryhtinsä. Hetken olemuksessa tanssinut avuttomuus on tiessään, paennut hirsimökin nurkkiin.
Minä opetan hänet käsittelemään edhaa ja vastustamaan hersiä.”
Hän on hyvin herkkä kaikelle tässä maailmassa. Käytä suojelijoiden hyödyksi se, ettei Kidehl ole sulkenut sydäntään kummaltakaan voimalta. Ne molemmat voivat puhua teidän hyödyksenne hänen kauttaan, myös hersi.”
Yö on ollut musta jo pitkään. Jos Kidehl kykenee näkemään siinä valoa, me voitamme tämän taistelun.”

Naiset nousevat katseita vaihtamatta samaan aikaan ylös, suoristavat kehonsa ja kohtaavat toisensa seisten.
Minä tarjoan sinulle sopimusta, Eldithin Yvonne”, Magdalena sanoo ojentaen siroa
kättään naiselle. ”Aion ratsastaa täältä Soledhaan yhdeksän kuninkaan puheille. Taivuttelen heidät jättämään jäätyneen sodan kanssani siksi aikaa, että hersin keskus on tuhottu. Saatte kaiken ajan maailmassa. Lupaan sen teille.”
Hetken Yvonne näyttää yllättyneeltä, katsoo Magdalenaa kuin suurisilmäinen lintu. Sitten hän tarttuu kuningattaren käteen.

Totta puhuen kuvittelin, että sinä aikoisit itsepintaisesti jatkaa sotimista välittämättä lainkaan tilanteesta. Olen tavannut isäsi, Arthur Ellsworthin, ja kuvittelin sinun olevan pelkästään pinnallisesti kiinnostunut edhasta ja hersistä”, Yvonne sanoo puristaessaan tiukasti Magdalenan kättä. ”Tällä iällä on ilahduttavaa huomata olevansa väärässä joissakin asioissa. Minä luotan sinuun, Kalonian ensimmäinen kuningatar. Pidä sotasi aisoissa, valloita valloitettavasi vasta, kun tiedät, että hersi yön lapsineen pysyy portin oikealla puolella.”

Magdalena nyökkää, lyhyet hiukset keinahtavat ilmassa muistona pitkien laineista. Silmissä palaa tuli, joka hänelle syntymässä uskottiin. Ilman sitä hän ei olisi Kalonian kuningatar, nainen, joka raivaa liekeillään tiensä halki kiven ja jään.

Vastavuoroisesti minä huolehdin Kidehlistä”, Yvonne sanoo. Hänen äänessään ei vieläkään ole lämpöä, johon tarttua. Magdalena tietää jättävänsä Kidehlin paikkaan, jonne hänen valonsa ei ulotu pyyhkimään kyyneliä Kidehlin kasvoilta. Voimat ovat kuitenkin hänen ulottumattomissaan. Hänen on vain luotettava.
Entä sotilaasi? Aiotko viedä oikean kätesi mukanasi?”
Se ei liene päätettävissäni. Jeremian kunto ratkaisee kaiken. Tahtoisin kuitenkin kovasti nähdä hänet.”
Se onnistuu oitis.”

Naiset nyökkäävät toisilleen. Magdalena astuu ensimmäisenä matalasta mökistä valjenneeseen aamuun. Aurinko säteilee latvojen takaa, valaisee polun kannolla istuvan Kidehlin luo. Kidehlin vierellä seisoo joukko nuoria, joiden valkeiden paitojen ja ruskeiden housujen keskeltä Magdalena erottaa tutut kasvot.

Jeremia seisoo kasvot Magdalenaan päin. Poskipäät ovat korkeat, hiukset vaaleat kuin vilja. Kun Jeremia huomaa kuningattarensa, hän jättää Kidehlin ja muut nuoret, astelee suoraan tämän luo ja kumartaa syvään.

Teidän korkeutenne”, Jeremia lausuu hymy kauniilla kasvoillaan.
Jeremia.” Magdalena vie kätensä nuoren miehen kädelle, sormet lomittuvat toisiinsa kaikkien seisoessa katsomassa. Mies on pukeutunut kuten eldithiläiset, Magdalenasta se sopii hänelle. Hän ei ole kuten he, hän erottuu, mutta hän sopii joukkoon. ”Siitä alkaa olla jo aikaa.”
Te leikkasitte hiuksenne.”
Jotenkin minun oli naamioiduttava. Näyttääkö se pahalta?”
Ei”, Jeremia sanoo naurahtaen, ”ainoastaan erilaiselta.”

Yvonne seisoo heidän takanaan, nyökkää paikalle saapuneita suojelijoitaan kohti.
Aamu on kohtaamisia täynnä”, Yvonne kohottaa äänensä. ”Tässä on hänen korkeutensa hallitsija Magdalena Ellsworth, Kalonian ensimmäinen kuningatar.”
Magdalena hymyilee suojelijoille, joiden keskellä Kidehl istuu avuton ilme kasvoillaan. Hän livuttaa kätensä irti Jeremian kosketuksesta.
Sigrid, Illusia”, Yvonne nyökkää kahta tyttöä kohti. Vaaleahiuksinen katsoo Magdalenaa tunnistaen tämän. Hän hymyilee vaisusti. Punatukkainen on joukon kirkkain tähti, piirteiltään erottuva ja hiuksiltaan kuin kypsynyt kirsikka. Magdalena nyökkää hänellekin.
Niila ja Esther”, Yvonne esittelee pitkän ja hintelän nuoren miehen ja tämän rinnalla seisovan heiveröisen, hiuksettoman tytön.

Magdalena on erottavinaan hymynkareen Jeremian suupielillä, kun Yvonne lausuu pitkähiuksisen nuoren miehen nimen.
He ovat suojelijani, piiri, joka tuo kaikille huolettoman aamun”, Yvonne sanoo ylpeys äänessään väreillen. ”Heidän joukkoonsa otan Kidehlin ja kiitän siitä, että hänet on vihdoin tuotu sinne, minne hän kuuluu.”
Kidehl itse ei sano mitään. Magdalena näkee, kuinka tämä etsii katseellaan lämpöä Yvonnesta löytämättä sitä. Ylpeys ei koskaan ole kuin valo, se ei riitä pitämään öisin lämpimänä.

Arvon Yvonne ja suojelijat, sulkeudun suosioonne. Kiitän, että saan tuoda luoksenne ystäväni Kidehlin”, Magdalena lausuu. ”Jos saan pyytää, tahtoisin hetken vain Jeremian ja Kidehlin seurassa. Sen jälkeen poistun Eldithistä ennen auringonhuippua.”
Yvonnen tarvitsee vain nyökätä, ja hänen nuorensa astelevat rivissä pois paikalta. Ainoastaan Niilan katse viipyilee Jeremiassa kuin odottaisi näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Kaipuu ja tarve nuoren miehen katseessa ravistelevat Magdalenaa.

Nouseva aurinko kohoaa sädekehäksi Magdalenalle. Hän kurottuu nostamaan Kidehlin kannolta. Kidehlin piirteet hajoavat kyyneliin, hän tarttuu kuningattareensa painaen tämän tiukasti itseään vasten.

Magdalena”, Kidehl kuiskaa, ”älä jätä minua yksin.”
Sinä et ole yksin. Et koskaan ole.” Magdalena vetäytyy hivenen voidakseen viedä kätensä jälleen Kidehlin kapeille kasvoille. ”Katso minua. Minä olen aina täällä. Olet rakas ystäväni, ja me molemmat tiedämme, että tämä on kaikkien parhaaksi.” Magdalena onnistuu hymyilemään, mutta ei kykene peittämään surua eleen takana.

Minä jään tänne myös”, Jeremia sanoo. Hänen askelluksensa ei vieläkään ole tavallinen, oikea jalka ontuu hienoisesti. Magdalena erottaa siteet myös valkean paidan alla.
Niin on toistaiseksi paras”, Magdalena huokaa. ”Kidehl on sinun vastuullasi. Muista se. En anna sinulle anteeksi, jos häntä kohtaa täällä pelkkä suru ja kaipuu.”
Kidehl päästää hienoisen älähdyksen Magdalenan takana.
Lupaan sen, kuningattareni.”

Magdalena painaa Jeremian pään käsiensä väliin ja suukottaa tämän otsaa kuin sisar, kuin joku, joka on kaivannut ja rakastanut sydämensä rikki. Vasta koskiessaan Jeremian pellavaisia suortuvia kuningatar ymmärtää, kuinka on ikävöinyt läheisintä ystäväänsä. Jälleen hän joutuu jättämään tämän erilleen itsestään.

Minä siirryn Soledhaan, pelaan aikaa teille kaikille.”
Tarvitsetteko minua pian sen jälkeen?”
Tarvitsen sinua aina.” Sitten Magdalena pudistaa päätään. ”Mutta kiire sinulla ei ole. Ota aikasi, parannu kunnolla. Viestinviejät kautta Kalonian tuovat sinulle viestin, jos tarpeeni sinua kohtaan kasvaa sietämättömäksi. Siihen asti selviän.”

Magdalena pitää pienen tauon, hivelee katseellaan Jeremian piirteitä muistaakseen ne ulkoa matkallaan Soledhaan.
Sinä taidat viihtyä täällä. He ovat pitäneet sinusta hyvää huolta.”
Illusia on pitänyt”, Jeremia myöntää. Magdalena muistaa punahiuksisen, erikoisen kauniin tytön. Jeremia nielaisee. ”Ja Niila.”
Magdalena siristää silmiään, mutta ei sano mitään. Hän ei halua avata haavojaan aamun herätessä, lintujen puhjetessa lauluun.

Tulkaa tänne, molemmat teistä”, Magdalena sanoo ja vetää niin Jeremian kuin Kidehlinkin tiukasti otteeseensa. ”Minä rakastan teitä ja tahdon teidät lähelleni, kun kaikki on ohi. Siihen asti me kestämme.”
Kidehl itkee hiljaa, kyyneleet valuvat poskille sanomatta mitään. Jeremia pitää kiinni rakkaasta kuningattarestaan kuin säilyttääkseen tämän tunnun vielä tämän lähdettyäkin. Kidehl antaa itsensä vielä hetkeksi sokeutua häkkinsä valosta.

Kun Magdalena päästää irti, kohottaa kätensä hyvästeiksi ja katoaa metsän varjoihin, Kidehl avaa siipensä, lentää ulos häkistään kirkkaaseen aamuun. Aamu on kirpeä, mutta sen valo sokaisee. Maailma on herännyt uuteen päivään, ja Eldith on kaunis. Vaikka Kidehl valahtaa polvilleen ja itkee, hän kykenee yhä tuntemaan Magdalenan lämmön sylissään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti