Sudensilmät: luku 26

Luku 26: Jää kantaa

Mustapukuiset olivat tuomion enkeleitä, he olivat laskeutuneet noutamaan seuraavan uhrinsa. Evolissa oli vain muutamia rikkeitä, joista oli mahdollista saada kuolemantuomio. Rankimmista ratkaisuista oli luovuttu, jotta sodan kauhut voitaisiin välttää, mutta pahan silmiä koski rankin laki. Kuolema. Ajatus siitä, että ihminen oli kykenevä päättämään toisen oikeudesta elää, oli voimakas. Siksi kuolemaan tuomittiin ainoastaan henkilöitä, jotka olivat riistäneet toisen ihmisen elämän saadakseen voimia haltuunsa. Evolin laki katsoi, että ihminen, joka oli ottanut vastuukseen päättää toisen elämän, antoi samalla muille oikeuden päättää omansa.

Lindri ei ollut päättänyt toisen ihmisen elämää, mutta hän tiesi, ettei se painanut mitään näiden ihmisten silmissä. Lindri oli synnintekijä, hän oli saanut muita tappamaan ihmisiä ja lietsonut sotaa. Ihmiset, jotka vastasivat lain toteutumisesta olivat itse niitä, jotka suunnittelivat sotaa omissa silmissään eettisin voimin. Silläkään ei tuntunut olevan merkitystä sillä hetkellä, kun he laittoivat Lindrin rautoihin ja lähtivät siirtämään tätä mukaansa säpäleiksi rikkoutuneen rakennuksen halki.

Lindri ei tehnyt vastarintaa. Autoon Atlasin viereen pakotettuna hän katsoi ikkunasta ulos, mutta näki savussa ja pölyssä vain savua ja pölyä.

* * *

Kuulusteluhuoneet olivat kliinisen valkoisia, seinillä ei ollut mitään merkkiä siitä, että huoneet olivat todella huoneita. Pelkkää valkoista, tuolia ja penkkiä myöten. Sellaisessa ympäristössä tunsi olevansa joko kuollut tai unessa. Ainoa värillinen asia huoneessa oli valkoisella tuolella istuva viisissäkymmenissä oleva, mustaan ja harmaaseen pukeutunut mies, jonka tehtävä oli kuulustella. Olisi väärin sanoa poliisi, sillä Evolin lainvalvojat eivät toimineet sillä tavoin. Mustahuppuisia tarvittiin vain harvoin. Lindrin tapaus oli ensimmäinen vuosikymmeniin, sillä pahan silmät olivat pysyneet piilossa jo kauan.

”Tiedät, miksi olet täällä.” Miehen ääni oli karhea, se kuulosti tummemmalta ja vanhemmalta kuin ulkomuoto antoi olettaa. Mustahuppuisen kasvoja ikä ei vielä varsinaisesti ollut muuttanut, pieniä silmiä ja suuta ympäröiviä ryppyjä lukuunottamatta. Ääni oli kuitenkin kuin satojen vuosien myrkyttämä.

”Tiedän, mutta enemmän minua kiinnostaisi tietää, miksi.”

”Sinulla ei ole oikeutta esittää täällä kysymyksiä.”

”Ei niin”, Lindri vastasi nojaten tuolillaan taaksepäin, ”eikä teidän enää tarvitse esittää minulle omia kysymyksiänne. Minun vangitsemiseeni on tarvittu varmasti paljon tietoa, että olette vaivautuneet ottamaan syytteet tosissanne. Kuka minut kavalsi? Atlas Moorcroftko, vai joku omistani?”

”Vai oikein omistasi”, mies sanoi avoimen halveksuvasti, ”eivät he olleet omiasi. Olit aivopessyt heidät mukaan rikolliseen toimintaasi.”

”Tai tarjonnut heille aidosti paremman vaihtoehdon.”

”Kuoleman sinä heille tarjosit! Seuraajiesi teloitukset aloitetaan jo tänään.”

Lindri kohotti tummia kulmiaan. Tilanne ei liikuttanut häntä lainkaan. ”Milloin minut teloitetaan suurista synneistäni?” Hänen äänensä ei ollut koskaan aiemmin kuulostanut yhtä sarkastiselta, yhtä petetyltä.

”Huomenna aamun koittaessa.”

”Ihanaa.” Lindri hymyili. ”Minä rakastan aamuaurinkoa.”

Mies kohautti hartioitaan. ”Ei se sinua enää juurikaan lämmitä.”

* * *

Atlasin kuulusteluhuone ei muistuttanut valkoista helvettiä, se oli aivan täysin tavallisiin sävyihin puettu, kalusteeton huone. Huomattavasti normaalimpi. Toiselta näytti huoneeseen kävellyt nuorehko naishenkilö, jonka kasvot olivat tummien tatuointien peitossa ja huppu tummansinisen ja mustan kirjava. Hänen piirteensä olivat symmetriset, ja kun hän riisui huppunsa, Atlas huomasi, ettei naisella ollut hiuksia lainkaan. Silmät olivat smaragdinvihreät. Nainen oli kuin maalaus.

”En olisi koskaan uskonut tapaavani sudensilmiä tällaisessa tilanteessa”, nainen sanoi. Atlasin mielikuvat hänestä tummentuivat ja särkyivät hetkessä. ”Haluan sinun muistavan, ettet ole syytettynä muusta kuin muurin ylittämisestä. Ja siitä me olemmekin kuulleet kaiken jo ystävältäsi.”

Atlas kurtisti kulmiaan. ”Memoria?”

Nainen nyökkäsi.

”Hän oli se, joka ilmiantoi Lindri Aelionin.” Nainen vavahti hivenen lausuessaan Aelionin nimen. Ilmeisesti suvulla oli aivan erityinen merkitys pohjoisessa. ”Hän teki sen sinun ollessasi vielä tiedottomassa tilassa. Memoria Faith toimi oikein kertoessaan sekä sinun, hänen itsensä että varsinkin Lindri Aelionin motiivit. Osa pahan silmien kantajista on yhä ottamatta kiinni, mutta aiomme käyttää kaikki voimamme heidän löytämisekseen.” Nainen katsoi häntä hivenen pitempään kuin olisi tarkoitus, ja Atlas ymmärsi vihjeen.

”Ei, minun sudensilmiäni ette käytä sellaiseen. En halua edesauttaa kenenkään kuolemaa.” Hän oli lisätä lauseensa perään ”en enää koskaan”, mutta ymmärsi sanojen merkityksen ja jätti ne sisälleen.

Nainen nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä on, päätösvalta on täysin sinulla.” Atlas katsoi häntä hetken epäuskoisesti, tuntui omituiselta, että he olivat kuitenkin vanginneet hänet kuulusteltavaksi, mutta nyt lausuivat ristiriitaisuuksia. ”Tämä ei nimittään ole varsinainen kuulustelu, sinä et ole rikollinen. Harkitsemme vahvasti sinun päästämistäsi, sillä et toiminut omasta tahdostasi ylittäessä muuria. Pääset vapaaksi vielä tämän illan aikana, ja kyyditsemme sinut takaisin etelän puolelle. Meidän tulee hoitaa muodollisuudet pois tieltä, jotta pääset lähtemään.” Atlasia suututti, sillä hän tiesi, miksi pääsi syytteistä. Jos joku muu kuin sudensilmien kantaja olisi päässyt muurin yli, hänet olisi vähintäänkin passitettu takaisin omalle puolelleen ja tuomittu vankeuteen. Mutta Atlasin yllä leijui erityisyyden kultainen sädekehä, hänet vapautettaisiin syytteistä vain, koska hän oli Atlas Moorcroft.

”Entä Memoria?” Atlas ei kyennyt peittämään huolta äänestään. Tytöllä oli pahan silmät, ja muurin ylitys oli tapahtunut hänen tahdostaan. Hän oli myös ilmiantanut pahimman rikoksen tehneen Lindrin ja edesauttanut rauhan ylläpitämistä, mutta sellaisilta seikoilta tykättiin usein sulkea silmät, kun mietittiin tuomiota. Syyllinen mikä syyllinen, mutta vain lain silmissä.

”Siksi me sinua haluammekin kuulustella.”

”Anteeksi?”

”Kuulit kyllä. Me haluamme sinun päättävän Memoria Faithin kohtalosta.”

Atlas pudisti hämillään päätään. ”Minä en ole mikään jumala.”

”Kansalle olet.” Oli vaikeaa muistaa, ettei pohjoiselle oltu syötetty valhetta silmien voimattomuudesta. Täällä hän oli yhä jumalallinen olento, pelastaja silmineen.

”Mitä te haluatte minun tekevän?”

”Päättävän Memoria Faithista.”

”Vapauttakaa hänet. Päästäkää Memoria kotiinsa.” Hänen oli kohdattava kotinsa ja kaksoissiskonsa kuitenkin.

Nainen hymyili. Hymy näytti puoliksi irvokkaalta, puoliksi kauniilta hänen tatuoiduilla huulillaan. ”Arvelimmekin, että sinä päättäisit noin”, hän sanoi lausuen joka sanan hitaasti, kuin Atlasilla olisi ollut vaikeuksia ymmärryksessä, ”siksi olemmekin jo päästäneet hänet.”

Atlas katsoi naista hetken epäuskoisena ja purkahti sitten hersyvään nauruun. ”Uskomatonta”, hän sanoi taputtaen käsiään yhteen. Hän jaksoi hymyillä hetken, kunnes muisti mieltään reunustavan, tumman pilven. Lindrin. ”Entä Lindri Aelion? Mitä hänelle tapahtuu?”

”Hänen teloituksensa on huomenaamulla. Haluatko nähdä sen?”

Kaikki Atlasissa halusi vastata kieltävästi, mutta hän yllätti itsensä nyökkäämästä. Oli nähtävä, mitä särkyvän jään päälle rakennettu maailma aiheutti ihmisille. Osa Atlasista ymmärsi, miksi Lindri teloitettaisiin, ja miksi tämän teot olivat väärin. Suurempi osa, se, joka oli rakastanut Mercurya, tiesi, ettei kaikki toiminut niin. Jään päälle ei voinut rakentaa, se särkyisi ennemmin tai myöhemmin. Atlasin sisäinen Mercury sanoi, ettei Lindri ansainnut kuolla. Ja juuri siksi Atlasin olisi nähtävä kaikki. Katsottava tätä silmiin.

Vielä yksi kysymys hiersi mieltä. ”Ja sota? Tehän aiotte sotaa kuitenkin.”

”Osa aikoo”, nainen vastasi siristäen silmiään ja ristien kätensä, ”mutta osa on yhä suuresti sitä vastaan. Lain kouralta menee suuri aika pahan silmien kantajien nappaamiseen, emme ehdi ajatella sotaa juuri nyt. En tiedä, mitä Lindri Aelion on sinulle pohjoisen oloista kertonut, mutta kaikki täällä ei ole niin kamalaa, kuin hän antoi olettaa. Eivät kaikki tahdo sotaa, suurin osa on täysin tyytyväinen oloonsa.”

Atlas nyökkäsi. Hän muisti Havnan myyjistä ja nauravista ihmisistä täyttyneet kadut, ja ymmärsi naisen sanoja. Ei jokainen sielu tahtonut kostoa, eikä sellaisilta pitänyt evätä mahdollisuutta rauhalliseen elämään.

* * *

Teloituspaikka oli julkinen. Ihmiset tahtoivat edelleen nähdä, miksi asiat tapahtuivat, ja paras vaihtoehto siihen oli katsoa tekopyhyyden lasien läpi syytettyä, jonka kaula napsahtaisi. Oi, katso miten paha ihminen, onneksi minä en ole hänen paikallaan.

Ihmiset puhuivat Lindristä samalla pitäen sotasuunnitelmia mielensä perukoilla.

Memoria oli löytänyt Atlasin aamun koittaessa, heidän ei ollut tarvinnut keskustella asioita läpi. He olivat vain tarttuneet toisiaan kädestä ja etsineet paikan, josta he näkisivät Lindrin, kun hänet tuotaisiin hirttopaikalle. Alusta oli puusta, se näytti keskiaikaiselta. Kenties muisto jostakin, joka oli ennen ollut ainoa vaihtoehto.

Ja kun Lindri raahattiin hirttopaikalle, kansa kuohui. Ihmiset huusivat solvauksia ja osa yritti jopa heittää tätä jollakin. Atlas erotti huudon seasta usean Aelionin sukuun viittaavan ilmaisun, ja tiesi, ettei suku olisi turvassa tämän jälkeen. Hän tosin ei olisi näkemässä sitä.

Mustahuppuinen mies, kenties sama, joka oli kuulustellut Lindriä, veti hupun Lindrin päästä ja antoi ihmisten nähdä hänen kasvonsa. Memoria veti käden Atlasin omasta ja vei kummatkin kätensä suulleen. Lindrillä ei ollut enää silmiä. Niiden tilalla oli kaksi syvää, mustaa kuoppaa, ja Memoria näki niistä valuvan jotakin tummaa poskille. Tismalleen samalla tavalla kuin Daphnen silmät olivat valuneet hänen unessaan. Lindri käänsi päätään juuri siihen suuntaan, missä Memoria ja Atlas seisoivat, kun naru kiinnitettiin hänen kaulansa ympärille. Kenties se oli vain kamalaa sattumaa, mutta Memoria pakotti silti pitämään katseensa tiukasti teloitettavassa miehessä. Kun maa vietiin tämän jalkojen alta, kaikki päättyi yhteen kohtalokkaaseen nytkäisyyn. Kuului kamala rusahdus, ja Memoria antoi itselleen luvan sortua.

Memoria vajosi maahan polvilleen kuullen ihmisten hurraukset korvissaan. Atlas piti hänestä kiinni, mutta hän tunsi pojan kosketuksen olevan valovuosien päässä hänestä. Oksennus maistui kielellä, ja Memoria teki kaikkensa ettei olisi antanut ylen.

Ei ollut kyse siitä, etteikö Memoria olisi kestänyt päivän hänen elämässään olleen ihmisen kuolemaa. Hän oli aiheuttanut kuoleman kertomalla, vaikkakin pelastanut useita henkiä tehdessään niin ja mahdollistaen Lindrin suunnitelmien epäonnistumisen.

Lindri Aelion oli kuollut saavuttamatta koskaan sitä, mihin pyrki. Memoria tunsi olevansa mustahuppuinen teloittaja, joka koversi veitsellä silmiä hänen päästään, hän koki olevansa Lindrin kaulalle kiristyvä köysi. Hän oli yhtä syntinen, yhtä tahrattu.