Jos maailma loppuisikin siihen

Minä kävin siellä aina perjantaisin. Ei torstaisin tai lauantaisin, vaan perjantaisin. Kellonajalla ei ollut merkitystä, sillä tiesin rakennuksen odottavan minua ja ottavan minut avosylin vastaan. Aina yhden kerran viikossa, määrätietoisen laskelmoidusti.

Sinä päivänä minä kykenin ainoastaan istumaan sisällä ja hengittämään rakennuksen vanhaa ilmaa sisääni. Kenenkään muun mielestä siellä ei olisi voinut olla kaunista, mutta minä olin viihtynyt siellä aina. Siitä oli tullut minun oma paikkani, oma tilani, jossa hengittää ilman rajoituksia.

Huonekaluja ei ollut, ja vanhuus oli tehnyt tehtävänsä talon perustuksille. Muutama kulma oli vettynyt ja haisi lähemmin tutkailtuna lähestyvältä kuolemalta. Pöly leijaili ikkunoiden edessä niin tasaisesti ja rauhallisesti, että olisin kyennyt kirjoittamaan laulun jokaisen pölyhiukkasen elämästä erikseen. Usein minä puhuinkin hiljaa ääneen, joko itselleni, talolle tai kaikille niille, joille en koskaan saanut sanotuksi sitä, mitä halusin.

Mutta sinä päivänä en nähnyt pölyä, sillä aurinko ei paistanut ikkunasta sisään näyttämään minulle, missä mikäkin pölyhiukkanen tanssi. Minä olin sateensuojassa. Se päivä oli poikkeus sääntöön, sillä se oli keskiviikko. Sateen lamauttama keskiviikko.

Olin kavunnut tavalliseen tapaani rikotusta ikkunasta sisään ja istuutunut vakiopaikalleni lattialle. Katselin tyynen rauhallisena suurinta, eteeni avautuvaa ikkunaa, jota sade piiskasi armottomasti. En keksinyt hetkestä ainuttakaan laulua, en edes yhtä säettä, jonka olisin voinut päästää ilmoille. Siinä ei ollut mitään surullista saati iloista, ei kerrassaan mitään tunteita herättävää.

Ja juuri sitä minä en sietänyt. Minä en kestänyt ajatusta siitä, ettei maailmalla ollut antaa minulle tunteita sellaisena sateisena keskiviikkona, jolloin niitä olisin kipeimmin kaivannut. Se talo oli olemassa minulle vain niitä pieniä hetkiä varten. Odotukseni jokaisen perjantain kohtaamisestamme talon kanssa piti minut vireillä koko viikon, sai asiat tuntumaan merkityksellisiltä. Mutta silloin ei ollut perjantai.

Poikkeus ei vahvistanut sääntöä, se rikkoi sen. Minä en mennyt taloon enää koskaan.

Jos sade ei sinä päivänä olisi piiskannut koulun ikkunoita, jos mieleni ei olisi ollut täynnä kaipuuta taloa ja ehkä sitä jotain tärkeämpääkin kohtaan, jos en olisi silloin mennyt taloon, jos en olisi pilannut kaikkea.

Kun kävelin ulos talosta, jätin sen seisomaan niille sijoilleen, en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kertani siellä.

Ja loppujen lopuksi se olin minä, joka jäin paikalleni, ei talo.