Kato, kun mä hyppään

2005

”Isi hei, kato, kun mä hyppään!”

Tytöllä on epätasaiset letit, toiselle puolelle on tullut enemmän hiuksia kuin toiselle. Uimapuku on vaaleanvihreä, isosiskon vanha. Tyttö itse ei koskaan valitsisi vihreää.

Isä ei käänny katsomaan tyttärensä uimahyppyä, hän katsoo tiiviisti kännykkäänsä ja nyökkäilee.

”Joo, hienosti menee.”

Tyttö nyrpistää nenäänsä. ”Isi, mä en hypännyt vielä”, hän sanoo lapsen tunteita peittämättömällä äänellä.

”Mm, joo.”

Tyttö hyppää. Hän ei ajattele hypyn hetkellä, katsooko hänen isänsä, vaan toimii pelkän hetkellisen raivonpuuskan varassa. Kuinka isä saattaa olla niin poissaoleva? Kuinka hän voi jättää tyttärensä oman innostuksensa kanssa kaksin, eikö hän halua sitä osakseen?

Tytön pää painuu kokonaan veden alle, ja hän säikähtää ympäröivää vettä hetkellisesti. Mutta vesi on hyvä. Se vie ajatukset pois kännykkänsä kanssa istuvasta isästä, joka ei viitsi edes kääntää päätään hänen suuntaansa. Vesi on kiinnostunut, vesi on turvallinen. Se ympäröi hänet kaikkialta, keskittyy häneen kaikella voimallaan.

Hetken hän ajattelee, miltä tuntuisi olla joku muu. Elää kalana vedessä, hengittää vettä kiduksilla ja elää täysin eri todellisuudessa. Ajatus tuntuu kihelmöintinä varpaissa ja käsissä. Sattuuko kaloihin koskaan? Entä, jos vedessä onkin kalojen kyyneliä?

Ja sitten hän nousee. Pieni pää pilkistää vihdoin vedestä, happi pääsee kulkemaan keuhkoihin. Tytön tekisi mieli sukeltaa uudelleen, sillä hengittäminen tuntuu valheelliselta, jollakin tasolla väärältä. Hän haluaa takaisin veden syleilyyn, siellä hän olisi turvassa. Ajan kanssa hän muuttuisi kalaksi, löytäisi oman parvensa eikä koskaan enää itkisi. Ei ainakaan surusta, ei enää koskaan siitä samaisesta kivusta, joka oli kirvoittanut hänen kyyneleensä siihen asti.

*

2015

Kerrostalon kattotasanteella käy tuuli. Kello on varttia vaille neljä, ihmisten työt loppuvat aivan pian. Hymy löytää tiensä tytön kalvakoille huulille. Tänään hän ei ole meikannut niitä, sille ei ole enää syytä.

Tuulenvire heiluttaa hänen kahta, tasaisesti palmikoitua lettiään. Tuuli tuntuu hyvältä myös kasvoilla.

Tyttö sipaisee muutaman karanneen suortuvan pois kasvoiltaan ja katsoo alas. Liikennettä hänen alapuolellaan on paljon, mutta ei vielä tarpeeksi.

Tyttö on päässyt elämässään vaiheesta ”jos” vaiheeseen ”kun”. Kyyneliä ei ole tullut ulos enää useampaan vuoteen, eikä kukaan ole kääntynyt katsomaan, kun hän on aukaissut suunsa. Siksi hän on vihdoin oppinut pitämään sen kiinni.

Hän katselee tarkasti kaikkea sitä, mitä maailmassa tänään tapahtuu. Hän on oppinut, että edes hän kykenee tekemään tarkkoja havaintoja, vaikkeivat muut havaitsisikaan hänestä mitään. Ja kaikenhan voi aina salata, jos on tarpeeksi hyvä siinä.

Tänään autoissa yleisin väri on harmaa. Lapset kulkevat useimmiten äitinsä kanssa. Yleisin sadetakin väri on keltainen. Sateenvarjoja on vain joka toisella.

Merkityksettömiä havaintoja. Kaikki nämä havainnot jäisivät tekemättä, jos hän ei seisoisi nyt kattotasanteella ja tutkisi avoimin silmin alhaalla kulkevaa kansaa. Hymy pakenee hitaasti hänen kasvoiltaan, kun hän huomaa kellon lähestyvän neljää. Isä kävelee aivan pian ulos konttoristaan ja astelee autuaan tietämättömänä kadulle. Sitten hänen puhelimensa soi.

”Haloo, Miiako se siellä?”

”Olen.” Ääni on lasia särkyneen jään seassa, siitä ei erota sen todellista tarkoitusperää.

”Mitä asiaa sulla on? Eikö sun pitäisi olla vielä koulussa?”

”Ei mun pitäisi olla enää missään”, tyttö sanoo tuntien sittenkin jotakin kuumaa silmiensä takana. Tunteita ei koskaan voi tappaa, ne löytävät aina tiensä takaisin.

Linja on hetken hiljaa. Tyttö näkee, kuinka hänen isänsä pysähtyy ja katselee ympärilleen. Tietääkö isä? Kuinka hän voisi?

”Miia hei, mitä sä nyt oikein puhut siellä? Onko kaikki kunnossa?”

”On”, tyttö vastaa tuntien kyyneleet jo kasvoillaan. Älä itke, ei kuolleena saa itkeä. Miltä se ruumishuoneellakin näyttäisi, jos poskille olisi kuivunut kyyneliä? ”On mulla kaikki hyvin. Mä vaan halusin… mä vaan halusin sanoa sulle yhden asian.”

Hetken tyttö kuvittelee, että isä huomaisi ja sanoisi, ettei hänellä ole kaikki kunnossa. Pysähtyisi hetkeksi ja tivaisi niin kauan, kunnes hän kertoisi. Mutta ei isä sellaista tee, ei hänellä ole koskaan aikaa muuhun kuin luovuttamiseen. Se on niin paljon helpompaa.

”No kerro vaan, mutta ole sitten nopea. Mulla on vielä töitä puoli tuntia.” Valehtelija. Tyttö haluaisi sanoa sen ääneen, sylkeä sen suustaan kuin terävän piikin, joka voisi lävistää isän hänen kasvojensa edessä. Silloin se ei olisi hän, joka kuolisi, vaan isä. Niin olisi tarkoitettu. Osa isän suolista valuisi verisenä sotkuna ulos, kasvot muuttuisivat valkoisiksi ja viimeinen verenryöpsähdys pääsisi ulos kalvakoilta huulilta tytön katsellessa.

Mutta tyttö ei sano mitään. Isähän huomaisi pian muutenkin, että hänen tyttärensä tietää hänen valehtelevan.

”Voisitko sä katsoa ylös? Vaan tän kerran?”

Isä empii hetken. Uteliaisuus voittaa, ja kun isä nostaa katseensa ja näkee tyttärensä katonreunalla, hän miltei pudottaa puhelimensa.

”Miia, voi Miia herranjumala, tule pois sieltä… Voi luoja, voi helvetti, mitä sä-”

Puhelin tippuu kädestä. Kummaltakin.

”Isi hei, kato, kun mä hyppään.”