Syksy

Idean piti olla loistava. Sillä toisella oli sinertävä tukka ja paljon saavuttamattomia unelmia. Se ei osannut pitää mistään kiinni, ei kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Aivan kuin se ei olisi koskaan kuullutkaan sanaa pysähtyminen, sellaisella raivolla se porhalsi elämäntilanteesta toiseen.

Ja sillä oli idea. Kerrassaan mainio sellainen, aivan kuten ne sataseitsemänkymmentäkolme sitä edeltänyttä ideaakin olivat olleet. Hei, mitä jos me ei oltaisikaan enää tässä maailmassa vaan siinä toisessa, lähdettäisiin kulkemaan siltaa pitkin – ja puf, meitä ei kaipaisi enää kukaan?

En voinut sanoa ei, en osannut. Sillä oli niin kauniit silmät, niin syvän siniset, että olisin voinut hukkua niihin ilman pelastusrengasta.

Otin sitä kädestä ja annoin sen johdattaa minut syksyn suutelemaan metsään. Siellä oli kaunista, sillä syksy ei ollut vielä levittänyt peitettään koko maailman ylle. Oli vain pieniä, jo keltaisen värin löytämiä lehtiä siellä täällä. Pidin siitä. Kaikki kaunis tapahtui aina syksyllä.

Se, mitä tapahtui, oli sekä kaunista että sydäntä riipivän rumaa. Oli vaikeaa tehdä eroa niiden kahden asian välille, kun kaikki tuntui olevan niin sekavaa, niin kertakaikkisen sotkuista.

Hän todella johdatti meidät kirjaimellisen sillan yli. Sillan takana oli metsä, joka oli onnistunut säilyttämään kesäisen vihreytensä.

”Hei katso, miten se taistelee syksyä vastaan”, se sanoi ja sillä oli taas kasvoillaan se jokin, josta en koskaan pitänyt. ”Tämä metsä ei selkeästikään tahdo vielä luovuttaa.”

Minusta ajatus oli kaunis, joten nyökkäsin.

”Ja me menemme nyt syvemmälle. Oletko valmis?”

En tiennyt, miksi en olisi ollut. En, vaikka pelko puristi sisältäni jotakin sellaista kohtaa, jonka olemassaolosta en ollut vielä tiennyt.

Nyökkäsin silti, ja kun me menimme syvemmälle metsään, me todella katosimme kaikilta muilta. Se toinen tiesi tarkalleen, minne menemme ja mitä meille käy, jos me niin teemme. Sen löytämät uudet ystävät, kuten se niitä halusi kutsua, olivat jo varautuneet meidän tuloomme.

Ja se syksy kului samalla tavalla. Ylitimme sillan ja kävimme metsässä juuri niin monta kertaa, että ehdimme nähdä sen luovuttavan itsensä syksylle ja kukoistavan oranssin ja punaisen eri sävyissä.

Ehdimme nähdä myös paljon muutakin. Se toinen näki varmasti asiat eri tavalla kuin minä, mutta minä näin kaiken, mitä se joutui käymään läpi. Se heräsi eloon uudella tavalla, eikä se tapa sopinutkaan enää yhteen kanssani. Muodostimme täysin erilaiset kuviot, joista ei enää muodostunut selkeää kuvaa.

Minä olin lakannut käymästä metsässä talven tultua, se toinen ei. Ja kun sinä eräänä päivänä astuin sen luonnon värein koristeltuun huoneeseen, se ei ollutkaan enää siellä. Pöydällä oli kukkamaljakko, sänky oli pedattu ja minulle ennestään tutut lakanat oli vaihdettu uusiin, tummanvihreisiin. Huusin sen nimeä, soitin puhelimeen tuhat ja yksi kertaa mutta se ei vastannut, ei se koskaan vastannut. Kolmantena päivänä etsin jo kirjettä, mutta se ei ollut jättänyt sellaista. Ei sitä enää kiinnostanut, tiesinkö minä vai en, se oli mennyt jo siihen toiseen paikkaan, josta se oli puhunut. Ehkä se oli yhtä luonnon kanssa, ehkä se oli kuollut.

Mutta minä en ollut ehkä yksin vaan yksin, niin kertakaikkisen yksin että se sattui joka kerta, kun istuin sen toisen huoneen lattialla ja katsoin, kuinka sen huone pysyi aina samanlaisena.

Kirjettä ei koskaan löytynyt. Eikä mitään muutakaan. Se vain lähti ja jätti ikkunan raolleen.