Sudensilmät: epilogi

(Koska päädyin julkaisemaan jo Wattpadissa Sudensilmät kokonaisuudessaan, aion laittaa nyt tännekin koko stoorin. Linkit löytyvät Tarinat-osuudesta. Haluan näin yleisesti ottaen kiittää aivan jokaista, joka Sudensilmiä on jaksanut lukea, saati sitten kommentoida. Kiitos. Tämä tarina on muodostunut minulle valtavan tärkeäksi, toivottavasti tekin olette nauttineet siitä.)

Epilogi: Vapain siivin

Kadulla käveli ihmisiä, vaikka oli aikainen aamu. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään, ihmiset ainoastaan kävelivät suunnasta toiseen. Memoria ei voinut olla miettimättä, oliko koskaan itse näyttänyt samalta. Päämäärättömältä ja eksyneeltä. Ehkä niin. Ehkä kaikki joskus näyttivät.

Oveen koputettiin, ja Memoria huusi käskyn tulla sisään.

”Huomenta, neiti”, raivostuttavan leveästi hymyilevä sisäkkö toivotti, ”teille on tullut kirje.”

Memoria kurtisti kulmiaan. ”Kirje?”

”Kyllä, neiti. Kirje.”

Memoria kietoi satiinisen aamutakkinsa tiukemmin ylleen ja ojensi kätensä ottaakseen kirjeen. Sen väri oli kellastunut valkoinen, ja Memoria mietti, miksi kukaan postittaisi kirjeen paperissa, joka oli selkeästi parhaat päivänsä nähnyt. Se oli joskus kenties ollut puhtaanvalkoinen. Päälle oli kirjoitettu vanhanaikaisella, koukeroisella käsialalla Memorian nimi. Hänelle ei tullut mieleenkään, keneltä kirje oli. Hän nyökkäsi palvelustytölleen merkin poistua, ja valkoisen oven kolahtaessa kiinni Memoria istuutui suurelle sängylleen ja alkoi avata kirjettään.

Huone ei ollut sotkuinen. Sotkuisuutta ei ollut esiintynyt hänen elämässään viiteen vuoteen. Seinät olivat vaalean mintunvihreät, kalustus oli valkoista ja vaaleanvihreää. Hän olisi saanut kattokruunun, jos olisi halunnut, mutta tyytyi tavalliseen valaisimeen. Memoria oli ollut ainoa, joka oli selviytynyt. Hänen täytyi pitää kiinni normaalista elämästään sen vuoksi. Atlasin ja Mercuryn takia. Ja Lindrin. Pelkkä heidän muistelunsa teki vielä viiden vuoden jälkeenkin kipeää, mutta juuri se kipu teki hänestä elävän. Mercuryn kuolemasta hän ei tiennyt paljoakaan, tiedotusvälineissä oli kerrottu tämän vain yllättäen tappaneen itsensä. Se ei kertonut yhtään mitään, ja ehkä niin oli ollut tarkoituskin.

Ja Atlas, hän ei ollut kestänyt uudelleen yli kuutta kuukautta ilman Mercurya. Mercury oli kuolinpäivänään viiltänyt myös Atlasiin haavan, ja Atlas oli tasan puolen vuoden päästä päätynyt viimeistelemään Mercuryn tekemän haavan. Tällä kertaa hän oli varmistanut, että se tappoi, eikä jättänyt kitumaan. Atlas oli kuollut omaan pieneen asuntoonsa, ja monet kertoivat hänen hymyilleen kuollessaan. Memoriasta se ei ollut lainkaan mahdoton ajatus. Itsemurhakirjettä Atlas ei ollut jättänyt. Ei ennen kuin nyt.

Kyyneleet tippuivat vasta avatulle kirjeelle, kun Memoria ymmärsi, mikä se oli. Atlasin kirje hänelle, Atlasin, joka oli kuollut miltei viisi vuotta sitten. Hän joutui vetämään syvään henkeä, että uskalsi aloittaa lukemisen. Viisi vuotta sitten oli tapahtunut liikaa asioita, ja sitten yhtäkkinen hiljaisuus. Memoria oli todella palannut kotiin Daphnen luo ja saanut vihdoin tarvittavan rohkeuden saattaa siskon sairaalahoitoon. Hän kävi yhä säännöllisesti katsomassa siskoaan, mutta tämä ei enää heittänyt varjoaan Memorian elämään.

Syy sille, miksi Memoria asui nyt hienosti sisustetussa asunnossa palvelijan tuodessa hänelle kirjeen, oli hänen kirjansa. Memoria ei ollut suostunut Atlasin kuoleman jälkeen jättämään tapahtumia vain sisälleen, hänen oli ollut pakko päästää heidät pois mielestään. Tapahtumat elivät nyt kansien välissä, ja kannessa oli Atlasin susimaalaus ja kirjan nimi, Sudensilmät. Koska sudensilmistä kaikki oli lähtenyt, ja niiden vuoksi kaikki oli päättynyt.

Memoria oli myös kirjoittanut jälkikäteen avoimesti pahan silmistään ja niiden ympärille muodostuneesta kauhusta. Hän oli saanut tabua murrettua, norsunluutorni ei ollut enää pelkästä luusta. Omia silmiään hän piti näkyvillä, ehkä sen vuoksi, että Lindrin menetetyt silmät tulivat hänen uniinsa vieläkin. Se ei haitannut, se oli jo muodostunut osaksi elämää kuten Atlas ja Mercurykin.

Ja paljon huomiota aikaan saaneet silmät alkoivat lukea kirjettä. Atlasin käsiala oli koukeroinen, mutta selkeä. Memoriasta se kuvasti hyvin sitä, millainen ihminen Atlas oli ollut.

”Rakas Memoria,

minä inhoan hyvästejä. Siksi et saa lukea tätä kirjettä kuoltuani, se olisi liian ajankohtaista ja vain satuttaisi sinua. Luet tätä todennäköisesti viiden vuoden päästä kuolemastani. Koska tunnet minut, osaat varmastikin kertoa, miksi halusin tehdä tämän näin.

Ihmisellä ei ole koskaan syytä päättää elämäänsä. En ikinä saanut tietää, miksi Mercury päätti omansa, joten en tahdo jättää sinua epätietoisuuteen siitä, miksi minun omani tulee pian päättymään. En koskaan tekisi välittämälleni ihmiselle siten.

Sinähän tiedät, että Mercuryn kuoleman jälkeen minä eristäydyin kokonaan. En pelkästään surusta – en sietänyt ajatusta, että kaiken kokemamme jälkeen mikään ei ollut muuttunut. Tyhjyys velloi sisälläni edelleen, huomasin olevani jälleen tyytymätön. Mercuryn kuolema päätti kaiken minussa, en tuntenut olevani enää mitään, vaikka olin edelliset kuusi kuukautta vannonut itselleni pärjääväni ilmankin. Sanotaan, että asioiden arvon ymmärtää vasta menetettyään ne, ja se on täysin totta.

Toivottavasti sinäkin osaat arvostaa meitä kaikkia, vaikkemme olleetkaan hyviä ihmisiä. Sellaisia ei ole olemassakaan.

Ja muutakin tapahtui. Jotakin, jonka haluan sinun kertovan maailmalle. En tiedä, onko Evolia viiden vuoden päästä enää ylipäätään olemassa – tuskin ainakaan sellaisena kuin se on nyt. Joka tapauksessa tahdon sinun kertovan kaikille totuuden sudensilmistä.

Oletetaan, että niiden voima on vahvimmillaan kahdeksantoistavuotiaana ja että mitä enemmän niitä käyttää, sitä nopeammin ne sokeutuvat. Minä tiedän nyt, että niin ei ole.

Tarkkaa syytä sudensilmien kantajan synnylle en tiedä, mutta tiedän tarkalleen, miten silmät toimivat. Ne eivät ole sudensilmät. Ne ovat rakkauden silmät.

Kun minä tapasin Mercuryn, opin käyttämään silmiäni muuhunkin kuin omaan etuuni. Kun Mercury tapasi minut, hänen maailmansa – miten se sanotaan, kirkastui? Hän osasi käyttää silmiään ja ennen kaikkea sydäntään.

Ja tiedät varmasti, mitä tapahtui, kun minä menetin Mercuryn. Minun silmäni menettivät ensin tehonsa, ja hiljalleen näkökin alkoi heiketä. En tahdo olla sokeassa maailmassa. Minä näen vielä, mutta minulle ei ole täällä enää mitään nähtävää.

Uskon sinun ymmärtävän minua.

Lava on sinun, Memoria. Toivon, että osaat nauttia siitä enemmän kuin minä koskaan nautin. Vielä haudan takaakin tahdon muistuttaa sinua siitä, että rakasta koko sydämestäsi, kun siihen tulee tilaisuus. Et välttämättä saa toista.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Atlas”

Memoria puristi kirjeen rintaansa vasten ja antoi kyynelten valua poskilleen. Hän halusi painaa sen tarkasti mieleensä, hän ei saisi koskaan unohtaa kirjeen aiheuttamaa tunnetta.

Hetken ajan hengittäminen tuntui helpommalta, keho oli kuin ilmaa. Memoria tunsi lentävänsä.