Kaksi tarinaa siitä olennaisimmasta

(Laitan tähän alkuun sellaisen varoituksen, että nämä molemmat sisältävät kuvauksia anoreksiasta. Eli tuskin sopii sellaisille, jotka eivät halua lukea aiheesta lainkaan.)

Et saisi siitä kaunista

Oksennuksen maku tuntuu happamana kielellä. Kurkku on herkkänä – jos hän kumartuisi vielä kerrankin WC-istuimen ylle, loputkin sappinesteet pääsisivät varmasti ulos yhtä nopeasti kuin edellisetkin. Ikuisessa kierteessä hyvää on ainoastaan se, että sen voi katkaista koska tahansa. Mutta tänään ei ole se päivä.

Hänen sisällään kaihertaa ajatus. Siitä puolet on höystetty näennäisellä toivolla, puolet mädällä, suurella vihalla. Tänään hän aikoo käsitellä niistä kumpaakin, ottaa ne pöydälle ja vääntää niitä niin kauan, että ne alkavat muistuttaa toisiaan. Toivo ja viha. Viha ja toivo. Siinä on kaikki, mistä hän elää.

Ensin viha. Keho ei kelpaa, mikään fyysinen ei ole hänelle miellyttävää. Kuinka monta luuta pitäisi vielä saada näkyviin? Kuinka pitkä matka siitä on siihen, että yksikään elin ei enää toimi, ja hän makaa sairaalassa tiputuksessa? Loppujen lopuksi sairaala ei olisi edes pahin mahdollinen vaihtoehto. Pahimpia vaihtoehtoja hänellä on päässä ainakin viisi erilaista, ja jokainen niistä kaihertaa yhtä pahasti.

Kuvottavaa, mustaa inhoa, jota hän tuntee fyysisyyttä kohtaan, löytyy hänen sisältään enemmän kuin vielä kunnolla toimivia sisäelimiä. Joa hän vain eläisi jossain muualla kuin kehossaan, jos hän saisi sen kaiken katoamaan ja lakkaisi olemasta fyysinen olento… Jos, jos jos. Aina vain jos, ei koskaan kun, niin epävakaana se kaikki levittyy hänen ylleen ja tekee elämästä mahdotonta isolla M-kirjaimella.

Koska toivo, toinen hänen sisällään myllertävistä tunteista on pienempi kuin viha, hän ei jaksa käsitellä sitä. Se painaa enemmän kuin viha, sitä on vaikeampaa kantaa mukanaan. Mutta sitä ei voi oksentaa ulos tai jättää syömättä, se asuu hänessä painavana ja syyllistävänä muistutuksena siitä, että hänellä olisi toinenkin mahdollisuus. Kaikilla heillä on aina toinen mahdollisuus, ja sen nimi on elämä.

Hän kuvittelee kirjoittavansa ilmaan sanat viha ja toivo, mutta käsi ei jaksa nousta ylös piirtämään ilmaan viivoja. Hän on lyhistynyt WC:n lattialle ja haistaa oksennuksen kaikkialla ympärillään. Hän ei keksi hetkestä mitään kaunista, ei kerrassaan mitään vertauskuvallista tai toiveikasta. Se on pelkkää pistävän oksennuksen hajuista ja valotonta, täysin ilotonta matkaa yhä vain syvemmälle oman sairautensa sisälle. Mutta sitähän hän rakastaa. Sairautensa tiukkaan syleilyyn kietoutuneena hän vajoaa makuuasentoon WC:n kylmälle lattialle ja tietää, ettei nousisi koskaan ellei joku tulisi nostamaan.

Joskus

Ympäröivä vesi saa kehon tuntumaan painottomalta, höyhenenkevyeltä. Hetken siinä ollessaan hänen ruumiissaan alkaa tuntua, että se lakkaa olemasta yksi ruumiinosa kerrallaan. Hän kuulee kaiken altaassa tapahtuvan, tuntee jokaisen aallon kehossaan. Ja silti hänestä tuntuu, ettei häntä ole täällä enää lainkaan, hän on siirtynyt jonnekin kauemmas. Ympäröivä vesi kadottaa hänestä kaiken sen, jolla ei ole hänelle merkitystä ja korostaa sitä, jolla on. Mieli tuntuu avoimelta, täysin rauhoittuneelta.

Jos hän nyt nousisi ylös, lumous olisi poissa ja todellisuus piirtyisi jälleen jokaista uimahallin halkeillutta laattaa myöten hänen silmiensä eteen. Kenties juuri siksi hän ummistaa silmänsä tiukemmin kiinni ja alkaa kuvitella.

Hän kuvittelee itsensä pois. Pois on tarkin mahdollinen kyseisestä tilasta annettava määrite, sillä sitä paikkaa ei ole täällä, siellä tai missään. Se ei ole olemassa meidän luomallamme kielellä.

Siellä ei ole pelkoa, vihaa tai toivoa, sillä sellaiset käsitteet lakkaavat olemasta siellä. Pienetkin veden värähdykset tuntuvat kehossa ja jokainen altaassa kuuluva ääni kuuluu tärykalvoissa, mutta siltikään hän ei ole täällä.

Kuluu määrittelemätön määrä sekunteja, minuutteja, ehkä jopa tunteja. Hänen kehonsa on miltei turtunut vedessä, mutta se ei liiku. Hän saavuttaa ensimmäistä kertaa elämässään sen tilan, johon hän on aina tahtonutkin. Hän on hetkeksi lakannut olemasta fyysisellä tasolla.

Kun joku toinen astuu altaaseen, hän havahtuu ja nousee ylös. Mieli on taas täällä, keho ei ole enää kokonaan veden alla. Lumous on särkynyt, mutta se ei haittaa, koska hän tietää tien takaisin.

Kun hän nousee epävarmoin askelin altaasta, ymmärrys leviää hitaasti hänen mieleensä. Se on kirkasta ja puhdasta, ja se levittäytyy anoreksian luoman mustuuden ylle. Hetken ajan hän näkee kultareunukset henkilökohtaisen pimeytensä ympärillä ja hymyilee.

Ei tänään eikä huomennakaan, mutta joskus.

Ja koska mikään ei koskaan lopu, näilläkään kahdella toisiinsa kenties liittyvillä tai liittymättömillä tarinoilla ei ole pistettä