17 vuotta ja 364 päivää

Kokoontuminen alkaa aivan liian pian. Kello on 16.45, iltapäivä on jo ottanut ensimmäiset kunnon juoksuaskeleensa ja lähestyy kovaa vauhtia maaliviivaa, jossa ilta jo odottelee venytyksiä tehden.

Enää viisitoista minuuttia siihen, joka mullistaa Annin elämän. Anni ei pidä ajatuksesta, mutta Annilta ei kysytä. Tämä on hänen viimeinen päivänsä kauniina, ja hän aikoo ottaa siitä kaiken irti. Linnan portilla alkaa olla tungosta, kaikki ovat odottaneet tätä hetkeä. Kaikki paitsi Anni itse.

Ihmisiä alkaa tulvia sisään naurettavina ryppäinä, ja Anni joutuu istumaan linnan tornissaan odottaen epätoivoisesti näiden viidentoista minuutin kulumista. Kello viisi tämä naurettava prinsessanäytelmä pannaan toteen, hänet kiskotaan alas, paljastetaan koko kansalle. Ja sitten itketään. Ensin suuressa kuorossa – ”Voi tuota meidän kylän Annia, voi ei voi voi miksi juuri hän” - ja sitten hiljempaa, hivenen pienemmissä ryhmissä - ”Rakas ihana kaunis Anni voi sinä olet aina ollut meille niin mittaamattoman tärkeä.”

Lopputulema on silti sama. Ensin näytetään julkisesti, miten paljon rakastetaan ja välitetään, ja seuraavana päivänä ollaan jo täysin valmiita heittämään mädillä hedelmillä ja eläinten jätöksillä. Sellaista se aina on, sama toistuu joka vuosi, mutta vain tänä vuonna se tapahtuu Annille.

Voi, miten paljon hänen runokirjansa saakaan kuulla tästä. ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” runokirja varmasti kysyisi häneltä, jos saisi luvan kysyä. Mutta Anni ei vastaisi sille, hän vain jatkaisi kirjoittamista siitä, miten suurelta ja ihmeelliseltä tämä päivä oikein tuntuukaan. Ja jokainen nainen kylässä tietäisi tismalleen, miltä hänestä juuri sillä hetkellä tuntuu. Nenäliinapaketti kiertäisi ringissä, epätoivoinen tyrskintä alkaisi käydä hermoille kolmannen minuutin jälkeen.

Mutta sellaista se on. Anni, seitsemäntoista vuotta ja 364 päivää istuu vielä hetken linnan tornissa ja muistelee kauneutensa vuosia. Sillä niinhän se menee, että seitsentoista vuotiaana on neito kaunehin.