Sudensilmät: luku 27

Luku 27: Laulun aika

Riisutut puut ja huurteinen maa näyttivät yhtä autioilta kuin ennenkin. Atlasin katse kiersi muurin ympäristöä, muttei löytänyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli yksin, Memoria oli saatettu pois pohjoisen puolelta heti Lindrin teloituksen jälkeen. Hän ei ollut ehtinyt sanoa tytölle mitään, ei edes kiitoksia, tämä oli vain viety pois. Atlasiin puolestaan luotettiin hänen silmiensä vuoksi, ja sen vuoksi hänen annettiin kulkea vapaasti pohjoisen puolella. Silmien voima oli sokaiseva, Atlasia huvitti ihmisten suhtautuminen. Hän olisi käytännössä kyennyt tuhoamaan kaiken ympäriltään, mutta ihmiset tyytyivät vain suutelemaan maata hänen jalkojensa alla. Eivät voimat heille sillä keinolla siirtyisi, eivät ne heitä koskaan hyödyttäisi. Atlas ei koskaan aikonut käyttää niitä, eikä kotona kukaan kysyisi.

Kotona. Sellaista ei ollut enää. Atlas ei tiennyt, mihin palata nyt, kun hän ei löytäisi Memoriaa enää. Ajatukset Mercurysta houkuttelivat edelleen, mutta hän tiesi, ettei pääsisi tämän luo enää. He olivat tietoisesti eronneet toisistaan, Atlas ei uskaltanut enää leikitellä ajatuksella yhteen palaamisesta. Mercury oli jossain älykkyytensä suojissa, kukaan ei löytäisi häntä, ellei hän tahtoisi. Atlasin sydäntä pisti. Hän ymmärsi vasta karua maisemaa katsellessaan, miten suuri merkitys Mercurylla oli ollut hänen elämässään. Hän oli tutustunut Memoriaankin vain, koska tällä oli ollut yhteys Mercuryyn.

Epäilys siitä, ettei hänen elämänsä palaisi ennalleen, oli suuri. Puoli vuotta ilman Mercurya oli tuntunut kidutukselta, ja kaiken pohjoisessa koetun jälkeen hän tahtoi vain entistä suuremmin unohtaa koko ihmisen olemassaolon. Evol oli kirottu, paha maa hänelle. Sen järjestelmät ja ihmisten ahneus olivat syövyttäneet kaiken hyvän hänen elämässään. Hetken Atlas katui, ettei ollut estänyt Lindrin teloitusta. Tällä oli ollut ajatuksia, jotka Atlaskin kykeni allekirjoittamaan.

Tuuli heilautti Atlasin hiuksia silmille, ja hän naurahti surumielisesti muistolle. Hän oli niin keskittynyt ajattelemaan vuorilla Mercuryn kanssa viettämäänsä aikaa, ettei ehtinyt lainkaan kyseenalaistaa sitä, ettei pohjoisessa tuullut. Tällä alueella ei ollut tuulista, ei koskaan.

”Annoin sinulle vinkin kuin tarjottimella, ja sinä vain herkistelet. Tyypillistä.”

Atlasin sydän lakkasi toimimasta. Hänen ajatuksensa oli kuultu, hän tiesi, kuka hänen takansaan seisoi. Atlasin ei tarinnut kääntyä, hän kuuli askeleet takanaan.

”Pitkästä aikaa, Atlas”, Mercuryn ääni sanoi, ja Atlas tunsi tämän kädet harteillaan. Mercury käänsi hänet ympäri, jotta hän näki Mercuryn kasvot. Ne olivat ennallaan lukuunottamatta sähkönsinistä huulipunaa, joka oli uusi. Atlas toimi tunteen, ei ajatusten voimalla. Hän vei huulet Mercuryn omille ja suuteli tätä voimakkaasti, kunnes ymmärsi, mitä oli tekemässä ja riuhtaisi itsensä taaksepäin.

”Anteeksi”, Atlas sanoi automaattisesti, ”minä en ajatellut mitään.” Aivot muistuttivat häntä siitä, ettei Mercuryn luo palaaminen ollut enää suunnitelmissa. Ei, vaikka tämä oli ilmestynyt hänen luokseen kuin tyhjästä. Oli osattava päästää irti.

Mercury sivuutti Atlasin suudelman täysin, vaikka olikin kaivannut tämän makua huulillaan. ”Minä olen seurannut sinua jo pitkän aikaa”, Mercury myönsi, vaikkei hän ollut aikonut paljastaa sitä. Esittäminen ei ollut hänen vahvuuksiaan.

”Miten se on mahdollista?” Atlas vaivautui kysymään, vaikka tiesi, että Mercurylla olisi täysin selkeä vastaus mielessään. Hänellä oli aina.

”Sinulla on samanlaiset silmät kuin minullakin, kyllä sinä tiedät, mihin kaikkeen näillä kykenee.” Mercury vinkkasi silmää. ”Älä tosin huoli, en ole seurannut sinua kuin veljeni teloituksesta asti.” Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Lindristä puhuminen kävi häneltä helposti, mutta Atlas tiesi, että pikkuveli oli yksi Mercuryn heikoista kohdista.

Atlasille oli yllättävän helppoa katsoa Mercurya puolen vuoden jälkeen taas silmiin. Hän oli pelännyt sortuvansa, jos näkisi tämän vielä, mutta suudelma oli ollut siihen mennessä ainoa harkitsematon teko. Atlas tunsi ylittäneensä itsensä.

Mercury avasi jälleen suunsa, ja Atlas käytti kaiken voimansa keskittyäkseen mitätöimään hänen lauseensa. Hän ajatteli Mercuryn puheen pelkkänä sanahelinänä, joka ei saisi merkitystä hänen korvissaan. ”Olin sitten kuitenkin heikko. Päädyin takaisin luoksesi viipyiltyäni aikani.”

Atlas ei vastannut.

”Haluan sinua – sinut – edelleen.”

Ei vieläkään vastausta, Atlas piti yhä katseensa Mercuryssa, vaikka hän tunsi käsiensä vapisevan. Ne saivat vapista, se ei enää merkinnyt hänelle heikkoutta.

”Eikö sinua kiinnosta, missä olen ollut?” Mercury näytti lähes loukkaantuneelta ristiessään valkoisen takin suojissa olevat kätensä. ”Eikö sinulla ollut minua ikävä?”

”Oli.” Totta helvetissä oli. Jokainen sekunti. Atlas halusi turruttaa ikävän, normalisoida sen ja lopulta unohtaa. Se olisi mahdollista, hän osaisi kyllä.

Askeleet veivät Mercuryn Atlasin lähelle. Hän kietoi ohuet kätensä tämän ympärille ja tunsi, miten Atlas rentoutti kehonsa lopulta. Kädet, joiden kynnet oli lakattu tummansinisiksi, hapuilivat Atlasin pitemmiksi kasvaneita hiuksia. Ne olivat säilyttäneet ilta-auringon sävynsä, ne olivat yhä yhtä upean kultaiset.

Mercury hengitti Atlasia, tunsi tämän tuoksun kaikkialla kehossaan. Hetki ei kestäisi kauaa, hän tiesi sen, ja tarrasi kiinni lujempaa. Atlasin lihakset jännittyivät hänen kehoaan vasten, ja muutaman sekunnin päästä Atlas oli jo rimpuillut itsensä irti. Mercury kavahti ilmettä, jonka oli aiheuttanut rakastamansa ihmisen kasvoille. Se oli täynnä kuvotusta, syvää inhoa, joka kohdistui enemmän Atlasiin itseensä kuin Mercuryyn. Se ei silti parantanut tilannetta ollenkaan, Mercuryn sisäisiin haavoihin sattui.

”Lähde mukaani.” Lause vain karkasi sinisiltä huulilta. ”Lähdetään yhdessä.”

Atlas pudisti kullankeltaista päätään. ”Tiedät, etten voi. Minun täytyy kulkea ulos tuosta kiviovesta, ja sinun täytyy jäädä sen tälle puolelle.” Hän nyökkäsi muuria kohti.

”Lähdetään yhdessä”, Mercury toisti, eikä Atlas vieläkään suostunut kuulemaan sanoja. Epätoivo levisi hänen kasvoilleen, hän puri hampaansa yhteen. ”Minä en voi, en anna sinun tuhota minua enää. Emme voi olla yhdessä, tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin!” Atlas ei ollut koskaan aiemmin kuullut omaa ääntään yhtä epätoivoisena ja katkonaisena. Se ei kuulostanut hyvältä.

Siinä, missä Atlasin kasvot olivat vääristyneet, Mercuryn sädehtivä hymy oli palannut. Sen näkeminen sattui, Atlas tahtoi kovertaa silmänsä ulos samalla tavalla, jolla Lindrin silmät oli häneltä riistetty. Kaikki maailmassa oli mätää, epäpuhdasta saastaa vain sudensilmien vuoksi. Raivo väreili hänen kehossaan.

”Sinä rakastat minua edelleen.”

Atlas puri kieleensä, hän halusi tuntea veren maun, jotta unohtaisi, miltä Mercuryn huulipuna oli maistunut. ”Niin rakastan.” Sanat tulivat ulos vain pakotettuina.

”Kaikki oleellinen on kohdallaan, me voimme lähteä.”

Ei. Mercury ajatteli liian yksinkertaisesti, hän ei nähnyt kokokuvaa. ”Ja minä en suostu lähtemään matkaasi juuri siksi, että välitän sinusta yhä. Se ei käy enää. Hymysi ei säteile enää niin paljon, että se saisi minut jäämään.”

Atlasin silmät olivat punaiset, hän pidätteli itkuaan kaikin keinoin. Mercuryn hymy puolestaan sai surumielisen vireen, kun hän kuuli Atlasin sanat. Jokin hänen sisällään näytti loksahtaneen paikalleen. Ilme kasvoilla näytti siltä, että hän olisi juuri kertonut sisäpiirivitsin itselleen. Hänen liikkeensä kuitenkin kertoivat jostakin aivan muusta.

Seuraavat sekunnit kuluivat liian nopeasti. Mercuryn kädet kaivoivat takin rintataskuista jonkin terävän esineen, jota Atlas ei ehtinyt kunnolla nähdä. Hänen ei tarvinnut nähdä sitä, sillä se eteni muutaman sekunnin aikana suoraan Mercuryn omaan vatsaan. Mercury viilsi syvään, hänen ilmeensä kertoi, että hän tiesi tismalleen, mistä viiltää. Takki oli auki, joten ainoastaan korkeakauluksinen paita oli pienen ja terävän veitsen tiellä. Se uppoutui syvälle ihoon. Mercuryn sisälle saattoi nähdä, ja hän vain pahensi asiaa viiltämällä alemmas. Verta pulppusi ulos, ja mitä alemmas hän viilsi, sitä helpompi reitti oli sisäelimille tulla ulos. Verta oli kaikkialla, se tahrasi Mercuryn valkoisen takin ja siniset asusteet. Kaikki oli punaista.

Atlas ei ehtinyt reagoida. Hän ei tiennyt seuraaviin minuutteihin ollenkaan, mitä teki. Hän kumartui liaan hitaasti maahan kyyristyneen Mercuryn puoleen, yrittäen etsiä katseellaan ratkaisua tapahtuneeseen. Mercury nosti päätään yskien rinnukselleen verta. Hänen hymynsä näytti irvokkaalta. ”Pahoittelen... kaikkea tätä verta”, hän sanoi yskäyksiensä välistä. Atlas ei saanut sanoja ulos, hän vain tuijotti järkyttyneenä itseään viiltänyttä Mercurya. ”En halunnut... käyttää silmiäni”, Mercury yski, ”ymmärrät varmaan.”

Sekunteja, pitkiä ja vereen värjäytyneitä sekunteja. Atlas kosketti Mercuryn olkapäitä, mutta ei uskaltanut tarttua häneen kunnolla. Hän pelkäsi pelottavansa vielä vaivoin tässä kiinni roikkuvan elämän pois.

”Mercury.” Nimi oli ainoa, jonka hän sai ulos. ”Mercury!”

Mercury katsoi Atlasia pitkään veren valuessa ulos ammottavasta haavasta. Hänen ilmeensä oli levollinen. ”Ei tämä ole... vielä lopussa.” Mercuryn kädet vapisivat, kun hän riuhtaisi suurella voimalla veitsen itsestään saaden haavan aukeamaan pahemmin. Veitsi ei kuitenkaan pysynyt kauaa hänen käsissään, se siirtyi yhtä suurella voimalla Atlasin alavatsaan. Mercury painoi sitä syvemmälle yskiessään samalla verta niin paljon, että hän tuskin kykeni näkemään kivultaan, mihin veitsen iski.

Mercuryn kädet valahtivat syliin. Hän katsoi monta pitkää sekuntia Atlasia ja hymyili verisellä suullaan Atlasin haukkoessaan henkeä kivusta. Sitten hänen katseensa katosi, se siirtyi ylös, muttei tuntunut varsinaisesti kohdistuvan mihinkään.

”On kaunista”, hänen huuliltaan pääsi, ”vihdoinkin.” Pää kallistui taaksepäin, veri valui vuolaanaan hymyilevältä suulta leualle. Silmät eivät enää katsoneet mihinkään, Mercury oli lakannut olemasta.

Atlas ei tuntenut kipua haavassaan, hän kykeni näkemään ainoastaan Mercuryn auki silvotun kehon. Ruumiin. Hän oli kuollut, ja niin tunsi olevansa Atlaskin.