Luku
22: Pidä kädestä
Isä seisoo oviaukon ja yön välissä,
kädet ovat puuskassa, hengitys raskas. Silmissä kiiltää kulunut
päivä, mutta väsymys on jättänyt piirtämättä viivansa niiden
alle. Iliaksen olemuksessa hehkuu vaaran tuntu, Niila kävelee
lähemmäs, hänen on päästävä ulos. Päivä on ollut pitkä
hänellekin. Kidehlin tutustuttaminen kylän tavoille on vienyt myös
hänen energiaansa. Yön levittäytyessä Niila tuntee poltetta
kehossaan. Se vetää häntä parannustupaan, Jeremian luo. Mies ei
lähtenyt pois.
Ilias seisoo ovella, kasvattaa
poltteen Niilan sisällä sietämättömäksi. Se törmäilee kehon
laitoihin, kaihertaa pahemmin kuin edha.
”Mihin sinä olet matkalla?” Ääni
on kivi kiveä vasten, se kirskuu Niilan luissa.
”Ulos.”
”Et todellakaan.”
”Minun ei tarvitse perustella
itseäni.”
Niila kiilaa isän ja oven väliin,
voimakas käsi tarttuu häntä olasta, riuhtaisee takaisin eteiseen.
Kynttilän valo lepattaa kuin hakkaava sydän. Niila katsoo Iliasta
silmiin, haastaa tämän, mutta ei yritä uudelleen astua ulos
ovesta. Katse kertoo kaiken, Niila ei päästä Iliasta pakenemaan
sen alta aivan kuin Iliaskaan ei päästä poikaansa ovesta.
”Minne sinä menisit? Juoksemaan
ystäviesi kanssa metsään?”
Niilan silmät suurenevat.
”Se leikki saa loppua. Yvonne Ekberg
kohtaa köyden, jos kehtaa vielä kerrankin ilmestyä eteeni niin
kuin tänä aamuna. Häntä ei täällä kumarreta.”
”Kuningatar itse saapui tapaamaan
Yvonnea, sinulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuningatar
päättää, ketä kumartaa, ja hän kumarsi Yvonnea. Sinä et tiedä
tästä tarinasta mitään, koska olet päättänyt sulkea korvasi
siltä.”
Ilias siristää silmiään.
Leukaperät kiristyvät, kädet nykivät.
”Akkojen hourailua”, Ilias
sihahtaa, ”sillä mikä muukaan kuningatar olisi kuin nainen
itsekin. On käsittämätöntä, että olen antanut tämän jatkua
näin pitkään.”
”Sinä et voi tehdä mitään.”
Niila ottaa askeleen eteenpäin. Ilias ei tee mitään. Niila tietää,
että hänen isänsä voi toimia kuin petoeläin, odottaa, että
saalis tulee itse lähelle.
”Voin. Käskyvalta on viime kädessä
minulla. Hirttoköysiä riittää.”
”Kuten isällesikin aikanaan,
niinhän?”
Rystynen löytää silmäkulman, Niila
kaatuu taaksepäin. Hän ehtii vetää kädet alleen, kun Ilias käy
päälle, asettaa vartalonsa aivan poikaansa vasten. Niila näkee,
kuinka miehen suuret kädet hapuilevat vyötä, jolla tapailla
selkää, niskaa, alavartaloa. Niila ei jättäydy isänsä
otteeseen, saaliillakin on kynnet. Hän potkaisee Iliasta vyötärölle
ja käyttää Iliaksen kaksi valkoisen kivun sekuntia vetääkseen
jalkansa miehen alta.
”Sinä et koske minuun”, Niila
sanoo pitäen äänensä vakaana. Hän kävelee kohti ovea, ottaa
rauhallisia askelia, sillä pedon luota ei pidä koskaan juosta pois.
Se kiinnittää sen huomion. Ilias nousee ylös juuri niin nopeasti
kuin Niila kuvittelikin. Mies vetää Niilan takaisin eteiseen, pitää
kiinni tämän suusta, jotta tämä ei pääse huutamaan koko
Eldithiä paikalle. Niila ei ole koskaan tehnyt niin, mutta
jokaisella kerralla Ilias katsoo parhaaksi joko sitoa poikansa tai
vaimentaa tämän ruumiillisilla keinoilla.
”Sinä et puhu minulle
isästäni. Häntä ei ole enää olemassa.” Ennen kuin Ilias ehtii
jatkaa, pistävä kipu saa hänet älähtämään. Niila on upottanut
hampaansa suuta pitelevään käteen ja rimpuilee itsensä irti
otteesta. Hän pitää ohuilla käsillään kiinni ovenkarmeista,
jotta Ilias ei riuhtaise häntä uudelleen irti.
”Sinun isäsi on yhä olemassa
päässäsi, hän tappoi itsensä etkä sinä ole koskaan hyväksynyt
sitä, että sinun perintösi on hänen heikkoudessaan. Sinä et ole
isäsi, enkä minä ole sinun kuvasi, minussa ei ole jäljellä enää
ainuttakaan osaa, joka kykenee olemaan sitä, mitä sinä haluat.”
Niila vapisee paikallaan, happi kulkee vaivoin, puhuminen ja Iliaksen
läsnäolo hengästyttävät hänet.
”Minä menen nyt ulos. Sinä et
puutu yhteenkään piirin asiaan, et ainoaankaan, sillä ne ovat
kaikki sinulta suljettuja”, Niila sanoo vetäen ilmaa hitaasti
sisäänsä, hitaasti ulos. ”Tämä maailma kaatuu, jos hirtät
Yvonnen ja ystäväni. Haluaisin nähdä sinun tekevän sen.
Haluaisin nähdä, kuinka jäät johtamaan raunioita, kunnes
viimeinen pimeän aalto vie sinut mennessään. Sinä kerroit
Yvonnelle tunteneesi pahuuden tässä maailmassa. Et voi kieltää
sen olemassaoloa enää, joten jätä se meidän huoleksemme, se ei
ole millään tavalla sinun hallittavissasi.”
Ilias seisoo kynttilän valaisemassa
eteisessä ja pysyy kerrankin elämässään täysin hiljaa. Hän
katsoo poikaansa, nuorta miestä, jonka aina yhtä lempeät,
rikottavat kasvot ovat himmeässä valossa pelkästään kovat.
Vuosia Niila on pitänyt raivoaan sisällä. Nyt se tanssii hänen
hiljaisessa olemuksessaan. Ilias ei sano mitään, hän sallii
poikansa kääntää selkänsä ja kävellä yöhön. Johtaja on
väärässä. On aina ollut. Niilaa ei voi rikkoa, poika ei suostu
sellaiseen, eikä Ilias voi taivuttaa ketään niin pitkälle, että
tämä hylkäisi itsensä matkalla.
Lopulta Ilias valahtaa lattialle,
antaa oven käydä. Niila kävelee pois, vetää hiljaisuuden
Iliaksen ylle. Jos hän osaisi vielä itkeä, hän itkisi poikaansa,
jonka on kaikin tavoin yrittänyt pilata. Joka yhä kykenee nousemaan
häntä vastaan, joka kaikesta huolimatta hohtaa kuin vasta syttynyt
liekki.
*
Kun parannustuvan ovi avautuu, tuttu
narahdus johdattaa Niilan puunhajuiseen tilaan. Illusian punaiset
hiukset erottuvat huoneen hämärässä. Jeremia istuu sängyllään,
roikottaa jalkojaan puisen laidan yli. Hänen kasvonsa ovat
vääntyneet nauruun, kun Niila kävelee sisään ja saa hänet
säpsähtämään. Niin Jeremia kuin Illusiakin kääntyvät
katsomaan tulijaa kuin tämä olisi toisesta maailmasta.
Niilan keho on yhä jännittynyt,
jokainen milli on terästä, kovaa ja tuhoutumatonta. Tänä yönä
kukaan ei kävelisi Niilan yli.
”Jeremia”, Niila sanoo
tunnistamatta äänensä tunnotonta sointia, ”minä tahtoisin puhua
kanssasi.”
Kun Illusian kasvoille leviää varjo,
Niila kiiruhtaa lisäämään: ”Käyhän se sinulle, Illusia?”
Nuori nainen nyökkää.
”Meillä on aikaa myöhemminkin.
Mene vain, ja muista varoa jalkaasi.”
Kun nuoret kävelevät ulos, yö on
levittäytynyt kylään. Jeremian harteilla on turkis suojaamassa yön
viileydeltä. Niila on yhä pelkässä pellavapaidassa ja pitkissä
housuissa. Raivo lämmittää hänen suoniaan, hän ei tunne samalla
tavalla kylmää.
Polku viettää keskusaukion ohi
metsään. Niila ja Jeremia kiertävät yövartion, vaikka se ei
voisikaan estää Niilaa kulkemasta. Metsä ottaa nuoret miehet
vastaan helisemättä, yön lapset eivät kierrä puita ja mättäitä.
”Niila”, Jeremia huudahtaa pojan
perään, ”Niila, odota. Edellinen kerta metsässä ei päättynyt
hyvin. Emmekö voisi pysyä kylän rajojen sisällä?”
”Emme. Minä tukehdun niihin.”
Jeremia ei kysy, onko Niila kunnossa,
sillä vastauksen kertovat pojan nopea askellus, terävät liikkeet
vailla aiempaa herkkää pehmeyttä.
Metsä ei huuda. Hersi ei kurota
portin toiselle puolelle, kun nuoret miehet kävelevät sen ohi ja
kulkevat Eldithin järvelle, Niilan rakkaalle laiturille.
Tulikärpästen tanssi on jo lakannut, järvi hehkuu hiljaisuutta.
Niila vetää housujensa suuresta
taskusta kynttilän, kuljettaa kättään sen yllä. Hän kutsuu
edhan antamaan liekin, synnyttämään valon sydämen kipinästä.
Hento hehku piirtää varjojaan Niilan kasvoille.
”Mene edeltä”, Niila kehottaa
osoittaen rantaan jätettyä venettä.
”Ei, minä en osaa ohjata sitä.”
”Mene edeltä. Minä soudan, sinä
pidät kynttilää valona.”
Jeremia astuu veneeseen ja osaa
neuvomatta kyyristyä, istua ja tarttua kynttilään. Vene lipuu
kaikessa hiljaisuudessa järven keskelle, valo tanssii vedessä.
Jeremia ja Niila istuvat kaiken keskiössä, asettavat kynttilän
turvallisesti veneeseen. Sen valo loistaa heidän välillään, he
varovat sitä kunnioittaen, jotta tuli ei ota valtaa miehestä.
”Katso ympärillesi”, Niila
kuiskaa. Hymy on palannut kasvoille, Jeremia tuntee pelkonsa sulavan
siihen. Niilan raivo kuplii yhä pinnan alla, mutta nuori mies
lämpiää hiljalleen. Jeremia tahtoisi sanoa, että haluaa pitää
katseensa vain Niilassa, tämän sinisissä silmissä, kapeassa
nenässä, tummissa kulmissa.
Kun Jeremia malttaa irrottaa katseensa
kynttilänvalossa kylpevästä Niilasta, hän huomaa pimeyden
kiertävän heitä kaikkialta. Vesi on vaitonainen ja musta. Kynttilä
riittää valaisemaan pienen alueen, joka tiivistyy heidän
ympärilleen, pitää heidät erillään tummana humisevasta
metsästä.
”Mietin sitä, mitä sanoit minulle
aiemmin. Sitä, että voisin koska tahansa lähteä, mutta sydämeni
ei halua sitä tarpeeksi.” Niila vetää nauhan hiuksistaan,
vapauttaa tummat suortuvat harteille. ”Tänään sinun
kuningattaresi saapui tänne tuomaan Kidehlin joukkoomme. Loppusoitto
on käynnistynyt. Tasapainon kohtalo ratkeaa pian.” Niilan kasvot
vaipuvat varjon alle, hän pudista päätään itselleen.
”Ja minä huomasin ajattelevani
loppua enemmän sitä, että kuningatar vie sinut mukanaan. Mietin,
mitä sanoisin sinulle, jos olisit halunnut lähteä.” Niila vie
kädet kasvoilleen, hengittää raskaasti. ”Ehkä olisi ollut
parempi, että olisit lähtenyt varoittamatta. Nyt istut minua
vastapäätä, enkä vieläkään tiedä, mitä olisin sinulle
sanonut.”
”Niila.” Jeremia kurottaa
kynttilän yli, vie kätensä Niilan poskelle. Sormet lomittuvat
toisiinsa. ”Minusta sinä mietit aivan liikaa.”
”Olen vihdoin alkanut ymmärtää,
mitä haluan ja ansaitsen. Vapauteni voi olla toisenlaista vapautta.
Loppu on pian käsillä, ja jos emme saa tuhottua hersin keskusta, me
kaikki tuhoudumme itse. Mitä minä haluan tehdä ennen sitä?
Millaisen elämän haluan elää näinä muutamana aamuna ennen
loppua?”
”Älä puhu niin kuin kaikki
loppuisi. Teidän johtajanne ei ole vielä ryhtynyt kokoamaan
suunnitelmaa hersin keskuksen tuhoamiseksi. Kidehl on vasta saapunut,
hänet pitää totuttaa edhaan.”
”Meillä ei ole riittävästi aikaa
siihen.”
Jeremia kurtistaa kulmiaan. Hän ei
irrota kättään Niilan kädestä vaan pitää sen tämän poskella,
hapuilee pojan lämpöä.
”Yö on pysynyt hiljaisena sen
jälkeen, kun hersi koetteli minua. Se harhauttaa meitä. Tunnen,
että se ratkeaa pian liitoksistaan, tekee ratkaisevan liikkeen.”
”Tulisiko teidän sitä ennen tuhota
Kaarna?”
”Kaarna ja yön lapset. Kaikki ne,
jotka ovat päässeet Yvonnelta pakoon ja muuttuneet hersin
leluiksi.”
Jeremia huokaa. Käsi valahtaa Niilan
syliin.
”Tämä kaikki on Yvonnesta kiinni”,
Jeremia sanoo hiljaa. ”Illusia kertoi minulle, että hän ja Sigrid
ovat päättäneet saada Yvonnen ymmärtämään, että hän kykenee
teidän avullanne tuhoamaan Kaarnan.”
”Millä hänet sen saa ymmärtämään?
Yön lapset ovat hänen kohdustaan, Kaarna hänen miehensä.”
”Heillä on suunnitelma. Puhu
heille.”
Niila huokaisee. Hän painaa päänsä
jälleen käsiinsä, jolloin Jeremia vetää kätensä pois. Hän
katsoo, kuinka Niila kannattelee kaiken painoa ja kohottaa hiljalleen
katseensa häneen. Kynttilänvalossa Niilan silmät jaksavat yhä
toivoa.
Jokaisen kohtalo punoutuu hiljalleen
yhteen. Niila tietää, ettei voi pitää kokonaisuutta kasassa
yksin. Hän ei voi kantaa muiden taakkoja, ei tutustuttaa Kidehliä
edhaan, ei pelastaa Estheriä Injeltä eikä Injeä itseltään.
Kaikki etenee vääjäämättä kohti loppuaan, mutta Jeremian kasvot
Niilan edessä ovat täynnä lämpöä.
Niila kumartuu kynttilän yli, vie
kätensä Jeremian korkeille poskipäille, sivelee tämän
leukaperiä, piirtää mieleensä kartan hänen kasvoistaan. Hän vie
kasvonsa lähemmäs, antaa aiemman raivon hiljentyä punaisena
sykkiväksi varmuudeksi. Niila sulkee silmänsä, valo jää
tanssimaan luomien alle. Hän kuljettaa huulensa Jeremian huulille,
painaa itsensä miestä vasten ja toivoo, että Jeremia on ottamassa
hänet vastaan.
Jeremia vie varoen kätensä Niilan
niskaan, sivelee silkinpehmeitä suortuvia. Hän vastaa suudelmaan,
kuljettaa huuliaan Niilan omilla, antaa pojan maun viedä pois
maailman mustuuden. Kosketuksessa ei ole pelkoa, se on vihasta
tyhjennetty, täynnä lämpöä.
Kun Niila ja Jeremia irrottautuvat
toisistaan, kumpikin vetäytyy liekkiä varoen taaksepäin. Lämmin
tunne risteilee rinnoissa, kosketuksen kaiku jää huulille,
leikittelee ja haastaa uuteen yritykseen. Jeremia hymyilee, vapisee,
sukeltaa itseensä kuin sukeltaisi mustaan veteen ja näkisi sen
pohjalla valon. Hän ymmärtää, ettei mikään voima tai tunne
voisi pitää häntä enää erossa Niilan luota.
”Minun olisi pitänyt tehdä noin jo
aiemmin”, Niila sanoo hymyillen.
”Kaikki tapahtuu ajallaan.”
Jeremian hymy värisee. Jännitys purkautuu, keho alkaa vapista.
Jeremia ei ole koskaan koskettanut ketään haluten ylettää sieluun
asti.
”Me olisimme voineet kaataa koko
veneen.”
”Voimme edelleen tehdä niin”,
Jeremia nauraa. Liplattava nauru purkautuu jännityksen lailla, Niila
yhtyy siihen, hukkuu sen lempeään sointiin.
Niila tarttuu airoihin ja lähtee
soutamaan kohti laiturin puoleista rantaa. Valokiila on hänen
oppaansa. Rannassa miehet sammuttavat kynttilän, jättävät sen
rantaan. Pimeys laskeutuu, ja kuten Niila sanoi, siinä tuntuu
odotus, jonkin pahan vääjäämätön alku.
Rannassa Jeremia kietoo kätensä
Niilan vyötäisille, vetää itsensä tämän syleilyyn niin kuin on
tottunut tekemään Melisendessä rakastajilleen. Niilaa Jeremia ei
voi koskettaa kuten heitä, Niila on erilainen, Niilassa on toivo ja
valo, jota hän ei saata tahrata. Hän pitää Niilan lähellään
kuin kallisarvoisen osan luontoa, kuin tuulen tai linnunlaulun, jota
ei voi sitoa itseensä vaikka tahtoisi.
”Niila”, Jeremia kuiskaa vasten
Niilan rintaa, ”sinun silmäkulmassasi oli ruhje, joka ei ollut
siinä vielä Magdalenan ja Kidehlin saapuessa.”
Niilan keho jännittyy Jeremiaa
vasten, pelko palaa takaisin, raivon muisto ei ole kuollut
ruumiiseen. Niila vetäytyy kosketuksesta, mutta ei torjuen,
pelkästään itseään suojaten.
”Isäni”, Niila sihahtaa
hampaidensa välistä. Hän kuvitteli voivansa pitää Jeremian
erillään kaikesta muusta, erillään todellisuudesta, joka on
sisältä mätä. Jeremia nyökkää hiljaa. Hän ymmärtää, miksi
Niilan olemuksesta oli kaikonnut kaikki lämpö hänen astellessaan
parannustupaan.
”Kuinka kauan?” Jeremia ei katso
oikeudekseen kysyä enempää.
”Aina.” Jopa silloin, kun Yvonne
veti Niilan siipiensä suojiin ja teki tästä osan piiriä. ”Minä
olen jo tottunut. Tänään päätin ottaa vapauden itselleni. Siksi
me olemme nyt tässä.”
Mikään Iliakseen liittyvä ei enää
herätä yllätyksen kipinää Jeremiassa sen jälkeen, kun Illusia
kertoi miehen raiskanneen Lovisan. Jeremia miettii, mahtaako Niila
tietää siitä mitään. Kenties Niila on nähnyt isänsä kautta
enemmän pahuutta kuin koskaan hersin asuttamassa yössä.
”Minä arvostan sitä, että olet
säilyttänyt sydämesi puhtauden kaiken tämän alla. Kiitos, kun
kerroit minulle”, Jeremia sanoo, kokeilee astua lähemmäs. Niila
ei pakene, hän sallii miehen tulla lähelle.
”Ei ole ollut muutakaan vaihtoehtoa
selvitä. Ei isästä eikä hersistä.”
”En voi kantaa pelkoa ja vastuuta
puolestasi, mutta tiedä, että minä olen tässä. Minä…”
Jeremian lause katkeaa, pelko pitelee viimeistä ovea kiinni. Jeremia
päättää mennä sen läpi. ”Minä en ole koskaan halunnut olla
kenenkään lähellä niin kuin haluan olla sinun lähelläsi.”
Jeremia vetää syvään henkeä, imee
Niilan tutuksi muuttunutta tuoksua sisälleen. He ovat kiinnittyneet
toisiinsa pienessä ajassa. Yön keskeltä kylän valoihin
käveleminen sitoi heidät toisiinsa, lupasi heille yhteisen jatkon.
”Olen aina kuvitellut, että
kuningatar Magdalenan rakastaminen ei salli minun luvata itseäni
kenellekään”, Jeremia sanoo avaten viimeisen ovensa. ”Hän on
aina pitänyt minut tiiviisti rinnallaan, mutta nyt ymmärrän, miltä
tuntuu haluta jotakuta itselleen. Minä olen päättänyt haluta
sinut.”
Niila antaa varovaisen suudelman
Jeremian otsalle, samaan kohtaan, johon Magdalena suukotti miestä
hyvästiksi. Ele sinetöi tunteen, Jeremia ei tahdo enää päästää
siitä irti.
”Kaikki päättyy pian”, Niila
sanoo hiljaiseen yöhön, ”joten pidä minua kädestä.”
Yhteisestä lupauksesta nuoret miehet
lomittavat sormensa kuten yönä, joka miltei riisti Niilan
itseltään. Metsä ei puhu mitään heidän kävellessään takaisin
kylään. Kylän rajalla Niilan sydän hakkaa ylpeydestä ja onnesta,
tunteista, jotka hän on itse taistellut omikseen. Jeremian käsi on
lämmin hänen omallaan.
Kaikki saisi päättyä. Niila on
uskaltanut vaatia jotain vain itselleen ja saanut tämän lähelleen.
Miesten kävellessä kylään metsä heidän takanaan alkaa
hengittää, helistä juuristaan saakka. Hersi herää koloista ja
kätköistä, mutta Niila ja Jeremia eivät ole enää sitä
kuulemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti