Luku
26: Eteenpäin
Sigridin silmien alla lepää kaksi
tummaa kaarta. Hän istuu Niilan ja Illusian välissä Abelin suvun
talon portailla taivaan ollessa hiljaa, lintujen pysyessä
lauluttomina. Vain tuuli kulkee puissa. Ihmiset kulkevat ohi
kiinnittämättä huomiota kolmeen nuoreen, jotka istuvat eloton ilme
kasvoillaan.
Niila avaa suunsa ensimmäisenä.
”Tämä on minun vikani.”
”Emme voi syyttää tästä ketään”,
Illusia huokaa. ”Kidehl sanoi, että Esther näytti eilen jo
menetetyltä suojelijalta.”
Niila painaa pään syliinsä. Kapeat
hartiat vapisevat. Hän ei sano enää mitään.
”Minä ja Illusia olemme ajatelleet
erästä asiaa”, Sigrid sanoo katsoen ympärilleen. ”Se liittyy
Yvonneen. Meidän täytyy toimia pian.”
”Olemme tulleet siihen tulokseen,
että Yvonne ei koskaan kykene tappamaan Kaarnaa”, Illusia jatkaa.
Niila nostaa ruskean päänsä ja
katsoo kumpaakin tyttöä vuoron perään.
”Kuulin tästä.” Hän muistaa
Jeremian sanat, miehen pehmeät huulet omillaan. Ajatus on lämmin,
mutta ei riitä sulattamaan sisaren lankeamisen synnyttämää
jääkerrosta.
”Jos emme saa Yvonnea uskomaan, että
hän pystyy tuhoamaan hersin keskuksen, meidän täytyy keksiä
jotakin muuta”, Sigrid jatkaa nousten seisomaan portaille. ”Meidän
täytyy tappaa Kaarna itse.”
Niilan kulmat kaartuvat
hämmästyksestä.
”Meidänkö? Emmehän me ole
läheskään riittävän vahvoja. Jos Yvonnekaan ei pysty siihen,
kuinka me voisimme?”
”Yvonne ei tapa Kaarnaa vain, koska
edha aistii, että hänen tunteensa eivät sallisi hänen riistää
miehen henkeä.”
”Meillä on kaikki kykenevyys
maailmassa”, Illusia vahvistaa. ”Olemme käyttäneet edhaa koko
ikämme. Meitä on monta. Estherin puuttuminen on iso tappio, mutta
meillä on nyt Kidehl. Hän tuntee hersin luonteen, hän voi puhua
yön rauhalliseksi. Me pystyisimme siihen.”
Niila katsoo Sigridistä Illusiaan,
toivoo, että tytöt vetäisivät sanansa takaisin. Vaaran tuntu
leijailee kirpeässä kevätilmassa. Niila pudistaa päätään.
”Se olisi liian riskialtista,
kaikille meille. Emme ole valmiita.”
”Yvonne on, mutta hän uskottelee
itselleen jotakin muuta”, Illusia huokaa.
”Minä voin vielä yrittää puhua
hänelle”, Sigrid huomauttaa. Hänen silmiensä takana hehkuu
pelko, tieto siitä, että hän on piirissä se, joka ymmärtää
Yvonnen kylmää ja eristynyttä luonnetta kaikkein parhaiten.
”Auttaisiko se?”
”Ei välttämättä, mutta minä
voin yrittää.”
”Tehdään ensin niin”, Niila
puuttuu puheeseen. ”Minä uskon, että Yvonne suostuu kyllä
hyökkäykseen. Estherin lankeamisen jälkeen hänen on pakko.”
Niilan oma suru kaikuu sanojen taustalla. Hän ei kyennyt pelastamaan
sisartaan. Inje ehti ensin.
Heleä naurahdus rikkoo kireän
tunnelman. Yvonne astelee Kidehl perässään talojen välistä,
kohottaa kulmiaan nuortensa keskustelulle. Hän kävelee ohi kuin
linnut eivät olisi livertäneet hänelle suurinta osaa
keskustelusta. Sigridin suu loksahtaa auki, kun hän huomaa Yvonnen
olleen liian lähellä, kuulleen kaiken.
”Yvonne!” Sigrid huutaa naisen
perään. Hän jättää Niilan ja Illusian portaille ja juoksee
polulla niin kauan, että saavuttaa Yvonnen punaisena selkään
valuvat hiukset. ”Yvonne, me vain –”
”Ystävällistä, että kerrotte
minullekin, mitä suunnittelette”, Yvonne sanoo kääntyen nopealla
liikkeellä. Väsyneillä kasvoilla lepää Estherin lankeamisen
aiheuttama varjo. Yö ei ole väistynyt naisesta.
Kidehl siirtyy kauemmas Yvonnesta,
ohittaa Sigridin.
”Kidehl, älä mene. Meillä on
tehtävää sinun kouluttamisesi suhteen.”
”Ei, Yvonne, meillä ei ole aikaa!”
Sigrid sanoo äänen kohotessa kiljahdukseksi. Hän ojentaa
kätensä kohti taakse jääviä taloja. ”Katso tätä kylää!
Kaikki tämä jää pian yön helmojen alle, mitään ei jää
jäljelle, jos pimeys nielee kaiken! Meidän täytyy tuhota Kaarna.
Meidän on pakko, Yvonne.”
Sigridin siniset silmät leiskuvat
Yvonnen edessä aivan kuin satojen suojelijoiden silmät aiemminkin.
Jokaisesta Yvonnen kokoamasta piiristä joku on kohottanut äänensä
häntä vastaan, yrittänyt saada sanomaansa perille. Vain Sigridin
silmissä liikkuu riittävä epätoivo. Yvonne on menettänyt jo
liikaa.
”Anteeksi, Kidehl, mutta voisitko
jättää meidät hetkeksi kaksin?”
Kidehl nyökkää, hän poistuu
ripeästi kuin olisi helpottunut päästessään pois kahden naisen
voimakkaana kipinöivien silmien katseen alta. Naiset kävelevät
metsän reunalle, Sigrid huomaa, että Yvonnen jalat johdattavat
heidät Kuolleen miehen järvelle. Veden tyyneys aiheuttaa Sigridille
yhä kylmiä väreitä. Aurinko on piilossa, vesi lepää elottomana
ja hiljaisena.
”Sigrid”, Yvonne lausuu tytön
nimen pitäen katseensa järven tyynessä pinnassa. Hän istuutuu
kivelle miettimättä, leviääkö sen kylmyys hänen kehoonsa. ”Minä
tiedän, että sinä olet nähnyt minuun alusta asti.” Hän
pudistaa ajatukselle päätään kuin se olisi vaikea niellä. ”En
vain ymmärtänyt, että kaikki muutkin näkevät.”
”Olen pahoillani.”
”Älä ole. Olen kouluttanut teidät
hyvin, teidän kuuluukin ihmetellä, miksi en ole vielä kahden
tuhannen vuoden jälkeenkään tehnyt mitään tuhotakseni Kaarnaa.
Olette vahvoja, kaikki te.”
Yvonnen ilme vääristyy hetkeksi,
Sigrid näkee edellisen yön menetyksen käväisevän naisen
mielessä.
”Tiedätkö, Sigrid, minä en ole
sattumalta päätynyt ottamaan juuri sinua siipieni suojiin.”
Sigrid ei saa ääntä suustaan.
Yvonnen yhtäkkinen herkkyys iskee häntä suoraan kasvoille. Nainen
istuu kivellä avoimena, suojaamatta mitään.
”Minä olen alusta asti kokenut,
että juuri sinä olet se, joka kykenee lopulta ymmärtämään minua
parhaiten.”
”Koska minä olen tyhjä sisältä.
Sanoit itsekin niin.”
Sigrid istuu rannalle Yvonnen
vierelle, vie polvet lähelle kehoaan. Hiukset valuvat selkään
valkeana pilvenä. Sigrid tuijottaa vettä edessään, se on yhtä
hiljaa kuin hänen sisimpänsäkin.
”Sinä pystyt tappamaan Kaarnan”,
Sigrid kuiskaa. Hän ei halua olla se, joka kehottaa toista
surmaamaan rakastettunsa. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään
niin paljon, että hänellä olisi oikeutta tiputtaa moista tuomiota
kenenkään ylle. Silti hän sanoo sanat, sillä tietää, että vain
hän voi ymmärryksellään tuoda valon Kalonian ylle.
Yvonne nyökäyttää päätään,
punaiset kiharat valuvat silmille. Hän pyyhkii ne hitaasti, kuin ei
aivan ymmärtäisi niiden olevan siinä.
”Minä tiedän sen. Minulla on
kaikki osaaminen maailmassa, olen elänyt pisimpään edhan kanssa,
aivan kuten Sethielkin on elänyt pisimpään hersin kanssa. Me
olemme yhtä. Vain minä voin hänet tuhota.”
Sethiel. Miehen ensimmäinen nimi
viiltää Sigridin korvia. Sethiel, tuhoaja. Helith,
suojelija.
”Sattuma tai kevättuuli eivät ole
tuoneet minulle tietoa siitä, että tämä kevät tuo mukanaan
lopun”, Yvonne huokaisee. ”Tiedän sen, koska te kaikki olette
erityisiä, teillä on jokaisella oma taistelunne käytävänä.
Sinun puolestasi, Sigrid, en pelkää vain siksi, että näen sinussa
poikaani. Näen sinussa itseni, saman hyväksynnän taistelun, joka
minunkin on käytävä.”
Naiset katsovat toisiaan silmiin.
Sigridin nuoret, kaksikymmentä kevättä nähneet sinisilmät
kohtaavat Yvonnen jäisen, tuhansia vuosia vanhan katseen.
Ensimmäistä kertaa Sigrid erottaa johtajansa kasvoilla puhdasta
surua. Vuosia vanhaa, ikuista. Se on jäänyt häneen kiinni.
”Sinä
siis ymmärrät itseäsi kaikesta huolimatta.”
Yvonnen kasvot vääntyvät
irvistykseen.
”Ei tässä ole kyse ymmärtämisestä
vaan hyväksymisestä. Minä olen yrittänyt. Usko minua, minä
todella olen.” Yvonne sulkee silmänsä, painaa päänsä alas.
Sigrid tunnustelee sisintään. Edha
ei kierrä hänessä, voima ei anna vastauksia. Sisällä ei ole
miään ottamassa häntä vastaan, hän putoaa tyhjän päälle.
”Minä tiedän”, Sigrid huomaa
kuiskaavansa Yvonnelle, ”tiedän kyllä.”
”Sinäkin tiedät, miltä tuntuu
tuhota itsensä jonkin tärkeämmän vuoksi. Tiedät varmasti myös
sen, ettei siinä ole aidosti kyse mistään tärkeämmästä ja
suuremmasta. Se jättää vain tyhjäksi. Sieltä on mahdotonta
päästä pois.”
”Mutta
sinä rakastat. Sinä tunnet. Päästä itsesi vapaaksi, tunteminen
ei tee sinusta huonompaa suojelijaa.” Sigrid ei tiedä, miltä
hänen sanansa kuulostavat. Järven pinta kaiuttaa niitä, antaa
niille vahvemman sävyn.
”Sethielissä ei ole minulle kyse
pelkästään rakkaudesta”, Yvonne sanoo kuin miehen nimi polttaisi
hänen kieltään. ”Hänen tappamisensa tarkoittaisi kaikesta
luopumista. Me olemme aina olleet olemassa, ikuisesti toisiimme
sidottuina. Minä luopuisin myös siitä, kuka olen. Pysyisin
Helithinä, Kalonian suojelijana, mutta olisin paljon vähempi kuin
koskaan aiemmin.” Yvonne huokaa, pyyhkii jälleen valuneet
suortuvat kasvoiltaan.
”Inje sanoo minulle aina, että olen
luopunut kaikista tunteistani. Minusta tuntuu, että se on ainoa
asia, jota en ole vielä tehnyt. Jos olisin päästänyt itseni irti
jo kauan sitten, varjo ei olisi koskaan levinnyt maailmaan. Yön
lapset eivät olisi syntyneet, Kaarna olisi kuollut satoja vuosia
sitten.”
”Mutta
sinä olet ihminen”, Sigrid kuiskaa, ”ja ihmiset kykenevät
kohtaamaan tunteensa. Ota vastaan suru siitä, että menetät Kaarnan
myötä kaiken sinulle tutun. Tyhjäksi jääminen ei vie kipua pois,
se vain muuttaa sen toiseksi.” Sigrid ajattelee kaikkia niitä
kertoja, kun juoksi metsään leikkimään edhan tunnulla ihollaan.
Voima vei pois hänen huolensa. Hän muistelee niitä iltoja, jolloin
aurinko laski ja hän painoi päänsä tyynyyn ajatellen, ettei enää
koskaan itkisi siskonsa
vuoksi.
”Me olemme menettäneet Estherin.
Sinä olet oikeassa, ei ole enää aikaa. Minun on pakko tulla
ihmiseksi jälleen”, Yvonne sanoo kohdaten jälleen Sigridin
silmät. ”Aion kohdata itseni. Kaiken, jonka olen haudannut.”
Sigrid
näkee, että nainen yrittää. Hän ei kuitenkaan
voi saada itseään
takaisin yhdessä yössä.
Sigrid nousee maasta. Ilma on kirpeää,
vesi hiljainen, tuulikaan ei laula puissa. Maailma odottaa.
”Kuningatar Magdalena pelaa meille
aikaa”, Yvonne sanoo jääden kivelle istumaan. ”Minun täytyy
käyttää se aika hyväksi. Sigrid… Sano muille, että hyökkäyksen
aika on pian. Hyvin pian.”
Sigrid etsii varmuuden merkkejä
Yvonnesta. Hiukset valuvat yhä silmille, hartiat ovat lysyssä.
Nainen näyttää lapselta, joka ei löydä takaisin metsäpolulle.
”Entä Kidehl?”
”Kidehl on tasapaino. Villi kortti.
Hän voi kääntää suunnan mihin tahansa.”
”Tarkoitin hänen kouluttamistaan.”
”Meillä ei ole aikaa, johan tulit
siihen tulokseen itsekin.”
Sigrid nyökkää. Esther on taipunut
pois edhasta, muut ovat kohdanneet itsensä. Aika ei kysy, se vyöryy
yli vääjäämättömänä totuutena. Yö seuraa päivää, aamu
valkenee, mutta ei koskaan vapauttavana, pelastavana. Aurinko
keimailee valkeiden pilvien takana kuin talven kelmeä rinki,
muistutus siitä, että lämpö on yhä olemassa, vaikka se ei
lankeakaan olevaisten ylle. Sigrid kääntyy vielä katsomaan
Yvonnea. Naisen ilme on kuin jo kertaalleen kuolleen.
”Mene vain”, Yvonne huokaa
nostamatta päätään, ”minä tulen pian. Meidän pitää
kokoontua suunnittelemaan hyökkäystä.”
”Oletko sinä varma, että pystyt
siihen?”
Yvonne kohottaa katseensa. Jäänsiniset
silmät ovat kuin pala lasittunutta taivasta.
”Minä olen jo kertaalleen luopunut
kaikesta”, Yvonne kuiskaa pakottaen hymyn kasvoilleen. ”Minulla
ei ole enää miestä eikä poikaa.”
”Mutta sinulla on tunne siitä, että
he ovat merkinneet sinulle jotakin.”
”Ei Injestä. Ei koskaan Injestä.
Kunpa olisinkin tuntenut hänen vuokseen edes palasen kaikesta siitä
rakkaudesta ja toivosta, jota elättelin Sethielin suhteen.”
Hennon tuulenvireen löytäessä
puiden latvat ja Sigridin vaaleat kiharat tyttö ymmärtää
pystyvänsä peilaamaan itsensä naisesta. Lovisan haudan varjo
ylettyy häneen ikuisesti. Hänkään ei osaa rakastaa omaa vertaan.
”Uskotko
sinä, että me pystymme siihen?” Sigrid kysyy jäänohuella
äänellä. Hän kutsuu edhaa luokseen, paikkaamaan tyhjyyden,
luomaan tunteen siitä, että kaikki tulisi menemään hyvin. Että
toivo voittaisi pelon. Toivo tulisi maksamaan paljon heidän kevyille
sieluilleen.
”Minä luotan teihin. Luotan
piiriini.”
”Entä itseesi?”
Yvonne on hetken hiljaa. Hän
koskettaa sormiensa päillä vettä. Sigrid uskoo naisen hapuilevan
muistoja, kurottavan kohti kaikkia niitä, jotka vesi on vienyt.
”Meillä on vastassamme hersin
keskus. Vastavoiman ydin on miehessäni. Sen tuhoaminen vaatii meitä
kaikkia. Minä luotan siihen, että kohdatessani kipuni syvimmän
luolan te tuette minua.”
Sanat eivät vastaa kysymykseen, mutta
Sigrid nyökkää niille hiljaa. Ne ovat kaikki, mitä itsestään
etääntynyt, ikuisuuden maan päällä kulkenut nainen voi hänelle
antaa.
”Yvonne. Minä tiedän, että sinä
käyt tapaamassa Kaarnaa.” Sigrid nielaisee. ”Näin sinut.”
Yvonne puhkeaa sävyttömään
nauruun. Hänen kasvonpiirteensä vääristyvät, kuin keho ei enää
muistaisi, kuinka naurun kuuluisi vaikuttaa.
”Kauanko olet tehnyt niin?”
”Etkö aio tuomita minua?”
”En voisi.” Sigrid uskoo
ymmärtävänsä, miksi nainen kulkee portin toiselle puolelle,
kohtaa miehen, jonka tuhoamista on suunnitellut ajasta toiseen.
”Käyn siellä muistuttamassa
itseäni siitä, että minulla on vielä irti päästettävää”,
Yvonne huokaa, ”sillä joka kerralla, kun kohtaan Kaarnan, muistan
hänet ihmiskasvoisena Sethielinä. Hänen hiuksensa olivat
meripihkaa niin kuin omanikin. Joka kerta halusin häneltä jotakin.”
Yvonne pudistaa ajatukselle päätään.
”Milloin rakkautta, milloin lapsen.
Sethiel oli kuitenkin aina minun ulottumattomissani, osa metsää,
osa hersiä jo syntyessään.”
Suru jää kaikumaan järven ylle.
Sigrid kuuntelee sitä, tunnistaa sen vanhan kaiun. Se ei ole koskaan
kuollut. Nainen on oikeassa, hän ei ole vielä hylännyt ydintään.
Kieltäminen ei koskaan sulje jokaista ovea.
”Me
kohtaamme hänet. Olemme
kaikki tukenasi.”
”Siitä minä olen kiitollinen”,
Yvonne sanoo. ”Mene toki jo. Muut varmasti odottavat sinua.”
Naisen koko olemus huutaa halua olla yksin, vain itsensä seurassa,
muistojensa syövereissä. Sigrid tekee kumarruksen tapaisen eleen,
syvän nyökkäyksen ja kävelee metsän suojiin. Puut tekevät jo
silmujaan, kukat nostavat päätään mättäistä. Silti taivas on
valkoinen, väritön. Aurinko ei tahdo näyttäytyä. Sigrid ei kysy
siltä mitään. Hän kävelee suoraan kylään tuntematta edhaa
suonissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti