Lumo: prologi

Prologi: Noitanainen

Katkeavan niskanikaman ilmoille päästämä rusahdus kaikuu aukiolla. Kyläläiset seisovat järjestäytyneissä riveissä seuraten, kuinka nuoren naisen keho vavahtaa kerran äänen jäädessä leijumaan ilmaan. Osa peittää kasvonsa. Yhdetkään silmät eivät itke naisen kehon muuttuessa hervottomaksi. Siitä ei voi enää puhua ihmisenä, se on muuttunut ruumiiksi, maan ruoaksi.

Lumihiutaleet tipahtelevat naisen oljenvaaleille hiuksille. Taivas ei itke menettämäänsä, se koristelee tämän kylmään sateeseensa.

”Siveettömyyden syntiin ja noituuden mustaan viittaan itsensä kietonut Lovisa Malin Andersen on täten tuomittu kuolemaan”, vahvarakenteinen mies julistaa kumealla, kauas kantavalla äänellään. ”Rangaistus on pantu toteen läsnäolijoiden todistaessa. Älkäämme enää mainitko nimeltä tätä tahrittua naista, jotta hänen pahuutensa paino ei tuo yllemme taakkaa, jota emme enää hänen puolestaan voi kannatella.”

Ruumiin annetaan roikkua narun päässä vuorokauden merkkinä muille kyläläisille. Suurikokoisen miehen julistettua tilaisuuden päättyneeksi ja pahuuden tainnutetuksi ihmiset alkavat siirtyä pois lavan ääreltä. Talvi yksin jää piirtämään kylmiä kuvioita julkisesti kuolleen, nimestään ja arvostaan riisutun naisen ruumiiseen.

Ihmisjoukosta vain muutama katse kohoaa hyvästiksi. Tässä kylässä myönnytyksiä ei anneta, yksikin myötämielinen katse tuomitulle saattaisi merkitä armonantajalle kuolemaa tai ruumiillista rangaistusta. Silti viisi uskaliasta katsoo viimeisen kerran kaltaistaan. Naista, joka uskalsi, naista, jonka luontainen hehku jäi kyläläisten sammumattoman raivon ja sokeuden alle.

Yön levittäessä peittonsa kylän ylle viisi viimeistä askeltavat hirttolavalle. Heistä jokainen tietää, ettei maailma nuku yön saapuessa. Vain kyläläiset ovat painaneet päänsä tyynyilleen. Kaikki muu heidän todellisuudeksi mieltämässään ympäristössä elää omaa elämäänsä, sykkii yön sydämessä. Yöllä on silmiä. Useita kirkkaita ja pahantahtoisia. Niiden katsellessa metsän rajalta viisikko kulkee kaltaisensa luo osoittamaan viimeisen laulunsa tämän kylmäksi käyneelle ruholle.

Viidestä neljä on naisia. Heistä vanhin astelee ensimmäisenä menetetyn ystävän vierelle ja painaa kätensä tämän talven ja kuolon kylmettämille poskilleen.

”Me emme tulleet pyytämään anteeksi”, nainen sanoo niin vaimealla äänellä, että vain hänen seuralaisensa saattavat kuulla sen. ”Mutta hyvästeittä emme sinua päästä.”

Ilmassa hohkaava jännite voimistuu viisikon kulkeutuessa rinkiin naisen ympärille. He hapuilevat toistensa sormenpäitä sulkiessaan silmänsä. Voima kipunoi kehässä, jokainen tuntee, kuinka se kurottaa kehosta kehoon, mielestä mieleen. Hetken he ovat yhtä kuolleen naisen muiston edessä. Sen jälkeen he eivät enää puhuisi hänestä. Piiristä poistunut tietää säännöt. Lovisaksi kutsuttu ei kuollut katkerana, hän ymmärsi menettävänsä nimensä ja arvonsa omiensa mielissä.

Viimeisen kerran voima kiertää piiristä poistuneen, kuolleen naisen vuoksi. Hiljainen hyminä täyttää yön, kun piiri tiivistyy, voima sen mukana. Kipunat tanssivat tummaa taivasta vasten. Se, minkä nainen menetti taipuessaan piirin tahdosta, palaa takaisin luontoon.

Viisikko päästää irti kehästä. Jokaisen silmistä kuvastuu hetken ajan kokemuksen voimakkuus. Yksi hengittää raskaasti, toinen painaa päänsä alas estääkseen kyyneliä tulemasta. Niitä ei enää vuodatettaisi.

Vanhin piirtää ohuilla sormillaan ilmaan kuvioita, joita yksin hän osaa enää lukea. Muut seuraavat vierestä, he tietävät kuvioiden merkityksen vaikkeivat niitä sanantarkasti ymmärräkään.

”Vanía, Lovisa”, nainen kuiskaa enemmän ilmalle kuin ruumiille, ”vanía.”

Toiset toistavat hyvästejä tarkoittavan sanan ja kääntyvät pois ruumiin luota.

Yksikään kyläläinen ei seiso vartiossa, niin vähän kuolleella naisella on merkitystä. Vain yön tuhannet nälkäiset silmät todistavat naisen voiman palaamista luontoon. Jokainen viidestä kävelee kotiinsa tietäen hyvästien jääneen täysin tunteista riisutuiksi. Tunne kätketään syvälle sydämeen, voiman ulottumattomiin. Silmät painetaan kiinni, unen annetaan saapua. Aamu tulee kysymättä säteidensä alla astelevalta tämän syvimmistä suruista. Auringon ensisäteisiin mennessä kipu on jo unohdettu.