Lumo: luku 18

Luku 18: Hiipunut sävel

Oksat raapivat käsivarret verille. Niila kävelee ripeästi kuin järkensä menettäneenä, pitää katseensa edessä. Tiheimmät oksat työntyvät hänen tielleen, mutta hän sysää ne pois kiristäen tahtiaan. Mielessä jyskyttää kuva verisistä kaduista, tumman nesteen valtaamista hervottomista kehoista.

Ajatella, mitä hersi näyttäisikään sinulle, jos se koettelisi sinua.

Niilan sydän jyskyttää Injen sanojen tahdissa. Miten helppoa olisi vain kääntyä ennen hämärää, lakata juoksemasta metsässä vailla tietoista päämäärää. Kävellä portille, astua väärälle puolelle, jonne perhoset eivät seuraisi, antautua hersille, sitoa itsensä toisenlaiseen voimaan.

Veri ja kaatunut Eldith eivät katoa Niilan mielestä, vaikka hän rämpisi niitä karkuun aivan Eldithin rajoille saakka. Niila tietää ajatustensa painon. Vasta, kun metsän raja tulee vastaan, hän ymmärtää pysähtyä. Itseään karkuun ei pääse pitemmälle.

Niilan sydän jyskyttää rinnassa niin lujaa, ettei hän kuule, kun oksat ilmiantavat tulijan hänen takanaan.

”Mihin sinulla on niin hirveä kiire?” Jeremian lämmin ääni saa Niilan säpsähtämään. Hän kuvitteli voivansa seisoa itsensä kanssa, ottaa pelkonsa nyrkkiin ja yrittää ymmärtää sitä. Tiheää oksistoa tieltään työntävä Jeremia katsoo häneen kiinteästi. Niila tietää, ettei pääse pitemmälle.

”Minä…”

”Oletko järkyttynyt siitä, mitä Yvonne meille kertoi?”

Niila on aikeissa pudistaa päätään.

”Vai siitä, mitä näit järvessä?”

”En minä nähnyt järvessä mitään. Edha ei säilytä näkyviä muistoja paikoissa.”

”Miksi sinä sitten vajosit maahan?”

”Kuka tahansa voimien maailmaan kuuluva saattaa aistia järvestä huokuvan pahaenteisyyden. Kun kosketin vedenpintaa, tunsin…” Niila vetää syvään henkeä. Sulkee silmänsä, avaa ne, kohtaa Jeremian pystypäin. ”Tunsin sen, mitä vuosia sitten eläneelle Kidehlille tapahtui. Hersi vei hänet. Sen minä tunsin. Saman houkutuksen, jonka sain itsekin kokea. Ja saman kärsimyksen.”

Jeremia kävelee yhä vaikeasti, sen näkee tavasta varoa asettamasta liikaa painoa oikealle jalalle. Mitä lähemmäs Jeremia kävelee Niilaa, sitä enemmän Niilasta tuntuu, että miehen olisi aina kuulunut olla siinä. Metsän ympäröimänä, kevään hennon vihreän koristelemana. Kauniina ja ymmärtävänä sinisine silmineen.

”Se, mitä näit metsässä”, Jeremia sanoo vaimentaen ääntään, ”minä haluan puhua siitä. Millaisen todellisuuden hersi näytti sinulle?”

Niila ottaa askelia taaksepäin, haparoi kylän ja avaran maailman reunalla katsoen Jeremiaa kuin vihollista.

”Minä en ole puhunut siitä edes piirille.”

”Tiedän, ettemme tunne toisiamme. Minä olen ulkopuolinen täällä. Mutta minä olen nähnyt paljon sellaista, jota kukaan täällä ei ole. Voin auttaa, vähintään kuunnella.”

Niila avaa suunsa. Sulkee sen. Jeremian kauniissa silmissä on myös nälkää. Niila ottaa uusia askelia taaksepäin.

”Älä pakene minua, ole niin kiltti”, Jeremia lausuu pehmeästi. ”Sinä kuljit takaisin Eldithiin pitäen kädestäni, muistatko? En utele tehdäkseni sinulle pahaa.”

”Miksi sinä…” Niila nielaisee ajattelemansa. ”Miksi lähestyt juuri minua?”

”Me koimme yhdessä jotakin sellaista, joka on ymmärtääkseni sinun maailmassasi suuri asia. Mitä hersi sinulle näytti?”

”Ennen sitä. Ennen metsää ja pimeyttä.”

”Ajatteletko sinä, että lähestyn sinua nyt vain, koska ymmärsin sinun olevan minun laillani kiinnostunut vain miehistä?” Jeremiasta pääsee epäuskoinen pyrskähdys.

Niila ei sano mitään. Alas painettu katse, nopea älähdys ja jännittynyt ruumis antavat hänet ilmi.

”Älä suotta pelkää. Minä en koskaan lähestyisi ketään vasten tämän tahtoa.”

”Lähestyisitkö, jos se ei olisi vasten tahtoani?”

”Minä kuvittelin, että pakenit tänne ajatellaksesi hersin houkutusta etkä suinkaan sitä, tahdotko jakaa peiton kanssani vai et.”

”Jeremia!”

Miehet katsovat toisiaan hetken syvässä hiljaisuudessa. Nielevät toistensa piirteet, hyväksyvät vääräksi mustuneen keskustelun välillään. Niila perii pakenemansa askeleet takaisin, astuu aivan lähelle oksiston suojissa seisovaa Jeremiaa.

”Unohda, mitä sanoin”, Niila huokaisee päästessään kosketusetäisyydelle, vain hienoisen mitan päähän Jeremiasta, ”se ei ole olennaista. Ei millään tavalla. Olet oikeassa, minä olen täällä, koska hersin houkutuksen jälkeen minun on hankalaa nähdä itseäni kunnolla.”

”Minä näen sinut.”

Niila kohottaa kulmiaan.

”Sinä olet läsnä, tunnen sydämesi tässä.” Jeremia vie kätensä Niilan rintakehälle. Luiden suojissa oleva sydän sykkii Jeremiaa vasten. ”Olet läsnä, koska haluat olla. Hersi ei saa sinua piiloon itseltäsi.”

”Hersi vei sen tytön, menneen Kidehlin. Kun kosketin järvenpintaa, tiesin, että minullekin voisi käydä aivan samoin”, Niila sanoo hiljaa, kuljettaen kätensä sydämelleen, Jeremian käden päälle, ”ja jokin osa minussa haluaa sitä. Se, mitä näin metsässä… Minä todella haluan sitä.”

Jeremia ei kysy. Joskus hiljaisuuden painostava tapa olla läsnä kysyy enemmän kuin yksikään sana. Niila huokaisee syvään, Jeremia tuntee värinän kättään vasten. Hän ei vedä sitä pois. Hän tahtoo pitää kiinni Niilasta.

”Koko Eldith oli tuhoutunut. Ei ollut enää edhaa, ei vilkkaita katuja. Ei rakastamiani ihmisiä.” Ei isää. Sitä Niila ei päästä sisältään. ”Kaikki olivat kuolleita, hersi mahdollisti sen minulle.”

”Silloin sinä olisit vapaa lähtemään.”

Jeremian sanojen upotessa luihin asti Niilan jalat päästävät irti velvollisuudestaan kannatella häntä. Kuten järvelläkin, totuus iskeytyy sisimpään, ravisuttaa jättämällä kehon kylmäksi.

”Niin”, Niila hengähtää kykenemättä itkemään, ”silloin minä olisin vapaa lähtemään, näkemään maailmaa. Sitähän minä haluan. Vapauden valita yöpaikkani, rakkauteni kohteen, ammattini.” Niilan sormet harovat kylmää maata, kohonneet kortteet taittuvat hänen lytätessään ne haparoinnillaan.

”Sinä olet nytkin vapaa.”

”En ole, minä –”

”Voit koska tahansa tehdä mitä haluat. Olet itse päättänyt tehdä, kuten sinulta halutaan. Olet valinnut jäädä edhaan, vaikka voisit valita vapauden vaeltaa Kaloniassa tai kulkea hersin perässä portin toiselle puolelle. Sinä itse tahdot pysyä kiinni edhassa.”

Maata harovat kädet pysähtyvät. Niilan katse lakkaa harhailemasta. Hän kohottaa ruskean päänsä kohti Jeremiaa. Kyyneleet eivät vieläkään tule, hersin aiheuttama kaiherrus täyttyy Jeremian vahvalla, hellittämättömällä katseella. Vieras mies on kuin luonnonvoima, kontrolloimaton ja silti armollinen.

”En usko hetkeäkään, että valitsisit jotakin muuta kuin edhan. Mitä hersi näyttikään sinulle on vain vastavoiman luoma harhakuva. Edha on todellinen, erityisyytesi myös, olit kuinka täynnä sitä tai et.” Jeremia on sade. Ravisteleva, mutta lämmin keväinen ryöpsähdys, taivaan lahja.

”Kenties niin”, Niila huokaa nostaen runkonsa maasta. Jeremia ei nosta Niilaa ylös, tämä kunnioittaa hänen luontaisia rajojaan. Arvostuksen aalto käväisee Niilassa.

”Silti tilanne tuntuu vain epätoivoiselta”, Niila sanoo noustuaan. ”Minua on koeteltu. Yvonne on täysin hajalla, näitkö hänen katseensa tänään?”

Jeremia nyökkää.

”Piirinne johtaja ei ole teidän pelastettavissanne.”

”Yvonne ei ole koskaan ollutkaan, mutta jos hän alkaa rakoilla, niin alamme me muutkin. Minua on jo koeteltu. Esther ja Illusia näyttivät niin ahdistuneilta järvellä, etten usko heidänkään liiemmin uskovan meidän voittoomme.”

”Onko tässä todella kyse voitosta? Ettekö te ylläpidä nimenomaan tasapainoa?”

”Tiedät, mitä tarkoitan.”

Hetkeksi Niila sulkee sydämensä, muistelee pimeyttä, johon heitä ympäröivä metsä peittyi. Se ylsi suoraan hänen sisimpäänsä saakka, kuvitteli näkevänsä sen, mitä hän halusi. Hersin kuiskaus kiertää häntä edelleen, mutta jokin pyrkii sen läpi, jokin rikkoo harsomaisen pimeyden. Niila hengittää syvään, avaa sydämensä ovi kerrallaan, katsoo eteensä ja kohtaa Jeremian avoimet kasvot. Mies ei vaadi häneltä mitään. Jeremian valo riittää halkomaan Niilan yön hajalle.

”Mitä sinä itse haluat, Niila Abel? Mitä kaikkein eniten?” Jeremia voisi yhtä hyvin ojentaa kättään.

”Vapautta. Maailman, jossa voin itse valita.”

”Saatko sinä sen jäämällä edhaan vai taipumalla hersiin? Tuoko tuhoutunut maailma sinulle vapauden olla mitä olet?”

Iho kulkee iholle, Niila vie kätensä Jeremian niskaan vain tuntiakseen jotain lämmintä itseään vasten. Hän ei sano mitään, Jeremia tietää vastauksen. Niila itse tuntee vain aavistuksen, pienen palan valoa, yhden ainoan hippusen toivosta. Hän hengittää hiljaa Jeremiaa vasten, sallii tämän painaa vaalean päänsä olalleen.

”Niila, sinussa on paljon hyvyyttä, jonka tämä maailma ansaitsee”, Jeremia kuiskaa. ”Pidä siitä kiinni. Sydämesi laulaa hersiä korkeammalta.”

Niila vie kädet Jeremian kapealle selälle, hivelee varsinaisesti koskematta. Hän ei riko mitään, minkä rikkomisesta ei vielä osaa ottaa vastuuta.

Kun Niila sulkee silmänsä, hersin muisto ei painaudu vasten. Se sallii hänen levätä. Houkutuksesta jää taustalle hento nuotti, joka tanssii valon reunalla. Niila kääntää itsensä valoon, ottaa sen vastaan.