Luku 29: Paras ystävä
”Koko tämän ajan olen saanut pitää
kädestäsi.” Jeremian ääni on vakaa, mutta katse kiertelee
mäntyjä ja aluskasvillisuutta Niilan takana. ”Olen saanut
todistaa hersin tuhoja henkilökohtaisesti. Todistin, kuinka hersi
vaikutti sinuun. Nyt olen saanut tuntea hersin keskuksen tuhoutuvan.
Täällä viettämäni aika on ollut minulle kultaisin.”
Niila etsii Jeremian läsnäoloa tämän
kirkkaansinisistä silmistä. Ensimmäistä kertaa heidän yhdessä
viettämänsä ajan aikana Jeremia ei uskalla kohdata Niilaa suoraan.
”Minusta tuntuu, että minun aikani
täällä on lopussa”, Jeremia hengähtää kohottaen päänsä.
Hän kohtaa Niilan silmät, näkee surun niiden takana.
”Tiesin, että aiot sanoa niin.”
”Toiminko liian nopeasti?”
Hätäännys valtaa Jeremian äänen. ”Ei ole kulunut vielä
päivääkään siitä, kun…”
”Kun tuntemani maailma murtui. Kun
hersin keskus tuhottiin.”
Jeremia nyökkää.
”Et toimi liian nopeasti. Yön
levittyessä kylän ylle tiesin, että lähtisit pian. Pimeydessä
kuulee paljon sellaista, joka ei muuten kiirisi korviin saakka.”
Hymy hipoo Jeremian piirteitä. Mies
sivelee Niilan leukaperiä, vie kätensä tämän niskaan. Suudelma
on nopea ja hento, mutta lämmin. Jeremia tahtoisi painautua Niilaa
vasten, painaa tämän mättäälle siten, että heidän kehonsa
sulautuisivat toisiinsa, muuttuisivat osaksi luontoa. Hän tahtoisi
merkitä Niilan omakseen, painaa huulensa vasten tämän haavaumien
peittämää selkää.
Jeremia vetäytyy kosketuksesta. Lämpö
kutittaa hänen sisintään. Velvollisuus peittää sen alleen.
Magdalenan säkenöivät silmät, kuningattaren voimakas tahto vetää
häntä kotiin. Jeremia ei voi koskaan valita itseään.
”Minä aion lähteä hyvästelemättä
ketään”, Jeremia myöntää. ”Olen saanut täältä paljon.
Tuntuisi väärältä kiittää jokaista, joka on sallinut minun
hengittää Eldithin ilmaa.”
”Entä piiri? Sinä olet tehnyt
paljon hyväksemme.” Niila katsoo Jeremiaan. Mies tuntuu
epätodelliselta, aivan kuin tämä olisi jo poissa ja hän katsoisi
tämän läpi.
Jeremia pudistaa vaaleaa päätään.
Hiukset ovat kasvaneet silmille, hän joutuu sukimaan valkeat
suortuvat pois.
”Kiitä Yvonnea puolestani”,
Jeremia sanoo. ”Ilman häntä minä en olisi koskaan saanut viettää
hetkeäkään Eldithin taivaan alla. Ja…” Lause jää kesken,
ääni kuolee kurkkuun. Niila tuntee surun aallon, joka miehen
peittää.
”Ja sano Illusialle, että hän
ansaitsee kaiken hyvän tässä maailmassa”, Jeremia sanoo. Ääni
ei pysy enää vakaana, jokin sen takana pirstaloituu. ”Lyhyessä
yhdessä viettämässämme ajassa minä opin paljon uutta tästä
maailmasta. Omistaisin Illusialle henkeni, jos se ei olisi jo
toiselle naiselle omistettu.”
Niila nyökkää. Hänen sisimpänsä
tuntuu kevyeltä. Jeremian rakkaus ketään muuta kohtaan ei ole
häneltä pois. Hänen ei tarvitse omistaa miestä tietääkseen,
että tämä palaa vielä hänen luokseen. Niila ei usko, että
sitominen tekee ketään onnelliseksi.
”Sinä palaat kuningattaresi luokse,
ja hyvä niin.” Niila onnistuu hymyilemään. Hymy tuntuu
etäiseltä. Niila on vielä kiinni yöhön syttyneessä valossa,
edhan purkauksessa, joka peitti hersin keskuksen alleen.
”Minä palaan aina kuningattareni
luokse”, Jeremia huokaisee. Niila erottaa huokauksessa sävyn, jota
ei ole aiemmin havainnut. Jeremia kuulostaa miltei surulliselta.
”Sinä olet ihme, Niila. Olet ensimmäinen olento, joka saa minut
haluamaan jäädä. Kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan niin
paljon, että tahtoisin jättää Magdalenan ja velvollisuuteni hänen
palveluksessaan.”
Niila hivuttaa kapeat kätensä
Jeremian ympärille, sivelee tämän miltei kokonaan parantunutta
selkää. Edha on puhdistanut kaiken.
”En antaisi sinun pettää
velvollisuuksiasi.”
”Tiedän sen. Se saa minut haluamaan
sinua lisää.”
”Me tapaamme vielä. Minä en enää
pelkää.”
Jeremia tarttuu Niilan kasvoihin ja
vetää hänet kiinni itseensä. Suudelma piirtää heidän viivansa
yhteen, sulauttaa heidät toisiinsa. Jeremia koskee Niilaan kuin
tahtoisi säilyttää tämän muiston kehollaan vielä silloinkin,
kun hän istuisi yksin linnassa ja kuuntelisi Melisenden tuulia.
Kun Jeremia irrottautuu Niilasta, hän
hymyilee. Hyvästit, alku ja loppu. Kaikki juoksee eteenpäin
sellaisella vauhdilla, että mukana on mahdotonta pysyä. Vasta he
istuivat veneessä keskellä pimeää, hersin täyttämää yötä ja
uskaltautuivat ensi kertaa toistensa ihoille. Vasta he olivat täynnä
pelkoa.
”Te selvisitte aamuun saakka”,
Jeremia sanoo kiertäessään Niilan piirteitä, taltioidessaan
niistä jokaisen itselleen. ”Se riittää. Sinä olet tehnyt
tarpeeksi, älä unohda sitä. Voit elää vastedes myös itsellesi,
olet aina voinut.”
Niila tahtoisi antaa sanat takaisin
Jeremialle. Nuori mies lähtee velvollisuudesta takaisin kotiinsa.
Niila ei katso oikeudekseen päästää sanoja sisältään.
”Pimeimmän yön jälkeen minä en
pelkää enää mitään”, Niila sanoo lopulta. ”En ole koskaan
nähnyt kaikkea näin selkeästi.”
Jeremia hymyilee. Hymy tarttuu
Niilaan.
”Hyvä niin.” Jeremia avaa suunsa,
aie viipyilee hänen kasvoillaan. ”Saisinko nähdä sinut vielä
hiukset auki? Niin kuin silloin järvellä.”
Pyyntö on hauras ja huvittava, Niila
vetää naurahtaen nauhan hiuksistaan. Tummat, suorat suortuvat
valuvat olkapäille.
Jeremia kuljettaa sormiaan pehmeissä
hiuksissa. Hän kurottaa antamaan kevyen suudelman Niilalle ennen
kuin kääntyy.
”Jos maailma suo, minä palaan sinun
luoksesi pian.”
”Minä odotan sinua.”
Jeremia katsoo taaksensa vain kerran.
Nielee viimeiset piirteet, piirtää muistoihinsa jäljen. Sitten hän
katoaa kevään kasvattamien pensaiden taa. Niila ei juokse perään.
Edhan läsnäolo tuntuu pistelynä
Niilan kämmenissä. Hän katsoo puita, joiden taa Jeremia on
astellut sanomatta hyvästejä kylälle. Niila ei tunne surua
sydämessään. Hän on selvinnyt pimeimmästä yöstä, hän uskoo
sisimmässään kohoavaan aurinkoon. Jokin tulevista
auringonnousuista toisi Jeremian takaisin hänen luokseen.
”Minä ymmärrän, miksi hän lähti
hyvästelemättä.” Illusian kirkas ääni saa Niilan säpsähtämään.
Edes edha ei ilmoittanut tytön saapuneen.
”Illusia”, Niila hengähtää,
”kauanko sinä olet ollut siinä?”
”Sinun ei tarvitse kertoa Jeremian
sanoja minulle, kuulin ne itse”, Illusia sanoo hymynkare valkeilla
kasvoillaan.
Niila katsoo tyttöä, toista
suojelijaa kuin tämä olisi tuntematon. Illusia on seissyt puiden
suojissa ja nähnyt, kuinka hän painui Jeremiaa vasten, teki tiensä
tämän huulille. Ajatus ei hävetä häntä. Heidän sydämensä
ovat hetken olleet yhtä muuttuessaan puhtaaksi alkuvoimaksi, joka
tuki Yvonnea, yhdistyi hänen edhaansa. Silloin Niila tunsi Illusian
ja Sigridin aivan liki itsessään, hän eli heidän sydäntensä
kautta, tiesi heidän kipeimmät kohtansa. Sellainen pyyhkii
ihmisestä kaiken häpeän. Niila on täysin auki.
”Meidän molempien taitaa tulla kova
ikävä häntä”, Illusia sanoo surumielinen hymy kasvoillaan.
”Arvelinkin, että te muuttuisitte tärkeiksi toisillenne. Olen
onnellinen siitä.”
”Kuinka sinä…?”
”Kuinka tiesin?” Illusia puhkeaa
nauruun. Sen heleässä soinnissa ei ole häivääkään ivaa. ”Olen
oppinut tunnistamaan, milloin kaltaiseni piilottelee itseään.”
”Sinä todella rakastit Lovisaa.”
”Minä rakastan häntä edelleen.
Kannan häntä sydämessäni nyt, kun valo on jälleen laskeutunut
yllemme.”
Niila nyökkää. Rakkaus hehkuu
Illusian kasvoilla, poika kykenee erottamaan herkkyyden ja kivun sen
takana. Illusia on yksin kantanut Lovisan muistoa loppuun saakka.
”Ilman Lovisaa emme olisi koskaan
saaneet Kidehliä saati kuningattaren taustatukea. Vaikka hänen
tekonsa tuomittiin, minä uskon, että ilman häntä me emme olisi
nyt tässä”, Niila sanoo.
”Eikä Jeremia olisi koskaan
saapunut tänne ilman Lovisaa.” Illusian hymy hiipuu pois. Tyttö
vie kädet keholleen kuin kylmä kävisi häneen kiinni. ”Minä
olen iloinen siitä, että saimme tutustua Jeremiaan. Hän on hyvä
ihminen.”
Niila ei vieläkään avaa suutaan
kysyäkseen, mitä sellaista Illusia ja Jeremia antoivat toisilleen,
että puhuvat toisistaan kuin verisisaruksista, toistensa
sielunpalasista. Sen sijaan Illusia ei tuo ilmi Niilan isän tekoja
pojan seistessä hänen edessään lämpimien tunteiden aiheuttama
kiilto silmissään. Hän katsoo silmiin poikaa, jonka isä tahrasi
hänen rakastettunsa siveellisyyden ja vei tältä edhan iäksi.
Niila ei ole Ilias. Illusia pystyy katsomaan syvänsinisiä silmiä
näkemättä kylänjohtajaa niissä.
”Hän palaa vielä”, Niila sanoo
hymyillen. ”Pärjäätkö sinä? Hersi…”
”Minua koeteltiin, kyllä.”
Illusian äänensävy vie hymyn Niilan huulilta. ”Se on ohi nyt. En
aio jäädä siihen, mitä pimeys minulle näytti.” Kylmät väreet
vavisuttavat tyttöä. Hän vetää hiekanväristä huivia tiukemmin
ylleen.
”Pystytkö puhumaan siitä
kenellekään?”
Illusia raottaa suutaan, on aikeissa
puhua. Sitten hän pudistaa punaista päätään.
”Jeremia on jo lähtenyt”, Illusia
huokaa. ”Olen pahoillani. En pysty puhumaan siitä kenellekään
muulle, en vielä.”
”Illusia…” Niila uskaltautuu
lähelle, miltei iholle. Hän vastustaa halua vetää tyttö
syliinsä, rutistaa tämän kehoa. ”Minusta tuntuu, että meidän
kaikkien tulisi avata itseämme enemmän. Tunsin sen yhdistettyämme
voimamme portin toisella puolella. Meillä kaikilla on yhteys.”
Illusia hymyilee jälleen. Hymyn
katsominen repii Niilan sisintä riekaleiksi.
”Arvostan sitä, että kaiken
jälkeen tahdot uskoa joidenkin haavojen parantuvan”, Illusia sanoo
hipaisten kämmensyrjällään Niilan poskea. ”Ymmärrän, miksi
edha valitsi juuri sinut kaikista miehistä. Minä todella ymmärrän.”
Illusia vetäytyy taaksepäin, sitoo
huivinsa edestä kiinni ja lähtee askeltamaan syvemmälle metsään.
”Niila, ystävä rakas, sinä et
kuitenkaan voi parantaa kaikkea. Valo ei ylety täyttämään
jokaista rakoa, emmekä voi sille mitään.”
Kun Illusian kirsikanpunaiset hiukset
katoavat puiden sekaan, Niila tuntee läikähdyksen sisällään.
Kaikki se valo, joka hänen luokseen on laskeutunut, on hänelle
kalliimpaa kuin mikään. Silti hän tuntee kyynelten kastelevan
poskensa, kun hän ajattelee jokaista haavaa selässään, jokaista
kertaa, kun hän päästi itsensä lipumaan, jotta ei tuntisi kivulla
piirrettyjä ääriään. Illusia on oikeassa. Valo ei ylety
kaikkialle. Silti Niila itkee kiitollisuudesta. Hän on selvinnyt.
Pimeimmänkin yön jälkeen hän osaa yhä toivoa.
*
Linnun nokka koputtaa kattoa kolmesti,
Yvonne nousee pöydän ääreltä kuuntelemaan luontoa. Koputus
lakkaa, portailla kolisee. Linnun on täytynyt lentää pois. Ovi
käy, Yvonnen itselleen järjestämä hiljaisuus hajoaa palasiksi ja
jää jalkoihin kieppumaan.
”Iltapäivää, äiti rakas”, Inje
sanoo astellen suoraan pöytään. Hän hilaa tuolia lattiaa vasten,
puu hinkkautuu vasten puuta. Ääni repii korvia.
”Inje.” Yvonne ei pysty
kohdistamaan katsettaan poikaan. Punaiset hiukset ovat muistutus.
Nenän kaari kirous, vino hymy piikki hänen lihassaan. ”Mitä sinä
tahdot minulta?”
”Onko kaikki nyt loppunut?” Hymy
leviää pojan kasvoille, siniset silmät laajenevat. ”Kerro
minulle, äiti, miltä sinusta nyt tuntuu. Oletko sinä onnellinen?
Hersin keskus on kuollut. Hyvällä tuurilla kestää uudet
kaksituhatta vuotta, että seuraava syntyy.” Inje ristii kätensä
pöydälle, kumartuu eteenpäin, miltei niin lähelle, että tuntee
äitinsä hengityksen ihollaan.
”Kerro minulle, millainen on
voittajan osa.”
Yvonne vetäytyy hitaasti taaksepäin
tuolillaan kuin perääntyisi pesästään ryömineen karhun luota.
Hän ei tee mitään liian äkkinäistä. Olento hänen edessään on
hänen vertaan, hänen sisällään kantamansa. Sen ajatteleminen
tuntuu raskaammalta kuin edellisen yön tapahtumat. Injestä Yvonne
ei koskaan pääse.
”Jos saavuit tänne saakka vain
ilkkumaan, voit vain katsella minua ja hykerrellä tyytyväisenä.
Sitähän sinä haluat, nähdä minut heikkona ja murtuneena. Katso
vapaasti ja kerro, mitä opit onnesta katsomalla minua.”
”Sinä et ole koskaan ollut
onnellinen.”
”Ehkä niin.” Yvonnen sisällä ei
ole läikkynyt sitten ensimmäisten vuosien. Hän ei enää muista,
miltä se tuntuu. ”Oletko sinä?”
Injen toispuoleinen hymy leviää
miltei tunteista tyhjenneisiin silmiin saakka.
”Olen”, Inje sanoo teeskennellyn
rauhallisesti, ”olen juuri nyt suunnattoman onnellinen.”
”Sinun valitsemallasi voimalla ei
ole enää keskusta. Yön lapset ovat poissa. Hersi ei pääse
levittymään. Siitäkö sinä olet onnellinen?”
”Äiti, äiti…” Injen kapea
ruumis vapisee kuin poika olisi aidosti innoissaan. ”Tämän kaiken
seuraaminen on kultaakin kalliimpaa.”
”Hyvä, että saat siitä jotakin
itsellesi. Se ei ole piiriltä pois.”
Hiljaisuus hiipii huoneen nurkista ja
laskeutuu pöydälle. Inje vetäytyy taaksepäin, tuolin laahaava
ääni peittää hiljaisuuden alleen. Inje kääntää päätään
kuin lintu. Yvonne ei ole vuosisatoihin nähnyt pojassaan enää
mitään inhimillistä.
”Oletko jo kertonut Sylvialle, mitä
hänen tyttärelleen tapahtui?”
Yvonne siristää silmiään.
Sethielin piirteet Injessä saavat hänen suonensa palamaan. Mies on
poissa, poika istuu yhä hänen edessään hymy tyhjänä ja
ilkkuvana.
”Kylä hyväksyy sinut sankarinaan.
Sylvia puolustaa sinua Iliakselta silläkin uhalla, että saa maksaa
siitä kivulla. Puolustaisiko hän sinua enää sen jälkeen, kun
saisi kuulla pienen Estherin painuneen varjon alle?”
Yvonne nousee rauhallisesti tuolilta.
Hän välttää yhä yllättäviä liikkeitä. Inje on petoeläin,
joka leikkii saaliillaan, saa sen tuntemaan itsensä pieneksi ja
mitättömäksi. Vuosikaudet Inje on ollut lähempänä Sethieliä
kuin Yvonne koskaan. On kipua, jonka reunoja aika ei siloita.
”Minä olin lähellä onnistua
Estherin kanssa”, Yvonne huokaa, ”kerro minulle, että hänestä
on ollut paljon hyötyä. Että hän on ollut loistava hersissä.
Että hän teki paljon estääkseen viimeöistä tapahtumasta. Vain
sitten suostun hyväksymään sen, että veit hänet minulta.”
Inje ei sano mitään. Pojan
leukaperät kiristyvät, kaulan suonet sykkivät. Vasta, kun poika on
aivan lähellä Yvonnea, nainen saattaa nähdä, kuinka paljon Inje
on muuttunut. Hersi on kuihduttanut hänet kokoon, iho on kiristynyt
törröttävien luiden ympärille. Valo on kadonnut katseesta.
”Sisareni on siellä, minne hän
kuuluu”, Inje sanoo. Iva ei enää leiju hänen äänessään.
Yvonne ei jaksa tuntea siitä voitonriemua.
”Aamu on valjennut. Meidän
välillämme ei ole enää sanoja.”
”Eikö? Sinä sanoit niin
silloinkin, kun vuodet eivät vielä painaneet harteitamme.”
”Mikään ei pakota sinua elämään
ikuisesti. Sinua ei tarvita samalla tavalla kuin isääsi
tarvittiin.”
Hymy leviää takaisin Injen kireille
kasvoille. Yvonne erottaa tummuneet ikenet poikansa suussa ja
vavahtaa. Hersi on mädättänyt Injeä sisältä päin. Hän ei ole
nähnyt sitä koskaan aikaisemmin. Jokin äidillinen Yvonnessa, se
osa, joka oli vielä valmis yrittämään, kavahtaa silkasta
järkytyksestä.
”Sinähän tässä elämääsi
pitkität”, Inje sanoo. ”Sethiel on poissa. Sinulla ei ole enää
vastustajaa. Etkö luota, että joku huolehtii maailmasta sinun
jälkeesi?”
”Tämä on minun taakkani.”
”Älä sitten näytä siltä, että
se murskaa sinut.”
”Se ei murskaa minua. Tämä
keskustelu on absurdi.”
Inje nousee ylös, kävelee aivan
äitinsä vierelle. Hirsiseinien sisällä Yvonne kuulee poikansa
hengityksen, kun tämä hivuttautuu miltei iholle. Inje osaa aina
säilyttää etäisyyden, jossa hänellä on suurin valta.
”Olisitko yhä valmis kävelemään
halki Kalonian minun vuokseni?”
”Miksi kysyt sellaista juuri nyt?
Tämä sota on voitettu. Me voimme vaieta iäksi, ei ole enää
mitään, mistä puhua.”
”Minulla on. Sinä rakastit minua
joskus.”
”Ei, Inje, minä en rakastanut. Minä
tein kaikkeni, jotta olisin kyennyt siihen.”
Yvonnen keho muistaa yhä, miltä
tuntui kävellä halki Kalonian paljasjaloin, kumartua yhdeksän
kuninkaan edessä ja anoa armoa pojalleen, joka oli vangittu kansan
kiihottamisesta hallintoa vastaan. Kaikesta on satoja vuosia, mutta
Yvonne ei ole unohtanut, miltä tuntui nöyrtyä toisen vuoksi.
”Sinä aiheutit sotia. Runa ei ole
kehittynyt sen vuoksi, että kylvit kapinan siemenen ennestään
heikon kansan keskuuteen”, Yvonne sanoo korottaen ääntään.
”Soledha vaimensi kapinan täysin. Oli sinun syytäsi, että niin
tarvitsi käydä.”
”Minä jättäydyin silloin
tarkoituksella kiinni. Halusin kuninkaiden vihan. Tahdoin nähdä,
saavutko hakemaan minua vai jätätkö minut selliin. Sinä tulit.
Sinä rakastit minua.”
”Minä tulin, koska oli
velvollisuuteni synnyttäjänäsi paikata jokainen virheesi. Minun
olisi pitänyt tietää, ettei se ollut rakkautta. Ainoa syntini
sinua kohtaan on se, että koskaan kuvittelin mitään muuta.”
Sanat eivät aiheuta Injessä mitään.
Sethielin piirteet hänen nuorilla kasvoillaan repivät Yvonnea
kahtia, hän tahtoisi raastaa piirteet rikki. Tehdä ne toisiksi,
jonkun muun omiksi. Tunne on pelkästään itsekäs. Yvonne on itse
antanut valonsa tuhota rakkaimpansa.
”Ekh lien nar máj, eikö
niin?” Inje kuiskaa äänellä, joka on yhtä ohut kuin hänen
paperinen ihonsa. ”Ei hätää. Niinkö Sethiel sinulle aina
sanoi?”
Jää leviää Yvonnen kehoon. Viha ei
enää edes polta. Injen sanat jäätyvät kiinni luihin. Yvonne ei
sano mitään, Inje voittaa kaikesta huolimatta. Pojalla on ivan
suoma turva.
”Toivottavasti se lämmittää sinua
nyt, kun kaikki on loppunut. Tieto siitä, että hän hoki sitä
loppuun asti. Hän kertoi minulle joskus sen olleen ainoa asia, joka
rauhoitti sinut uneen. Tekeekö se niin edelleen?”
Yvonne katsoo pitkään poikaansa,
miettii, kuinka hänestä ja Sethielistä ei koskaan syntynyt mitään
inhimillistä. Kidehlin ansiosta yön lapset ovat lipuneet osaksi
ikuisuutta, mutta Inje seisoo yhä hänen edessään. Hänen
viimeinen kirouksensa. Hänen voimansa eivät riitä sammuttamaan
Injen liekkiä. Poika on harmiton. Yvonne ei aio käyttää
energiaansa tähän enää koskaan.
”Hyvää illanjatkoa, Inje”,
Yvonne huokaa askeltaen kohti ulko-ovea. Hän tahtoo tuntea viileään
tuulen kasvojaan vasten.
”Sinä luovutat minun suhteeni.”
Yvonne avaa oven.
”Olet luovuttanut jo kauan sitten.”
”Hyvää illanjatkoa, Inje. Minä
aion nyt olla hetken omassa seurassani.”
Inje
kävelee äitinsä ohitse, poistuu ovesta ennen tätä. Injen
askellus on kevyttä, näennäisen huoletonta. Yvonne ei aio niellä
syöttiä. Hän antaa pojan mennä, kulkea kuin voittaja. Tieto
siitä, että Inje pitää itsensä lämpimänä hänen
kärsimyksellään, ei jaksa kylmätä häntä kauaa. Jää suonissa
sulaa pois. Inje on oikeassa, hän on pelkästään luovuttanut.
”Nauti valostasi”, Inje sanoo
auringon läikkyessä hänen pisamaisilla kasvoillaan. ”Toivottavasti
se on kaiken arvoista.” Hän hymyilee äidilleen vielä kerran ja
katoaa metsään. Yvonne tietää, ettei näe poikaa useaan päivään.
Hän kävelee kylään tietämättä, mitä sieltä tahtoo. Ihmisten
näkeminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta pysyä kiinni elämässä.
Injen askeleet vievät hänet tutulle
järvelle. Hän ei palaa vielä hersin puolelle, paikkaan, jonka on
vuosia sitten valinnut. Sydän kertoo jonkin tutun olevan lähellä.
Auringossa kylpevän järven rannalla seisoo Niila tummat hiukset
auki. Inje ei erota ilmettä pojan kasvoilta. Hän kävelee tämän
luo, mutta tietää, ettei kykene katseellaan tavoittamaan sitä,
mitä Niila katsoo. Nuoren miehen katse on kauempana.
”Hei, Inje.” Niila katsoo
ystävänsä kalpeita kasvoja.
”Siitä tuntuu olevan aikaa.” Inje
naurahtaa. ”Valo on palannut. Myös sinun silmiisi.”
Niila onnistuu hymyilemään. Injen
kasvot ovat tyhjät, tämä on jäänyt pysyvästi pimeyteen. Kaiken
kokemansa jälkeen Niila huomaa tuntevansa sääliä ystäväänsä
kohtaan.
”Vaatii
aikaa tottua siihen, että ei tarvitse pelätä jokaisen yön olevan
viimeinen”, Niila myöntää. Hänen ei tarvitse enää varoa
sanojaan Injen ollessa läsnä. Kaikki on loppunut.
”Huomaan, että Melisenden mieskin
on lähtenyt.” Injen äänessä ei ole vahingoniloa.
”Jeremia lähti takaisin
kuningattarensa luo.”
”Sinä noudatit neuvoani. Olen siitä
iloinen.” Inje taputtaa Niilan selkää. Niila huomaa Injen
koskettavan kohtaa, jossa yksikään haava ei risteile.
”Tiesin olevan sen aika”, Niila
myöntää. ”Olen vihdoin riittävän peloton elämään
itselleni.”
”Sinä olet niin vahva.” Inje
hymyilee.
”Mitä sinä todella tunnet, Inje?”
Hymy levenee. Inje ei osaa koskaan
lopettaa ajoissa.
”Sillä on tuskin merkitystä nyt,
kun olen jo hävinnyt.”
”Minulle sinun tunteillasi on aina
merkitystä.”
”En voi vieläkään ymmärtää
sitä.”
Inje kävelee Niilan ohi, tapailee
jaloillaan laituria, jota pimeys ei saanut upotettua pinnan alle. Se
pysyy yhä uskollisesti paikallaan. Inje istuutuu sen päähän,
tavanomaiselle paikalleen. Niila huomaa seuraavansa. Tällä kertaa
hän ei upota varpaitaan veteen.
”Sinä et ole pelkästään
onnellinen minun puolestani”, Niila huokaa. ”Kerro minulle, mitä
sinä oikeasti ajattelet.”
”Et sinäkään ole onnellinen
voitosta.”
”Ei se ole mikään voitto.”
”On se. Yö on toistaiseksi
väistynyt. Sethiel on kuollut.”
Syvä huokaus pakenee Niilasta.
”Ehkä minä en vain voi olla
katsomatta sinua ilman, että näen miehen, joka vei sisareni
pimeyteen.”
”Esther on siellä, missä hänen
kuuluu olla. Hän on minunkin sisareni.”
”Hän menetti juuri isänsä.
Hänelle ei jää mitään muuta kuin pimeys itsessään.”
”Se ei ole minun vikani.”
Niila vastustaa halua nousta ylös.
Hän puristaa kätensä vasten laiturin puuta, maadoittaa itsensä
hetkeen.
”Sinä et voi olla Estherille
rakastava veli nyt, kun hän sitä tarvitsisi.”
”Mitä sinä siitä tiedät? Et
ehtinyt pelastaa häntä.” Hymy palaa Injen kasvoille. Niila
tahtoisi repiä sen pois.
”Sinussa ei ole rakkautta. Sinä
ymmärrät vain, mitä yhteinen veri merkitsee.”
Inje naurahtaa, kohauttaa hartioitaan
ja ristii jalkansa kuin istuisi keskustelemassa veden lämpötilasta
ja lähestyvästä kesästä.
”Kuinka ritarillista, Niila”, Inje
sanoo katsomatta ystäväänsä silmiin. ”Huolehdit Estheristä
vasta nyt. Entä silloin, kun tyttö tarvitsi sinua eniten? Silloin
sinulla riitti silmiä vain Melisendestä saapuneelle miehelle.”
”Sinä sanoit olevasi onnellinen
siitä, että vihdoin uskalsin toimia itseni vuoksi. Nytkö käännät
sen minua vastaan?”
”Minusta on herttaista, että sinä
koet uusia tunteita nyt, kun yö on tihentynyt ja teidän ratkaiseva
taistelunne käyty.”
”En olisi kyennyt käyttämään
edhaa ilman itseni ymmärtämistä. Käänsin kaiken epävarmuuden ja
pelon voimakseni.”
Injen siniset silmät siristyvät.
Nyt, kun Niila on katsonut kuolevaa Kaarnaa – Sethieliä –
suoraan silmiin, hän ymmärtää, miten vähän Inje muistuttaa
isäänsä. Kaarnan epäinhimillinen ulkonäkö ei ole se, joka tekee
eron isän ja pojan välille, sillä yhteiset piirteet ovat
löydettävissä naavan ja kaarnan altakin. Siinä, missä Kaarna oli
rauhallinen ja kohtasi kuolemansakin helpotuksena, Injen olemus
kuhisee levottomana kuin muurahaispesä. Pojassa on jotakin, joka ei
koskaan asetu paikoilleen.
”Minä olen oikeasti onnellinen
sinun puolestasi”, Inje sanoo lopulta. Niilan on vaikeaa katsoa
häntä suoraan silmiin. ”Yvonne on se, joka kantaa suurinta
syyllisyyttä kaikista menetetyistä. Älä sinä itke siskoamme.
Jätä se johtajasi harteille.”
”Miksi juuri minun puolestani?”
”Sinä olet voittanut eniten.
Sinulla on koko maailma edessäsi.”
”En minä sitä kysynyt.”
Ymmärrys leviää Injen kapeille
kasvoille. Järven laineet liplattavat laituria vasten. Inje
suoristaa jalkansa, kumartuu kohti Niilaa. Hän vie sormensa Niilan
avonaisiin hiuksiin, kuljettaa kädet hennosti niskaan kuin
rakastaja. Niilan sydän tykyttää ystävän yhtäkkiselle lämmölle.
”Minä olen valinnut sinut jo kauan
sitten”, Inje kuiskaa. Niila tuntee pojan hengityksen kasvojaan
vasten. ”Sinä olet viimeinen ihminen, josta minä tulen koskaan
välittämään.”
”Älä sano noin. Aivan kuin olisit
kuolemassa.”
Tyhjä hymy palaa Injen kasvoille.
”En minä ole kuolemassa.” Sormet
kulkeutuvat Niilan kasvoille, sivelevät niiden sileää ihoa. ”Minä
vain haluan sinun tietävän, että olet viimeinen asia, joka sitoo
minut inhimillisyyteen. Yö saapuu pian. Haluan, että muistat
minusta tämän. Sinä olet paras ystäväni. En ole koskaan
rakastanut ketään ennen sinua.”
Kylmät huulet koskettavat Niilan
otsaa. Inje painaa veljellisen suudelman Niilan otsalle, päästää
irti ja nousee laiturilta. Pojan kasvoilla viipyilee sama suru kuin
silloin, kun tämä puhui Niilalle äidistään. Niila ei ehdi sanoa
mitään ennen kuin Inje on jo astellut puiden suojiin. Laineet
liplattavat laituria vasten, lintujen laulu kohoaa taivaalle. Niila
on jälleen yksin.
Yö saapuu pian. Haluan, että
muistat minusta tämän.
Sanat hakkaavat tiensä Niilan
alitajuntaan. Inje ei ole koskaan ollut yhtä lähellä, yhtä avoin
ja paljas hänen edessään. Niila ajattelee edellistä yötä,
mustinta kohtaa. Hän selvisi, valo halkoi tiensä pimeään. Niila
näkee yhä Kaarnan sammuvat silmät, hersin runteleman kehon. Valo
pääsi miehen sisään. Kaikki tuntui sen jälkeen kirkkaalta,
irralliselta. Niila tunsi kaiken ja samalla ei mitään. Hetki oli
ohi ennen kuin aika ehti jatkaa kulkuaan.
Kaarnan silmät, rauhallinen olemus.
Mies tiesi loppunsa koittavan. Hän ei käyttäytynyt kuin olento,
joka on kantanut hersin keskusta sisällään vuosisadat, odottanut
sen levittäytyvän kaikkialle. Niila sulkee silmänsä. Järvenranta
tuoksuu lapsuudelta. Lempeältä kevätilmalta ja rantaheinältä.
Yö saapuu pian.
Niila avaa silmänsä. Mieli on täysin
avoin, kirkastunut. Sanat uppoavat lihaan asti. Niila nousee
seisomaan, ymmärrys huimaa häntä, hän miltei kaatuu matalaan
rantaan. Hän kävelee kohti kylää, kuuntelee puita, tunnustelee
edhaa niissä. Vaara on väistynyt metsästä, Niila ei tunne sitä
enää samalla tavalla. Odotus on pyyhkiytynyt pois Kaarnan silmien
sammuessa, kehon taittuessa. Silti jokainen askel vahvistaa Niilan
tuntemusta. Maailma näyttelee. Vaara ei ole poistunut.
Jos jokin kupliva, kihisevä Injen
sisällä ei olekaan hänen tasapainoton luonteensa. Jos se, mitä
Inje tahtoi Niilalle sanoa, merkitseekin jotakin suurempaa kuin
kahden miehen välistä ystävyyttä. Niila kuuntelee edhaa, sallii
sen tanssia ympärillään. Yhtäkkiä hän on täysin varma.
Hersin keskus ei ole vielä kuollut.
Pimeys elää, se vain nukkuu. Se katsoo Niilaa välityksensä läpi
aina yhtä tyhjillä silmillään. Se on aina katsonut. Niila
pakottautuu juoksemaan ymmärryksen kylmän verkon levitessä kehoon.
Hersin keskus on Injessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti