Lumo: luku 33

Luku 33: Yhden suvun tarina

Taivas on vain katto, jonka takana ei ole mitään. Maa on kylmä, ilma viileä. Puissa tuulee, se on luonnon tapa olla armollinen. Hämärä ei ole vielä laskeutunut, yö pysyy kannattimiensa takana. Esther on kyykistynyt pieneen tilaan, käpertynyt aivan liki itseään siten, että hengitys kaikuu koko kehossa.

Risut rasahtelevat askelten alla. Esther on niin sykkyrällä, että ei erota tulijaa, vaikka tämän mukanaan tuomansa energia on tuttu. Veli kumartuu hänen ylleen, sivelee varoen hänen selkäänsä. Merkitsee kosketuksellaan jokaisen selkärangan nikaman, jokaisen miltei paperi-ihosta läpi työntyvän luun.

”Siskoseni”, Inje kuiskaa, ”nouse ylös.” Ääni on pehmeä, miltei kuiskaus. Vain aavistuksen liian irrallinen ollakseen hellä. Esther ei nosta päätään. Maaperä ei ole tuttu, hersi kiertelee kaikkialla. Portin toisella puolella hän ei ole kuin kotonaan. Hän painuu tiukemmin vasten vierasta, kylmää maata.

”Miksi sinä itket?”

”Minä en itke.”

”Niilanko vuoksi sinä suret?”

Esther säpsähtää ylös. Hänen mekkonsa on mudassa ja veressä, valkea väri lian alla nauraa hänelle. Injeä ei näy enää missään, vaikka käden kosketus tuntuu yhä lämpönä selässä. Estherin katse harhailee löytämättä poikaa. Mikään ei ojenna hänelle tukeaan, maailma on peittynyt veren pinttyneeseen hajuun.

”Minä en pysty tähän”, Esther parahtaa. Hän tietää Injen kuulevan. Inje osaa piiloutua. Veli ei ole enää kuin ihminen. ”Hän… hän on kuollut.” Esther ojentaa ohuita ranteitaan. Veri täplittää käsivarsia kaikkialta.

”Se on sinun vikasi, eikö olekin?” Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Estheriä kaikkialta. Hän ei osaa sanoa, mistä suunnasta se lähestyy häntä, se tuntuu vaihtavan suuntaa, tunkeutuvan hänen luihinsa.

”Minä en halunnut sitä. En halua tätä, en mitään tästä.”

”Sisko rakas, sinuun ei enää satu. Ei ollenkaan.”

”Sama kipu on kaikkialla ympärilläni. Maailma huutaa.”

”Sinä totut siihen. Hersi ottaa aina aikansa.”

”En kestä enää.”

Estherin olemus hajoaa kuin jään pinta. Hän käpertyy uudelleen itseensä. Maa ei ota häntä vastaan, se pysyy kylmänä hänen allaan. Puut kaartuvat, tuntuvat heiluvan kuin hersi aikoisi taittaa ne. Esther ei enää tiedä, minne katsoa, kun Injen ääni täyttää metsän.

”Niilan täytyi kuolla”, ääni kieppuu Estherin ympärillä, ”hänen elämänsä ei voinut jatkua sen jälkeen, kun hän ymmärsi.”

”Miksi sinä et vain tappanut heitä kaikkia? Miksi et vain kohtaa äitiäsi? Hänethän sinut pitää tappaa. Miksi minun piti… Niila…”

Puun oksat kumartuvat pyyhkimään kyyneleet Estherin poskilta. Oksa on musta ja kova. Esther yrittää nousta ylös, mutta jalat tuntuvat tunnottomilta. Luut niiden sisällä liikkuvat, lihakset muodostuvat uudelleen. Hersi tekee kaikesta omanlaistaan. Esther ei uskalla liikkua, paniikki asettuu hänen lihaansa, sitoo hänet maahan.

”Loppu on käsillä”, Injen nauru kaikuu metsässä. Vihdoin Esther kuulee sen niin kuin se on aina ollutkin. Irrallinen. Täysin epäinhimillinen. ”Esther, sisko rakas, sinä et enää tuota minulle iloa. Et tuottanut isällekään.”

”Isä on kuollut. Hän on poissa piirin vuoksi.”

”Aivan. Ja silti sinä rakastat piiriä yhä.”

”En rakasta, he ovat Yvonnen tahdon orjia, he –”

”Sinä toistat minua. Kaiku, sisko rakas, se sinä olet. Missä sinun oma äänesi on? En ole vielä koskaan kuullut sitä.”

Esther ei ole varma, onko korkeiden mäntyjen takana taivasta. Jos on, se on täynnä reikiä, joista pelko pääsee valumaan maan ylle. Kaikki täyttyy pelosta, Esther ei tunne enää käsiäänkään, keho on täysin eristänyt itsensä häneltä. Kontrolli pyyhkiytyy pois, Estherin sisällään kantama pimeys on saavuttanut hänet.

”Nouse ylös.” Esther ei vieläkään näe Injeä. Hän huomaa kehonsa tottelevan. Se ei enää kuuntele häntä. Se on pelkkää hersiä. Täysin tunnoton. ”Nouse ylös, viimeistele tarinasi. Minä en enää tarvitse sinua.”

”Minä vain… minä…”

”Sinä tahdoit kodin. Etkö olekin aina tiennyt, minne kuulut, missä todellinen kotisi on? Mene, Esther, minä päästän sinut vapaaksi.”

Jalat kulkevat. Metsä heiluu, mutta Esther ei enää tunne kaatuvansa. Hänet on täyttänyt selkeys. On vain yksi vaihtoehto. Maailmassa ei ole koskaan ollut muutakaan. Injen ääni kaikuu hänen tunnottomassa ruumiissaan, se huojuu vasten luita ja laitoja.

Portti ylittyy. Edhan puoleinen maailma polttaa Estherin jalkoja, hän on liian kaukana valosta tunteakseen edhan kutsuvan itseään luokseen. Maailmassa on vain yksi kutsu, vain yksi ääni. Isä on poissa, piiri liian kaukana, äänihuulet liian väsyneet ja kuivat huutaakseen apua. Veljen ääni täyttää pään.

On vain yksi vaihtoehto.

Abelin suvun puu kohottaa armottomat oksansa Estherin ylle. Esther tuntee hymyilevänsä, kun hän kurottaa kätensä alimpaan oksaan. Kauanko köysi on ollut hänen käsissään? Silmukka on helppo, keho osaa sen, se on aina osannut valmistautua. Injen ääni korvissa. Pakko ruumiissa, palo jokaisessa raajassa. Hänen täytyy mennä. Häntä ei enää tarvita. Surulle ei ole sijaa tunnottomassa kehossa. Esther kiipeää. Etevä tyttö, hän on aina osannut kiivetä.

Tuolia ei tarvita. Hersi kehon sisällä osaa tehtävänsä. Sormet kietovat lenkin Estherin kaulalle, se on riittävän kireä suutelemaan likaista ihoa. Esther tuijottaa hetken sormiaan, kuin ne olisivat irrallaan hänestä, eivät lainkaan osa hänen ruumistaan. Niilan veri on tahrinut hänet. Pojan kuolema huutaa itsensä julki hänessä.

Injen ääni. Esther tiputtautuu. Oksa ei katkea, hersi haluaa hänen menevän, luonto kaiuttaa tahtoaan kaikkialla. Ei ole enää muuta, köysi kiristyy kaulalle, Esther ei tunne sen karkeaa kosketusta. Hän näkee Niilan. Piirin. Kaikki he yhdessä. Ei enää kipua. Esther kouristelee, ruumis pyrkii pakoon. On vielä valoa, taivas on kirkas, sen auringoton kupu kohoaa Estherin ylle.

On vielä valoa. On vielä toivoa. Esther rimpuilee, mutta köysi on tiukalla, se ei päästä häntä vapaaksi. Happi pakenee kehosta, Esther kuulee korahduksen, joka lähtee hänen sisältään. Hersi juoksee vapaaksi, valo vähenee, Esther tietää haluavansa vielä elää.

Valossa ei seiso perhettä. Ei Kaarnaa eikä Injeä. Siellä on piiri, hymyt kasvoillaan. Esther kurottaa kätensä heitä kohti. Keho nytkähtää kerran, katse kaikkoaa, ruumis revähtää hervottomaksi. Esther ei enää liiku, sielu ei pyri vapaaksi kehostaan. Kipu on kaikonnut. Valkea taivas pysyy hiljaa.

*

Metsän tuoksu suo Sylvialle lohtunsa. Multa ja havut saattelevat hänet itsensä luo. Sylviaa ei seurata, hän on kävellyt pois poikansa ruumiin ja kyläläisten pelokkaan, vellovan massan luota. Yvonnen piirin sanat ja Iliaksen kova, periksiantamaton katse eivät ylety häneen metsässä.

Sylvia muistaa jokaisen kerran, kun pakeni metsään itkemään mieheltään piilossa. Ilias ei koskaan seurannut häntä. Sylvia tunsi metsän paremmin, hän oli joskus yhtä luonnon kanssa. Edhaa hän ei enää tavoittanut, mutta hän muistaa, kuinka Kaarnan silmät kiilsivät portin väärällä puolella. Hänen sisimpänsä muistaa epätoivon, joka ajoi hänet luopumaan kaikesta turvallisesta, jokaisesta varoituksesta ja säännöstä, jonka oli koskaan kuullut.

Metsäpolku viettää eteenpäin. Musta lintu istuu puunoksalla. Sylvia miltei kysyy eläimeltä, miksi se näyttäytyy hänelle, miksi se nauraa hänelle hänen poikansa kuoleman hetkenä. Pimeys ei poistu Eldithistä, Sylvia tietää sen. Se on asettunut jokaiseen asumaan. Korppi raakkuu kerran. Sylvia kävelee sen ohi.

Sylvia ei usko enää aamunkoittoon. Kun Niilan kuoleman päivä valuu loppuunsa, yö asettuu pysyvästi ylle eikä enää väisty. Sylvia kävelee näkemättä ja kuulematta mitään. Honkien hento humina ei kurotu hänen korviinsa, korpin taakse jäänyt raakunta ei toimi varoituksena.

Kun Abelin suvun puu ilmestyy suurena ja armottomana muiden puiden takaa, Sylvia ei aluksi näe mitään. Hän ei koskaan kävele puulle saakka, sillä tietää niin usean Abelin päättäneen päivänsä sen vankoille oksille. Sylvia kohottaa katseensa. Hetken hän luulee näkevänsä harhan, omien pelkojensa heijastuman. Hänen kävellessään lähemmäs hän ymmärtää narussa heiluvan ruumiin olevan todellinen, verta ja lihaa. Sylvian täyttää paniikki, haparoiden hän koskettaa ruumiin käsiä vain todeten ne kylmiksi.

Sylvia kavahtaa taaksepäin. Ympäristö on alkanut heilua. Esther roikkuu puussa. Tytön posket ovat kuopalla, silmät tyhjemmät kuin koskaan tämän eläessä. Sylvia menee lähemmäs, kiskoo kaikella voimallaan tytön alas. Köysi on löysällä. Kuinka se kesti tytön ruumiin painon? Hervoton keho valahtaa Sylvian syliin. Esther on kuin lapsi, pieni ja heiveröinen. Kuollut. Hänen tyttärensä on kuollut.

Keho toimii ennen mieltä. Sylvia pitää kiinni tyttärestään. Hän ei ole koskaan aiemmin pitänyt Estheriä sylissään. Hänen oma lapsensa. Menetetty lämpö palaa Sylvian ruumiiseen. Tytär on jälleen hänen luonaan.

Korppi ei enää raaku. Metsä on hiljaa. Sylvia kulkee samaa reittiä takaisin Esther kehoaan vasten. Hiljaisuus tunkeutuu sisälle korvakäytävästä, täyttää sisimmän. Sylvia ei näe eteensä, ei kuule muuta kuin kaikkialla kaikuvan hiljaisuuden. Maailma ei sano mitään, vaikka hänen molemmat lapsensa ovat kuolleet, vaikka hän kantaa ensimmäistä kertaa tytärtään sylissään niin kuin hän olisi kuulunut tehdä jo kauan sitten.

Sylvian huuto lähtee kurkunpohjalta, syvältä sisältä. Se leviää puihin, vavisuttaa lehtiä, täyttää koko tilan. Taivas on hiljaa, mutta Sylvia huutaa, hän huutaa surua, menettämiään vuosia, ylpeyttä, joka esti häntä rakastamasta. Hän kävelee kylään kantaen Estheriä sylissään kuin tytärtä, jonka kasvua seurasi lämmöllä lapsesta saakka. Kuin hän olisi ollut aina läsnä eikä jättäytynyt syrjään, kieltäytynyt katsomasta, kun kyläläiset potkivat tämän maahan ja leikkasivat tämän hiukset.

Kun huuto lakkaa, Sylvia on jo kylän rajalla. Hänen sisällään ei ole enää mitään. Hän puristaa Estheriä kuin ei kykenisi päästämään irti. Rystyset ovat valkoiset, kun Sylvia laskee tyttärensä maahan poikansa viereen. Ilias on yhä kyläläisten ympäröimänä aukiolla. Sylvia ei erota leviävää hätäännystä kyläläisten kasvoilla. Veri Estherin käsissä täydentää punaiset haavat Niilan vartalolla. Sylvia tuntee suupieliensä nykivän. Hän hymyilee.

”Minun lapseni”, Sylvia sanoo katsoen kahta hervotonta kehoa, ”minun kauniit lapseni.”