Lumo: luku 16

Luku 16: Kuolleen miehen järvi

Aurinko paistaa Sigridille sinetöiden hänen alkavan matkansa. Kuningattaren antamat vaatteet tuntuvat pehmeiltä vastapestyä ihoa vasten. Koskaan Sigrid ei ole tuntenut kangasta yhtä vahvasti suojanaan, ikinä aiemmin hänen hiuksensa eivät ole tuoksuneet kedon kukilta. Magdalenan on täytynyt saada kylpyuutteensa arojen takaa, Melisenden ja Soledhan väliseltä alueelta, jossa maa vihannoi ja kevät kukoistaa.

Sigridin keho on puettu kalliimpiin kankaisiin kuin Eldithin parhaat. Hänen hiuksiinsa on sidottu vierasta metallia oleva solki. Sigrid ei ole antanut vuosiin kenenkään palmikoida hiuksiaan. Edellisen kerran on täytynyt olla lapsuudessa. Lovisan käsien kautta Sigrid sai palasen loistoa itselleen. Sitä hän ei muistele mielellään.

Magdalenan hovin naiset kuljettavat Sigridin korkeaan valtaistuinsaliin. Sigrid tietää, että hänen lyhyt vierailunsa on ohi, auringonnousut ovat kirineet toistensa ohi ja tarpeelliset keskustelut hänen ja kuningattaren välillä on käyty loppuunsa. Hän on pakannut olkalaukkuunsa vanhat vaatteensa ja kenkänsä, antanut kuningattaren verhoilla itsensä uudeksi ihmiseksi. Hän tietää jokaisen Eldithissä vihaavan kauniita vaatteitaan ja siloteltua olemustaan, kun hän palaa kotiin. Yhden viljava pelto on aina toisille kuiva, sateeton kausi.

”Teidän korkeutenne”, Sigrid tervehtii valtaistuimellaan istuvaa Magdalenaa niiaten. Kuningattaren kasvot ovat täynnä odotusta.

”Tiemme erkanevat nyt, mutta eivät pitkäksi aikaa”, Magdalena sanoo nousten istuimeltaan. Magdalena näyttää enemmän itseltään seistessään pitkänä ja sorjana Sigridin edessä. Hänen ei kuulu istua tuolillaan näyttämässä kauniilta, näennäinen valta ei sovi hänelle. Avoimet, kurittamattomat hiukset ja liehuva mekon helma tekevät hänestä eläväisen kuin juokseva elohopea.

”Vie viestini kansallesi”, Magdalena lausuu, ”kerro Helithille, että saavun hänen eteensä pian. Hän voi odottaa kuun päivät, hallitsijan velvollisuudet vaativat aikansa, mutta sen pitempään en häntä aio odotuttaa. Hän valmistautukoon tulooni kuten parhaakseen katsoo. Sen voit kertoa myös kylänne johtajalle. Abelit tietävät, kuinka vastaanottaa hallitsijoita. He ovat tehneet niin Soledhan aikoinakin.”

Sigrid nyökkää hitaasti.

”Kyllä, teidän korkeutenne. Minä vien viestinne kotiini.”

”Kerro Helithille myös Kidehlistä. Olen varma, että hän tietää.”

”Kyllä, teidän korkeutenne.”

Sigrid on linnassa ollessaan saanut tavata Kidehlin hyvin nopeasti. Hänelle ei jäänyt Runassa ihmiseksi kasvaneesta Kidehlistä syvempää mielikuvaa, Kidehl tuntui lipsuvan hänen otteestaan. Tämän silmät olivat miltei mustat, yhtä tummat kuin se yö, johon Sigrid on tottunut. Melisenden valkeat, valoa kohti kurottavat yöt ovat olleet Sigridille pelkästään pitkiä. Ne ovat synnyttäneet valokaton, joka on estänyt häntä nukkumasta tuskin silmäystäkään. Eldithin leikkaamatonta pimeyttä hän oppi jo lapsena pelkäämään. Nyt hän huomaa sydämensä vierastavan maanosaa, jossa aurinko nousee ennen aikojaan ja lämmittää tornin ikkunasta.

”Kerro Helithille, että tuon Kidehlin mukanani sitten, kun sen aika koittaa”, Magdalena jatkaa. ”Se ei vie kauaa. Minulla on jo suunnitelma.”

”Hyvä on, teidän korkeutenne.” Sigrid on jo automatisoinut äänensävynsä ja eleensä puhutellessaan Magdalenaa. Kuningatar on oudolla tavalla läheinen kansalaistensa kanssa, mikä saa Sigridin varuilleen. Samalla hän tuntee kiitollisuutta hallitsijan vieraanvaraisuudesta. Hän on kuullut Yvonnelta useita tarinoita Soledhan yhdeksän kuninkaan hallinnon ajasta. Niiden tarinoiden valossa Magdalenan vastaanotto tuntuu päivänpaisteelta.

Kuningatar kuljettaa vieraansa henkilökohtaisesti ulos linnastaan. Magdalena kulkee pestyn ja suitun Sigridin vierellä jutellen tälle tyypilliseen tapaansa. Kuningattaren tuttavallisuus lukeutuu osaksi Melisenden yleistä vierautta, edhatonta henkeä, joka tekee Sigridin olosta epätodellisen. Sigrid osaa olla vain, jos edha kulkee hänen kanssaan. Täällä hän on joku muu, kauniiseen vaaleanvihreään silkkiin puettu nuori nainen, joka hoitaa omiensa tehtävän loppuun saakka.

Kun Sigrid lausuu kuningattarelle hyvästit ja poistuu keinotekoisen, valkeuttaan huutavan puutarhan läpi takaisin arolle, hän huomaa ajattelevansa kotiaan. Ei rakennusta, jossa yöpyy, ei seinien säilyttämiä muistoja. Ei ihmisiäkään. Niila, Illusia tai edes sairaalloinen Esther eivät palaa hänen mieleensä. Vain edha tulee takaisin, vain sitä hän osaa kaivata kuin ei voisi elää ilman sitä. Melisende on kaunis, mutta sillä ei ole sielua. Magdalena on kuningattarena valovoimaisempi kuin moni muu olisi. Hänessä palaa kirkas liekki, jota Sigrid sekä ihailee että kadehtii. Silti Magdalena on Sigridille kuin kuka tahansa edhaton – sydämeltään merkityksetön.

Kalliiden nahkakenkien hiertäessä jalkoja ja tuulen temmatessa osan kampauksesta mukaansa Sigrid ei voi olla myöntämättä itselleen totuuksia, jotka löysi sisältään kuningattaren ylellisessä asumuksessa. Mikään edhaton ei tule koskaan tuntumaan hänelle täysin tarpeelliselta. Hän on valinnut puolensa, tarttunut maanisesti kiinni siihen, jonka voi itse itselleen rakentaa. Kenties siksi hän ei kykene kotona, edhan ympäröimänäkään lähestymään toisia ihmisiä. He ovat joko hänelle täysin merkityksettömiä tai piirin sisällä uhka. Järkevä osa Sigridiä tietää, ettei hän voisi olla yksin ainoa Yvonnen suojelijoista. Se ei palvelisi ketään. Sigrid ei kuitenkaan kasvanut järkevänsi sisarensa varjossa. Hän osaa tuntea vain syvää, kyltymätöntä nälkää sitä kohtaan, jota ei varjosta käsin koskaan voinut tavoittaa.

Matka ei tunnu vielä jaloissa. Sigrid pitää rauhallisen tahdin hokien itselleen, että pääsee pian takaisin rakkaan edhansa luo. Matka jaloin on hänelle juuri sopiva. Siinä ajassa ehtii unohtaa kuningatar Magdalenan hänessä herättämät haaveiden repaleet. Ei tule elämää yksilönä. Ei elämää perheellisenä naisena, tavallisena ihmisenä. On edha suonissa ja velvollisuus harteilla. Sigrid saisi olla kiitollinen. Hän on viestinviejä, hän on suuressa tehtävässä. Hänen edhasta irrotettu, kalpea ruumiinsa on puettu silkkiin ja kultaan, tehty tärkeäksi. Vain sellaisilla seikoilla Sigrid suostuu vaivaamaan itseään.

*

Kultareunuksinen aurinko hälvenee korkeiden kuusien taa Sigridin jalkojen palatessa hengittävälle maalle. Yö ei ole vielä levittänyt viittaansa Eldithin ylle, Sigrid tietää ehtivänsä metsän reunalta kylän etelärajalle ennen yön lapsien saapumista. Auringon viimeiset, laskevat säteet suovat armonsa Sigridin ylle.

Kun edha palaa kehoon, Sigrid tunnistaa kyyneleet kasvoillaan. Ne ovat etäiset, aivan kuten hänen kehonsakin. Voima kulkeutuu suoniin, muuttuu vereksi, muuttuu hapeksi keuhkoissa. Tulee kaikeksi, jolla on merkitys. Sigrid hengittää sitä, antaa kuusten tuoksun ja sammalen tunnun jalkojen alla levitä kehoonsa. Luonto tervehtii häntä, aurinko valaisee viimeiset metrit kotiin. Matka painaa silmien takana, jalat tuskin toimivat, mutta edhan kulkiessa sisällä Sigrid ei kykene kuin itkemään. Hän itkee kulunutta matkaansa, ikäväänsä, kuningattaren sanoja, haaveitaan, kaikkea sitä, jota hän ei ole saanut itkeä, sillä Lovisan kuoltua ovi sulkeutui eikä hänellä ollut enää lupaa avata sitä.

Kyyneleet kuivuvat kylän rajalle mennessä. Aurinko on laskenut hämärän taa, Sigrid saapuu sinisenä hetkenä. Kasvoilla on kyyneljuovia, hiukset ovat osittain kiinni. Kampaus on kauniimpi kuin yksikään Lovisan koskaan laittama, mutta silti tyhjempi. Sigrid ei osaa olla täysin kiitollinen siitä. Jokin versio hänestä sai hetken olla tärkeä. Nyt koti pyyhkii kullanhohdon kaikelta sellaiselta. Talojen sammalkatot ja vastaantulevien ihmisten hämmästyneet katseet tekevät Sigridille kodin tunnun. Tehtävän paino asettuu hänen harteilleen, ja se asettuu kaikki kerralla.

”Sigrid?” kuuluu tuttu ääni talojen takaa. Sigrid kohottaa katseensa ja kohtaa Yvonnen odottavat kasvot. Nainen on käärinyt hihansa ja sitonut hiuksensa, hänen on täytynyt tehdä fyysistä työtä. ”Sigrid, edhalle kiitos.” Yvonne kävelee ripein askelin tytön luo ja kietoo tämän syleilyynsä. Sigrid jähmettyy, hän ei ole tottunut siihen, että ihmiset tulevat kiinni ihoon. Yvonne ei ole koskaan koskettanut piirin jäseniä kuin lapsiaan. Kaikki suojelijat kuuluvat hänelle, mutta hänen ei tarvitse pitää heitä lempeydellä kiinni itsessään.

”Yvonne?” Sigridin ääni on kyynelien jäljiltä hauras. ”Onko täällä tapahtunut jotakin?”

Sigrid tuntee, kuinka Yvonne pudistaa päätään pitäen yhä tiukasti kiinni hänestä.

”Ei, minä vain… Edha ei kertonut sinun tulostasi. Maa ei antanut mitään merkkiä ollessasi poissa.”

Yvonne vetäytyy kosketuksesta, mutta katsoo tyttöä yhä kuin tämä jakaisi hänen verensä. Sigrid ei ole koskaan todistanut mitään yhtä äidillistä aina yhtä eristäytyneessä Yvonnessa.

Epätoivon merkit ovat piirtyneet Yvonnen kauniille, pisamaisille kasvoille. Sigrid tietää, ettei nainen ole ollut huolissaan pelkästään hänestä. Taivas on pilvetön ja musta, yön pimeys on syvempi kuin koskaan. Hersin ote on kiristynyt, Sigrid saattaa tuntea sen nyt kävellessään turvallisella, edhan suojaamalla maaperällä.

”Missä muut ovat?” Sigrid näkee vain tavallisia kyläläisiä. Niitä, jotka kieltäytyvät katsomasta hänen ylellisiä vaatteitaan ja niitä, jotka tekevät hänet tietoisiksi vaatetuksestaan.

”Edellisenä yönä Niila tuli hersin koettelemaksi.” Yvonnen ilme on täynnä hiljaisuutta, puhumattomia sanoja, nimetöntä kauhua. Sigrid tuntee kylmän leviävän kehoonsa.

”Onko hän…?”

”Niila on kunnossa. Hän on levännyt koko päivän parannustuvassa. Niila oli Jeremia Lannonin seurassa tullessaan hersin koettelemaksi. Ilman toisiaan he tuskin olisivat selviytyneet.” Yvonne pudistaa päätään. ”Illusia huolehtii heistä.”

Sigrid kulkee talojen välistä varoen herättämästä liikaa huomiota. Yvonne lähtee kulkemaan hänen rinnallaan. Kaikki haluavat sisälle asumuksiinsa pimeän laskeuduttua. Vaikka Sigrid tuntee yön painon, hän ei voi verrata sitä Melisenden valkeisiin öihin ja tehtävänsä raskauteen. Hieno silkki polttaa ihoa, kampaus repii päänahan vereslihalle. Sigridin ei kuulu loistaa kuin taivaan tähti, vierasta ja kylmää valoa.

”Entä Esther, missä hän on?”

”Tyttöä ei ole juuri näkynyt”, Yvonne sanoo kohauttaen harteitaan. ”En olisi vielä huolissani.”

”Ja Inje? Onko Inje näyttäytynyt?”

”Injellä ei ole ollut mitään syytä tulla puheilleni. Kylässä hän on ollut, tuskin tehnyt mitään erityistä.”

Sigrid ei sano mitään. Kunhan jokainen uhka pysyy Yvonnen silmien alla, hän voi pysyä hiljaisuudessa.

Sigrid ojentaa mitään sanomatta Yvonnelle Magdalenan kirjeen.

”Me voimme puhua heti luettuasi”, Sigrid ehdottaa oman kotinsa valottomien ikkunoiden osuessa näkökenttäänsä. ”Käyn vain vaihtamassa omat vaatteeni, ja –”

”Ei, se ei käy.” Yvonnen ääni ei anna valinnanvaraa. ”Sinun täytyy levätä, olet kulkenut pitkän matkan.”

”Minä jaksan kyllä.”

”Katso itseäsi. Sinä vapiset. Kehosi on heikentynyt, silmäsi tuskin pysyvät päässä. Sinä lepäät nyt, kuten lepäävät muutkin suojelijat. Olet kotona – olet tehnyt tarpeeksi.”

Tarve väittää vastaan käpertyy vatsanpohjaan ja pistelee kulkiessaan. Sigrid ei tunne kehonsa vapinaa, ei tiedä silmiensä tyhjyydestä. Hän on selvinnyt tehtävästään, suorittanut loppuun Lovisan aloittaman kaaoksen. Vasta, kun hän toivottaa Yvonnelle turvallista yötä ja astuu hiljaisen hirsitalon puuntuoksuiseen eteiseen, hänen kehonsa pettää. Maa lähtee alta, Sigrid näkee tummana pyörivän katon ja säppeen laitetun oven kiertyvän yhdeksi mustanharmaaksi kokonaisuudeksi.

Ohimoilla tykyttää, raskas tuntu leviää raajoihin. Sigrid pakottaa itsensä ylös, vaikka keho on ajanut itsensä loppuun. Hän raahautuu sänkyynsä, ei pysty edes riisumaan vieraita, vääriä vaatteita yltään. Peiton pehmeä kangas on autuus, se vaivuttaa Sigridin uneen saman tien. Keho sammuttaa itsensä kysymättä, onko sielun valo vielä päällä. Viimeisenä ajatuksena ennen sinistä unta Sigrid miettii, kuinka yhteisön etua ajava Yvonne oli katsonut häneen kuin olisi aidosti huolissaan. Kuin välittäisi. Sitten unen utu hämärtää Sigridin ajatukset ja hän lipuu pehmeään tiedottomuuteen.

*

Aamunkajo viipyilee ikkunaruudun takana. Valkenevasta päivästä on olemassa vasta aie, kajastuksen mittainen. Sigridin silmät arastavat syntyvää valoa. Hän nostaa runkonsa hitaasti sängystä, muistaen eilisen kivenraskaan painon ja kunnioittaen sen voimaa.

Sigrid vapauttaa hiuksensa kiharaksi peitoksi selälle. Käsi etsii vaatteiden vieraita solkia, sallii lempeän silkin laskeutua vartalolta. Sigrid seisoo hiljaisten hirsiseinien sisällä vailla kangasta suojanaan. Valonkajo ei ole riittävä piirtääkseen hohteellaan raitoja alastomalle varrelle. Sigrid ei ole pitkään aikaan ollut kehonsa kanssa kahdestaan, ajatellut sitä. Kotona Eldithissä se tuntuu jälleen omalta, vaikka nälkä kiertelee sen sisuksissa ja raskas matka särkee jalkoja kuin tauti.

Vetäessään murretun vihreää leninkiä ylleen Sigrid huomaa ajattelevansa sitä, etteivät yhdenkään miehen sormet koskaan risteile hänen varrellaan. Kukaan ei saa sitä kunniaa niin kauan, kun edha suo Sigridille tarkoituksen. Kuningatar puhui hänelle haaveista. Miten kaunista olisikaan perhe, joku, jonka kanssa jakaa vuode, ajatukset ja sielu. Kenties lattioilla kävelisivät pienet jalat, askeleet kaikuisivat pimeässä yössä.

Vaan yö ei tule pysymään entisellään, jos Sigrid makaa unelmansa todeksi ja tekee tyhjäksi edhan itsessään. Yö tulee mustumaan syvemmäksi. Sen lapset tuhoavat kaiken hersin vallatessa elintilaa, näivettäessä ihmisten sieluja. Sigrid pudistaa haavekuvat mielestään, kiristää kuningattaren antamat nahkasaappaat ja astuu aamusta kirpeään ulkoilmaan. Hän tietää suojelijoiden olevan jo hereillä, kaikilla on omat kipunsa, omat tehtävänsä.

Sigrid kävelee kylän keskuksesta pois, väistelee muutaman vastaantulevan katseita. Hän kävelee koko matkan Yvonnen mökille saakka vain löytääkseen tämän täysissä pukeissa mökkinsä portailta. Yvonnella on käsissään väsähtänyt neule, jonka kyljen reikää hän parsii varmoin ottein.

”Hyvää huomenta, Sigrid”, Yvonne tervehtii eikä Sigrid enää erota äänessä samaa huolta kuin eilen. Kenties hänen kaikkensa antanut, väsynyt kehonsa väärensi aistejaan, käänsi ne heikoiksi ja epätarkoiksi. ”Saitko levättyä lainkaan? Pöydälläni on ruokaa, mene ja syö, sinä olet tuskin saanut purtavaa päivän kulkiessasi.”

Kun Sigrid ei liikahdakaan, Yvonne lisää: ”Inje ei ole kotona.” Sanat sisältävät merkityksen. Injen täytyy olla isänsä luona, portin toisella puolella. Sigridistä piirin kohtalo on kurja. Vain, koska Eldithissä ei tiedetä voimien luonteesta, he kaikki joutuvat jakamaan saman kylän vihollisensa pojan kanssa. Vaikka Inje kuuluu myös äidilleen, Helithille, suojelijalle, hänen nimensä yhdistyy vain valottomaan yöhön, hersin tanssiin.

Sigrid kävelee sisälle. Lämmin puuro tuoksuu pöydälle jätetyssä padassa. Sigrid lusikoi valmiina odottavaan, kuluneeseen lautaseen ruokaa ja istuutuu pöydän ääreen. Keho on vieläkin liian voimaton toimiakseen kunnolla. Sigrid tietää, että söisi mitä tahansa kysymättä alkuperää. Hän ei jaksa välittää kiitollisuudenvelasta, johon jää syötyään toisen valmistamaa ravintoa. Keho ei kysele.

”Inje ei ole ollut öitä kotona koko sinä aikana, kun olit poissa”, Yvonne huokaisee ovelta. Hän on laskenut neuleen portaille.

”Hän suunnittelee jotakin.”

”Inje ei ole vaarallinen.”

”Emme silti saisi aliarvioida häntä.” Puuro lämmittää Sigridin sisusta. Hänestä on ihanaa istua, olla rauhassa maaperällä, jossa edha kuulee hänet ja ruoka pitää kehon virkeänä.

”Meidän ei tarvitse keskustella Injestä nyt”, Yvonne sanoo nyökäten pöydänkulmalla nojuvaan kirjeeseen päin. ”Meillä on suurempiakin huolia kuin langennut poikani.”

Kirje erottuu valkeana huoneen hämäriä, tummia sävyjä vasten. Sigrid muistaa, miltä sen kantaminen tuntui kovalla, elottomalla maaperällä.

”Aiommeko kokoontua piirinä keskustelemaan kirjeen sisällöstä?”

Yvonne heilauttaa päätään, liike on tuskin nyökkäys.

”Ensin minä haluan kysyä sinulta, miltä Melisendessä näytti. Millainen nuori kuningatar oli? Hän on suunnilleen sinun ikäisesi.”

Magdalenan punavaaleat suortuvat ja eläväiset silmät leiskuvat Sigridin luomien alla. Hänen on vaikeaa mieltää voimakasta, mutta lempeäilmeistä kuningatarta lähes saman ikäiseksi itsensä kanssa. Yvonne hänen vierellään on nähnyt kaikki maailman ajat, hänelle Sigrid ja kuningatar Magdalena tuntuvat perhosen siiven räpäytykseltä.

”Edhaton maa tuntui pelkästään vaaralliselta”, Sigrid huokaa. Eloton maa jalkojen alla tuntuu vieläkin pelon kylmänä kipristelynä vatsanpohjalla. ”Kuningatar sen sijaan… Hän oli erilainen. Hyvin erilainen kuin kukaan täällä.”

”Niin arvelinkin.” Yvonnen katse pyyhkii kirjeen ylitse. ”Minun täytyy valmistautua hänen kohtaamiseensa. Siitä onkin aikaa, kun Kalonian hallitsija on edellisen kerran käynyt tervehtimässä minua.” Muisto käväisee hymynä kasvoilla.

”Hän tuo mukanaan erään toisenkin”, Sigrid sanoo laskiessaan puurolusikkansa tyhjälle lautaselle.

”Tiedän sen. Hän ilmaisee tämän hyvin selkeästi kirjeessään.” Sigridiltä kestää hetki havaita ymmärrys Yvonnen kasvoilta. Nainen pukee tuttua, tietävää ilmettään. Huulet ovat raollaan, tasaiset kulmat hivenen koholla.

”Minä olen odottanut noitaa, jonka nuori kuningatar tuo mukanaan. Irti päästämäni palaa vihdoin takaisin, ympyrä sulkeutuu viimeistä kertaa.”

Ikuisen olennon sanat käyvät Sigridille vieraiksi. Samat kädet, jotka lepäävät Yvonnen kylkiä vasten, ovat kätelleet useita hallitsijoita ennen Magdalenaa. Samoilla silmillä on nähty tuhon alku, sama keho on kantanut pahuuden maailmaan. Silti Yvonne jaksaa seisoa suorana ja kohdata ihmeen toisensa jälkeen.

”Sinä tunnet Kidehlin?”

”Minä olin paikalla, kun hän syntyi. En tunne häntä.” Yvonne huokaa syvään, kuljettaa kätensä itsensä ympärille kuin suojellakseen itseään. ”Minun tulee kertoa tämä tarina kaikille, jokainen piirissä ansaitsee tietää suurista menetyksistä, virheistä, joita olen tehnyt.” Yvonnen ääni madaltuu jokaisella sanalla.

Sigridin katse juoksee Yvonnen piirteissä. Kerrankin naisen ryhdikäs olemus tuntuu seitinohuelta. Kuten seitti, Yvonnekin pysyy tiukasti kasassa. Naisen kasvoilla viipyilee pitkään samanlainen hymy, jonka hän soi kotiin palanneelle Sigridille edellisenä yönä.

”Tästä ei tule minulle helppo päivä, mutta luotan siihen, että te neljä otatte kaiken avoimina vastaan”, Yvonne sanoo hymynkare vielä kasvoillaan. ”Minä luotan suojelijoihini. Olen itse valinnut teidät.” Hetken Yvonne on hiljaa kuin sanat painaisivat. ”Sinä, Sigrid, teit suuren työn viedessäsi viestin muiden puolesta nuorelle kuningattarelle. Olen kiitollinen siitä. Tämä tulee muuttamaan paljon.”

”Kaikki on jo valmiiksi muuttunut.”

”Me emme anna tämän maan vajota hersiin. Me viisi pystymme siihen, jos pysymme tiiviisti yhdessä.”

Sigrid ei muista, milloin Yvonne olisi edellisen kerran valanut toivoa suojelijoihinsa. Lovisan kuoleman jälkeen jokainen on saanut elää oman päänsä sisällä, tehdä itse valintansa. Sigrid on aina pärjännyt yksin. Edha, joka juoksee piirissä, on vain lainattua voimaa, yhteys on alkuvoimaan lopulta aina jokaisen oma.

Sigrid pysyy hiljaa. Kiittäminen ei riitä, ikuisen olennon arvostuksen edessä hän tulee täysin mykäksi.

”Kun olet valmis, kävisitkö hakemassa Estherin? Minä noudan muut parannustuvasta.”

Yvonne nyökkää merkiksi jättää sekä puurokattila että lautanen pöydälle. Sigrid seuraa Yvonnea ulos tämän asunnosta, hän ei jää vieraan hirren sisälle omistajan poistuessa.

”Kokoonnumme Kuolleen miehen järvelle. Saavu sitten, kun löydät tytön.”

Estherin etsiminen tuntuu valon metsästämiseltä syvällä maan povessa. Tyttö ei viihdy kylässä, hän ei istu yksilläkään portailla ajankulukseen. Kun Sigrid näkee tytön Abelin suvun puun vankoilla juurilla silmät suljettuina, aalto hulmahtaa hänen lävitseen. Koko sen ajan, kun hän käveli jalkojaan hajalle, sieti edhatonta maata ja vieraasti käyttäytyviä ihmisiä, Esther on kierrellyt metsiä tyhjin silmin.

Hetken Sigrid tuntee sydämensä tykyttävän voimallisena kehossa. Suonet halkeavat veren painosta. Kipu huutaa itsensä julki. Vasta, kun aalto on juossut Sigridin halki ja jättänyt hänet haukkomaan henkeään, hän tunnistaa sen katkeruudeksi. Aivan kuin Esther olisi Lovisa, hänen isosiskonsa, hänen kahleensa. Joku, jota aina ymmärretään, jonka päätä taputetaan, joka saa kaiken kunnian, vaikka kipu ei koskaan asetu hänen osakseen.

Sigrid ravistelee Estherin hereille toivoen, että tunne hänen sisällään hajoaa samalla. Esther on syytön Lovisan aiheuttamaan katkeruuteen.

”Esther, herätys, meitä tarvitaan.”

Tyttö räväyttää silmänsä auki ja vie ohuet kätensä kehonsa suojaksi kuin ei tunnistaisi Sigridiä. Hetken hän katsoo tätä kuin villipetoa, yön lasta. Sitten Estherin kasvot rentoutuvat, kädet laskeutuvat.

”Piiriinkö?”

”Yvonne aikoo kertoa meille jotakin tärkeää.”

”Sinä… palasit.”

Sigrid onnistuu hymyilemään. Hän ei tunne sitä.

”Niin. Minä palasin. Tule.”

Sigrid lähtee kävelemään katsomatta taakseen. Hän kuulee hennot, alistuvat askeleet takanaan. Hänen ei tarvitse sanoa mitään. Vasta Eldithin pohjoispuolella Kuolleen miehen järven laakea ja tumma pinta näkyy puiden takaa. Eldithin vanhin järvi ei ole suuri, mutta se on musta ja syvä kuin imisi kaiken saamansa valon itseensä.

Yvonne seisoo aivan rannalla, vedenpinnan äärellä. Musta vesi on hänelle tuttu. Kaikki ovat jo paikalla, Sigrid ja Esther saapuvat viimeisinä.

”Mitä hän täällä tekee?” Esther hengähtää katse naulattuna hiljaisena seisovan Niilan vierelle jääneeseen Jeremiaan. Estherin ääni hipoo paniikkia.

”Tämä koskee myös hänen kuningatartaan”, Yvonne sanoo. ”Hän kuuluu paikalle.”

Esther etsii vastausta Niilan kasvoilta, jonkinlaista hyvitystä. Niilan silmät eivät heijasta mitään. Esther istuutuu rantakivelle, kauemmas Niilasta, Illusiasta ja heidän välissään seisovasta vieraasta nuoresta miehestä.

”Kuten me kaikki huomaamme, Sigrid on palannut Melisendestä ja tuonut meille kuningatar Magdalenan viestin”, Yvonne sanoo hymyillen Sigridille. Muiden katseita Sigrid ei tavoita. Illusia on vaisu, Jeremia hänen vierellään Sigridille pelkästään vieras. Niila kykenee hymyilemään, mutta hän on etäinen, kuin hieman irti itsestään. Sigrid tietää, että siitä olisi puhuttava myöhemmin.

”En aio kertoa teille koko kirjeen sisältöä, mutta teidän tulee tietää, että meidän piiriimme saapuu tänä keväänä uusi jäsen.” Yvonnen sanat kiertelevät piiriä, putoavat järvenrantaan vailla vastauksia. ”Hänen nimensä on Kidehl, ja kuningatar Magdalena saapuu vielä henkilökohtaisesti tuomaan hänet luoksemme.” Yvonne katsoo Jeremiaa puhuessaan.

”Miten Melisendessä voi olla joku, joka osaa käsitellä edhaa?” Kysyjä on Esther.

”Minä aion kertoa teille tarinan”, Yvonne lausuu. ”Sitä ennen vaadin teitä katsomaan tätä järveä. Kuolleen miehen järvi. Mitä se kertoo teille? Tiedätte sen tarinan. Tunnustelkaa sitä.”

Sigrid kävelee Yvonnen ohi, sulkee silmänsä järven edessä. Kuolleen miehen järvi. Vesi, joka aloitti vainot yli tuhat vuotta sitten. Sigrid kuljettaa sormiaan veden pinnalla, tavoittaa muinaisten ihmisten pahuutta. Yön lapset tappoivat ensimmäistä kertaa miehen, noidat saivat maksaa. Vainoja kesti vuosisatoja. Sigridin luomien takainen pimeys ei ole hiljaa. Järvi on kylmä, se hohkaa menetettyjä henkiä, kaikkia noitina hukutettuja. Kadotettuja huutoja. Niitä, joita edha ei pelastanut.

Pimeys kertoo Sigridille sisaresta. Lovisasta, joka kuoli kuten järveen hukutetut. Väärin tuomittuna ja nimettömänä. Vesi kaiuttaa Lovisan lauluja, niitä, joilla hän lauloi Sigridin uneen, kun vanhemmat eivät olleet paikalla. Laulut kohoavat Sigridin korville sietämättömiksi, koviksi kuin ihmisen huuto. Sigrid vetää kätensä vedestä, avaa silmänsä ja havahtuu ruumiinsa painoon kuin palaisi siihen ensimmäistä kertaa koko päivänä. Sydän lyö lujaa, henki kulkee raskaana. Kohottaessaan katseensa Sigrid löytää vastaavia katseita toisten kasvoilta. Kiiltäviä ja harhailevia. Vain Jeremia on rauhallinen.

”Kuolleen miehen järvi aloitti suojelijoiden vainot”, Yvonne sanoo pitäen yhä katseensa Jeremiassa. ”Se oli Soledhan hallinnon aikaa yli tuhat vuotta sitten. Hersi kurotti ensimmäistä kertaa portin toiselle puolelle, laski lapsensa irti ja aiheutti miehen kuoleman.” Jeremia katsoo Yvonnea kuin tarina olisi hänelle täysin vieras.

”Soledhassa huolestuttiin tilanteesta. Kuollut mies oli tärkeässä asemassa, pelkkä vieras kuten sinäkin.”

Sigrid on erottavinaan haasteen Jeremian sinisessä katseessa.

”Tilanteesta syytettiin piiriä. Minun piiriäni, minun suojelijoitani. Heitä alettiin nimittää noidiksi. Te kaikki tiedätte historianne. Ymmärrätte, kuinka monen kaltaisenne henkeä kannatte harteillanne.”

Yvonnen katse kiertää piirissä. Esther itkee, mutta hän tekee sen hiljaa, äänettömät kyyneleet poskillaan. Niila on tarttunut Jeremiaa kädestä, Illusia käynyt istumaan ja painanut punaisen pään syliinsä. Sigrid vain seisoo. Lovisan laulun kaiku soi yhä hänen mielessään vääristyneenä ja rumana.

Yvonnen katseen pysähtyessä keinottomana seisovaan Jeremiaan hän tietää, mitä nuori mies ajattelee. Jeremia on kasvanut Melisenden linnassa, elänyt tuskin henkäystäkään siitä ajasta, jonka Yvonne on Kalonian taivaan alla kulkenut. Jeremia kuvittelee vainojen loppuneen Magdalenan ajan saavuttua. Nyt hän toistaa päässään Illusian sanoja Lovisasta. Mikään ei ole muuttunut. Vaikka järven pinta on musta ja tyyni eikä hukuta enää kenenkään huutoja, kukaan ei ole turvassa.

”Kuinka tämä liittyy uuteen jäseneemme?” Esther kysyy vaimealla äänellä, yhä kyyneleet kasvoillaan. ”Kuinka hän liittyy Kuolleen miehen järveen?”

”Järvi on nimennyt hänen kohtalonsa vuosituhat ennen hänen syntymäänsä”, Yvonne sanoo tyynenä kuin järvenpinta.

”Kuinka se on…?” Esther ei saa sanottua lausettaan loppuun, se katkeaa keskeltä. Tyttö painaa päänsä kuin häpeäisi.

”Kun mies löydettiin tästä järvestä ja vainot alkoivat sen vanavedessä, minun piiriini kuului eräs Kidehl. Nuori nainen, voimakastahtoinen ja erittäin pätevä edhassa. Minä kuvittelin, että hän olisi viimein se suojelija, joka kertoisi minulle, kuinka hersin keskus tuhotaan.”

Jeremia ja Sigrid vaihtavat hätäisiä katseita Yvonnen mainittua nimeltä Kidehlin, jonkun, joka on kulkenut Kalonian taivaan alla vuosisatoja sitten.

”Kidehl oli kuitenkin menettänyt paljon. Siihen aikaan taudit eivät päästäneet helpolla, ne veivät kenet mielivät. Kidehlillä oli vain tehtävänsä suojelijana, ei mitään tai ketään muuta. Se teki hänestä yksinäisen, hersille alttiin.”

Sigrid tuntee yhä järven jättämän kylmyyden sormiensa päissä. Niitä kihelmöi. Sigrid ajattelee edhaa, keskittyy sen tuntuun kehossaan.

”Hersi houkuttelee jokaista suojelijaa omalla tavallaan. Kidehlille se kuiski hänen menetettyjen rakkaittensa äänillä. Hersi lupasi, että hän voisi tuoda heidät takaisin, jos hän taipuisi sen luokse.”

Sigrid nielaisee. Jeremia katsoo häntä kuin olisi jähmettynyt.

”Lopulta rakkain suojelijani ei enää kestänyt hersin houkutuksia. Hän rukoili polvillaan minua päästämään hänet pois. Minne tahansa, mistä hersi ei enää löytäisi häntä.”

Sigrid näkee edessään nuoren, hänelle kasvottoman naisen. Hän kykenee yhä kuulemaan, kuinka tämä rukoili vapautusta, mitä tahansa, jotta pääsisi turvaan. Niila hajoaa polvilleen Jeremian vierellä. Jeremia lakkaa etsimästä Sigridin katsetta ja kumartuu viemään kätensä Niilan ympärille. Sigrid näkee Niilan luhistuneessa olemuksessa vain yön, muiston hersistä.

”Hän rukoili, enkä minä päästänyt häntä pois. Näin hänen potentiaalinsa, sanoin hänelle, että hän oli liian heikko eikä vastustanut hersiä tarpeeksi. Kidehl itki. Hän itki ja kirosi nimeäni, mutta minä en päästänyt häntä pois.” Yvonnen olemus on kova kuin kallio, hiljainen kuin järvi. Sigrid näkee vuosituhannen takaisen ylpeyden välkehtivän nousevan auringon kultaamissa liekkisuortuvissa.

Piiri on hiljaa johtajansa hiljetessä. Edes itkevä Esther tai maahan pudonnut Niila eivät päästä ääntäkään ennen kuin Yvonne jatkaa.

”Vain muutaman päivän päästä Kidehl taipui hersiin. Me elimme pahimpia vainon aikoja, olin menettänyt jo liian monta suojelijaa. Minulla ei olisi ollut varaa menettää parastani.”

Yksin Sigrid kykenee kohtaamaan Yvonnen itsenään. Naisena, joka teki väärän valinnan, naisena, joka tuhosi toisen elämän. Sigrid tietää, ettei menneen Kidehlin kohtalo ole ainoa, joka hiertää naisen tajuntaa öisin.

”Tapasin Kidehlin vain kerran elävänä sen jälkeen. Mieheni, hersin keskus, oli vienyt hänet kuten poikani vuosisatoja aiemmin. Hän ei aikonut jättää minulle mitään.” Yvonne pudistaa päätään kuin ravistellakseen surun pois. ”Kidehl oli ensimmäinen omistani, joka lankesi. Hän ei jäänyt viimeiseksi. Kun tapasin hänet, hän oli muuttunut. Hänen katseensa oli täysin tyhjä, silmät suuret, mutta silti maailmalle sokeat. ’Minä näen viimein kaiken’, Kidehl sanoi minulle, mutta hänen haurastunut olemuksensa kertoi toista.”

Yvonne kävelee aivan järven rannalle, istuu vielä kylmälle ruoholle ja hapuilee vedenpintaa sormillaan. Tunteet väreilevät hänen kasvoillaan, jopa Sigridistä on lähes mahdotonta todistaa sitä.

”Kidehl ei kestänyt kauaa. Kun hersi sai hänestä haluamansa vahvistuksen, se tuhosi hänet. Löysin hänet tästä järvestä silmät puhkottuina ja hengettömänä.”

Vain Sigrid ei vapise. Hän tuijottaa järveä, kuulee sen hautaamat vaikerrukset, tuntee kaiken sen, jonka se on niellyt joko maailman tai ihmisten pahuuden tähden.

”Vuosisadoiksi jäin yksin hänen kohtalonsa kanssa. Vainojen vuodet vietin puoliksi piilossa, puoliksi suojellen omiani. Kaarnalla oli rutkasti aikaa suunnitella tuhojaan, suojelijat olivat niin heikoilla ihmisten vainon vuoksi.”

Yvonne vie kätensä pois vedestä.

”Sitten maailma päätti koetella minua uudelleen.”

Sigridin sydän käpertyy pieneksi, sen tykytys ei enää pysy rajoissaan.

”Vain muutama vuosikymmen sitten eräs suojelijani teki saman kuin menettämäni Kidehl. Nuori nainen tuli luokseni pelko silmissään ja kertoi kuulevansa kuolleiden äänet öisin.” Yvonne sulkee silmänsä.

”Hän rukoili minulta vapautusta kuten Kidehl aikanaan. Polvillaan, kyyneleet poskillaan. Nainen ei kestänyt enää jatkuvaa houkutusta, jatkuvaa pelkoa hersistä. Hän pelkäsi paitsi henkensä, myös maailman puolesta. Nainen tiesi, ettei hersi saisi saada enää yhtäkään sielua.”

Aurinko nousee puiden takaa, heittää valonsa latvoihin, mutta ei vielä Kuolleen miehen järveen. Sen pinta pysyy mustana Yvonnen puhuessa.

”Minä en koskaan opi mitään, mutta tiesin, ettei maailma koettele minua kahdesti vahingossa. Päästin naisen pois. Annoin hänen paeta, vaikka tiesin, ettei se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun hän pakenee. Hän lähti Runaan, eli siellä löytäen itselleen kodin ja perheen.”

Päivän kohotessa ja tarinan lähestyessä loppuaan Jeremia kohottaa katseensa ensin Sigridiin, sitten Yvonneen. Hän ei saata keskeyttää Yvonnea. Sigrid lukee hänen olemuksestaan, että hänessä herää sanoja, jotka hän aikoo vielä päästää itsestään.

”Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, vain henkäys ennen teidän syntymäänne, nainen palasi luokseni. Hän pakeni pelosta. Runan olot olivat muuttuneet jälleen levottomiksi Kalonian hallitsijan vaihtuessa, paine kasvoi niin Soledhan kuin Melisendenkin tiimoilta. Nainen tuli takaisin Eldithiin viimeisillään raskaana. En ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka hän selvisi hengissä luokseni.”

Yvonne kieltäytyy katsomasta Jeremiaa silmiin, vaikka nuori mies tietää, mistä hän puhuu. Hän tuntee Melisenden historian, Ellsworthin suvun loisteliaan menneisyyden kansan ongelmat parantavana kansana.

”Nainen synnytti lapsen portilla.”

Kaikki, nekin, jotka itku on vaimentanut, kohottavat katseensa Yvonneen.

”Lapsi syntyi portin keskelle, voimien keskiöön. Kaiken alkuun.”

Sigrid ei voi olla haukkomatta henkeään.

”Nainen ei selvinnyt synnytyksestä, hän menetti liikaa verta ja oli aivan liian heikko kyetäkseen nousemaan. Edha ei enää voinut auttaa häntä, ei edes minun kauttani.” Yvonne tuijottaa käsiään yön muistojen juoksiessa luomien takana. ”Hänen lapsensa selvisi. Lapsi, joka syntyi voimien keskelle, sai kuolemaa tekevältä äidiltään nimen Kidehl. Hänen äitinsä ei tiennyt ensimmäisestä Kidehlistä mitään.”

”Ja sitten sinä kuljetit lapsen Runaan”, Jeremia katkaisee Yvonnen puheen. ”Miksi?”

”Minä pelkäsin”, Yvonne sanoo laskien kädet syliinsä. Hänen ryhtinsä lysähtää, hartiansa painuvat alas. ”Pelkäsin nimeä, jonka hänen äitinsä antoi hänelle. En kyennyt ottamaan sellaista vastuuta uudelleen itselleni. Abelin suvun edellinen johtaja, Iliaksen isä, oli juuri poistunut elämästä jättäen Iliaksen johtajaksi. Kaikki oli liian arvilla, liian muuttuvaista. Halusin Kidehlin kasvavan jossain muualla, jonkun muun vastuulla.”

”Silläkin ehdolla, ettei hänestä sillä tavoin olisi välttämättä koskaan tullut suojelijaa?”

Yvonne nyökkää.

Sigrid tunnistaa Yvonnen olemuksesta saman sävelen kuin ennen hänen lähtöään Melisendeen. Yvonnessa puhuu se nainen, joka ei kyennyt pelastamaan aviomiestään tai poikaansa hersiltä. Menneiden valintojen kuiskinta kiertää järveä jättämättä Yvonnea koskaan rauhaan.

”Minä olin heikko”, Yvonne huokaa nousten ylös hitaammin kuin aurinko nousee, ”mutta nyt minä saan hänet takaisin. Voin vielä kouluttaa hänet, kuningatar Magdalenan kirjeet kertovat minulle, ettei ole liian myöhäistä. Nyt minulla on teidät, poikkeuksellisin ryhmä nuoria suojelijoita, joka minulla on koskaan ollut. Kaikki ratkeaa tänä keväänä.” Yvonnen olemus on tyyni. Hän ei ano mitään.

”Kulkekaa kanssani.”

Sigrid astelee ensimmäisenä kohti Yvonnea, ottaa vastaan naisessa juoksevan edhan kysymättä mitään. Illusia nousee seuraavana, siirtyy kädenmitan päähän Sigridistä. Esther ja Niila liittyvät joukkoon. Sormet ojennetaan miltei kosketuksen piiriin, vain senttien päähän toisistaan. Voima virtaa kehosta toiseen kuin kultainen säie. Se vie mukanaan kyyneleet, pyyhkii kivun helmoihinsa, täyttää kaiken tyhjän lämmöllään.

Kun voiman piiri hajoaa, Sigrid erottaa lämmön jokaisessa. Illusia hymyilee Niilalle ja siirtyy keskustelemaan hiljaa Estherin kanssa. Niila palaa Jeremian luo kuin olisi päättänyt kuulua miehen vierelle. Yvonne antaa heidän mennä, hän päästää lapsensa hetkeksi luotaan. Vain Sigrid jää katsomaan nousevaa aurinkoa, joka ulottuu hiljalleen järven pintaan saakka. Se ei läpäise mustuutta kokonaan, mutta tarttuu laineisiin kuin edha sormenpäihin.

Yvonne jää Sigridin vierelle. He eivät sano toisilleen enää mitään. He katsovat samaa maisemaa, todistavat valon kultaavan järven hukuttamien muistojen reunat.