Luku
12: Eloton maa
Arolla tuulee. Korkealla, lähellä
pilviä, lähellä taivaanreunaa, lentää lintu, jonka korkeaa
vihellystä Sigrid ei tunnista. Yö on siirtänyt viittansa pois
Kalonian yltä, aamun hämärä kiertelee kulkijaa. Sigrid on
tottunut valvomaan yön halki, mutta ei kulkien metsältä arolle, ei
etsien sivistystä, merkkejä ihmisistä.
Jokainen Kaloniassa osaa kartan ulkoa.
Silti vain harva todella joutuu koskaan henkilökohtaisesti
poistumaan lintukodostaan ja kohtaamaan maailmaa tuulineen ja
vieraine, kovaäänisine lintuineen. Sigrid ei pelkää suunnatonta
aroa ja sen harvaa kasvillisuutta. Hän ei kammoa uusia alueita
niiden itsensä vuoksi. Ainoa Sigridin sydäntä varjostava pelko on
kuollut, edhasta riisuttu maa.
Sigrid ei ole koskaan tuntenut
edhatonta maata. Hän on aina kulkenut Eldithin metsissä ja järvissä
sekä kylän kaduilla. Hän on harvoin nähnyt ihmisiä muualta
maailmasta, mutta todellisuus Eldithin rajojen ulkopuolella ei ole
hänelle vieras. Sen sijaan hengittämätön, hiljainen maa jalkojen
alla on väärä. Sigrid ei saa siihen yhteyttä. Kun hän kohottaa
kätensä kohti valkeaa, valoonsa heräävää taivasta, se ei
vastaa, sillä siinä ei ole voimaa, joka voisi puhua hänelle. Silti
se on sama taivas, jota hän katsoo kotinsa portailla istuessaan.
Matka alkaa sattua pitkään matkaan
tottumattomaan kehoon, mutta sinnikkyys pitää pintansa. Sigrid on
kulkenut yön yli, saapunut aamuun. Todellisuus on näivettynyt,
täysin voimaton ja vieras, mutta hän ei aio vuodattaa kyyneliään
sen kovuudelle.
Yvonnen ohjeet kaikuvat Sigridin
askelissa. Hän kertaa niitä mielessään sitä varten, että päivä
kulkisi pitemmälle ja paljastaisi kuningattaren linnan hänelle.
Hänen tulee vain kulkea etelään. Muuta ei tarvita. Sigridillä on
pellavaisen takkinsa taskussa Jeremialle kuuluva lupiinikoriste. Se
on riittävä merkki päästämään hänet linnaan.
Kun kovan maan taakse ilmestyy
hahmotelmamaisia muotoja, Sigrid pakottaa itsensä kävelemään
lujempaa. Hän ei välitä siitä, että hänen ainoat kenkänsä
kuluvat pohjista puhki. Yvonne luottaa häneen, hän on kirkkain
tähti piirissä. Hän tietää näkökentän rajassa häämöttävistä
korkeista rakennuksista saapuneensa Melisenden kaupunkiin.
Kaupungissa kukaan ei katsokaan
Sigridiin päin. Eldithissä hän on tottunut siihen, että
kieltävät, arvelevat katseet seuraavat häntä. Lovisan kuoleman
aiheuttaman kaaoksen voi yhä yhdistää parhaiten häneen, kuolleen
naisen sisareen. Siksi Sigrid ei tiedä kuinka reagoida, kun
ensimmäistä kertaa näkee ihmisten kulkevan hänen ohitseen. Hän
on toisaalta, syvältä idästä, mutta kukaan ei suo hänelle
huomiotaan. Sigrid katoaa kaupungin vilinään, antaa iltapäivän
auringon lämmittää matkaansa.
Ihmisten vaatetus on ylellistä. Ei
silkkiä ja hopeaa niin kuin Sigrid on kuullut lännen Soledhassa
olevan. Vaatteiden erikoiset leikkaukset, monimutkaiset laskokset ja
ylellinen istuvuus saavat Sigridin ymmärtämään, miltä tuntuu
asua kaupungissa. Eldithin turkkeja, pellavapaitoja ja ruskeita
nahkakenkiä ei näy kenelläkään.
Vaatteiden lisäksi Sigrid poimii
kaupunkilaisten puhetavan. Se on kevyt, vaikka Sigrid tietää
Melisenden olevan jatkuvassa sodassa Soledhan kanssa. Ihmiset
kutsuvat toisiaan nimeltä ja nauravat. Nimet ovat erkaantuneet
Eldithistä, ne muistuttavat enemmän Jeremian nimeä. Puheenparsi on
nopeampi ja eläväisempi, maltillisempi kuin Eldithissä. Sigrid on
kuullut Yvonnelta, että missään osassa maata ei enää puhuta
sellaista kaloniaa kuin aikojen alussa. Kieli on muovautunut, sen
alkuperäistä muotoa ei kuulla enää muualla kuin loitsuissa ja
rukouksissa.
Sigrid astelee läpi vieraiden
tuoksujen, jotka kantautuvat ravintoloista ja kojuista. Hän kävelee
naurun halki, nopeuttaa askeliaan tuntiessaan olonsa entistä
vieraammaksi ympäristössä, joka heittää hänen jokaiselle
aistilleen uutta tutkittavaa. Kaupunki viettää ylämäkeen,
johdattaa hänet lähemmäs uutta aroa, joka alkaa nälkäisenä ja
suunnattomana heti kaupungin rajojen takana. Arosta Sigrid tietää
olevansa lähellä.
Kun olet kulkenut läpi tyhjyyteen
perustetun kaupungin, tulet uuden aroalueen luo. Kun kuljet sen
halki, löydät linnan.
Sigrid pääsee helposti jatkamaan
matkaansa kaupungin loputtua kuin tyhjään. Kukaan ei kysele hänen
peräänsä, kulku on vapaa. Maa luottaa omiinsa. Sigrid jää
katsomaan taakseen jääviä valkeita taloja kivisine katuineen.
Nauru ja musiikki soivat hänen korvissaan vielä pitkään kaupungin
jäätyä taakse.
Linna kohoaa tyhjyydestä kuin koura,
jonka kynnet nousevat torneina kohti taivasta. Sigrid unohtaa
eläväisen kaupungin, vieraan ruoan tuoksun ja laulun soinnin, kun
hän näkee, kuinka linnan valkeat tornit kurottavat ylös. Linna on
kaunis ja valkea. Kerroksia on useita, lasiset ikkunat erottuvat
kauas eri sävyissään. Suurin niistä muodostaa kukan kuvion,
kukan, jollaisia ei kasva Eldithissä. Sigrid kävelee kohti
suunnatonta rakennusta sydän hermostuksesta läpättäen. Hän
pakottaa itsensä ajattelemaan Eldithiä, sen tummia metsiä, puita,
joiden suonissa edha juoksee. Kaiken sen vuoksi hän on valmis
astumaan kylmänä hohkaavaan linnaan, joka on
loisteliaisuudessaankin pelkästään pelottava sellaiselle, joka ei
ole koskaan nähnyt linnaa.
Massiiviset portit eivät aukea,
rikkaan violetin sävyihin sekä haarniskoihin sonnustautuneet miehet
seisovat sen edessä arvioiden katseellaan tulijaa.
”Pyydän lupaa saada kulkea
linnaan”, Sigrid sanoo kuuluvalla äänellä. Hän etsii taskustaan
lupiinikoristeen, ojentaa sitä pienessä kädessään kohti miehiä.
Yksi vartiossa seisovista ottaa koristeen hänen kädestään,
pyörittää sitä aikansa. Sigrid seisoo mahdollisimman suorassa,
pää riittävän ylhäällä, jotta ei vapise miesten edessä.
Miehet eivät pohdi pitkään, he
katsovat koristetta vain pienen hetken ja siirtyvät avaamaan suurta
porttia.
”Voit kulkea vapaasti”, koristeen
ottanut mies sanoo. Hän ojentaa lupiinisomisteen takaisin
Sigridille. ”Kuningatar ottaa sinut vastaan valtaistuinsalissaan.
Ojenna hallussasi oleva koriste hänelle, hänen korkeutensa tietää
sen merkityksen.”
Sigrid nyökkää. Hän ei tiedä,
miksi miehet eivät kysele, mistä hän on korun saanut tai mistä
hän tulee. Kenties eldithiläisyys näkyy jo hänen tavassaan
seistä. Sigrid astelee kiitollisena sisään portista.
Portin takana kohoaa toisenlainen
maailma, jota sen takaa ei saattanut havaita. Kuningattaren
pihamailla on paljon kasvustoa, erilaisia vyöhykkeitä, joissa eri
kasvit ja kukat pääsevät loistamaan. Kuningatar on kerännyt
luokseen kaiken kauniin maailmassa. Mitä lähemmäs Sigrid tulee
suunnattomia portaita, sitä kirkkaammaksi ympäristö käy. Puut
ovat valkeita, niiden oksat roikkuvat helmiä ja nauhoja kuin
ylhäinen puku. Ympäristö helisee. Sigrid epäilee kaikkea pelkäksi
tekeleeksi, epätodelliseksi versioksi aidosta, mutta ei voi olla
ihmettelemättä puiden valkeaa kauneutta.
Sigrid kävelee portaat sisään,
näyttää jokaiselle vastaantulevalle mukanaan kantamaansa
koruesinettä. Se toimii hänen porttinaan halki suurten käytävien,
loisteliaiden koristusten täyttämien huoneiden ja korkeiden, niitä
pystyssä pitäven pylväiden. Kun hän vihdoin seisoo askelia
kaiuttavassa valtaistuinsalissa, hänen katseensa vangitsee
valtaistuimen vieressä seisova nainen.
Naisen mekko on suurieleinen ja syvän
viininpunainen, mutta riittävän koruton paljastaakseen naisen
olevan suunnattoman kaunis. Hunajanvaaleat, hentoon ruusuun taittavat
hiukset soljuvat sitomattomina pitkälle selkään. Sigrid ei ole
koskaan kuullut yhdestäkään hallitsijasta, joka kulkee
palatsissaan hiukset avoimina.
Kuningatar Magdalena havahtuu tulijan
läsnäoloon. Hänen vierellään seisoo paljon häntä pitempi
henkilö koristeelliseen paitaan ja korkeisiin housuihin
sonnustautuneena. Kun Sigrid kävelee lähemmäs, hän ei osaa kertoa
henkilön sukupuolta tai ikää. Tällä on korkeat poskipäät,
miltei mustat silmät ja sotkuinen, vaatteisiin sopimaton ruskea
kuontalo. Sigridistä henkilö on kaunis, mutta eri tavalla kuin
kuningatar Magdalena, joka on siisteydessäänkin kesyttämätön.
”Pyydän lupaa saada puhua teidän
korkeutenne kanssa”, Sigrid sanoo ja kumartaa Yvonnen opettamalla
tavalla. Ele jää kömpelöksi, mutta se riittää Magdalenalle.
Sigrid ojentaa kumarrettuaan lupiinikoristetta kuningattarelle, joka
ottaa sen siroihin käsiinsä ja tarkastelee sitä aikansa. Sitten
hän hymyilee.
”Arvasin, että joku tulisi ennemmin
tai myöhemmin.” Magdalena kääntyy pitkän, ruskeahiuksisen
henkilön puoleen ja nyökkää tälle. ”Kidehl, minun täytyy
pyytää sinua poistumaan omaan huoneeseesi hetkeksi. Tahdon
keskustella tämän nuoren naisen kanssa kahden kesken.”
Kidehliksi kutsuttu kumartaa ja
poistuu ripein askelin. Askelten kaikuessa Sigrid jää miettimään,
missä on kuullut tämän nimen aiemmin. Nimi kuulostaa aivan
vanhalta, eldithiläiseltä kalonialta. Alkukieleltä.
”Saanko tietää nimesi? Olet tullut
kaukaa, tule mukaani, sinun on saatava istua”, kuningatar lausuu ja
lähtee kulkemaan poispäin valtaistuimesta. Hän kulkee suuren,
arolle saakka erottuneen koristeellisen ikkunan ohi Sigrid
vanavedessään. Kerrosten ja portaiden jälkeen he saapuvat
kotoisaan, lasiseen huoneeseen, jonka kasvit kohoavat lasikattoon
saakka. Valo täyttää huoneen. Sigridistä tuntuu kuin hän astuisi
kotiin. Puut ja kasvit tuoksuvat Eldithiltä, metsärakennelma on
mukaelma kodin metsästä. Sigrid ei katso oikeudekseen kysyä. Sen
sijaan hän istuu Magdalenan viereen tuolille, jonka kuningatar
hänelle ojentaa.
”Minä olen Sigrid Andersen
Eldithistä. Teidän tiedonantajananne toimineen Lovisa Andersenin
nuorempi sisar”, Sigrid sanoo äänellä, josta ei tunnista
itseään. Jälleen hän esittää itsensä Lovisan kautta, jälleen
hän on vain joku, joka on, elää ja toimii, koska hänen sisarensa
oli olemassa. Sigrid tukahduttaa sisällään heräävän pistelyn
kasvien tuttuun tuoksuun.
”Sinä olet täällä ilmeisesti
siksi, että tiedonantajalleni on tapahtunut jotakin.”
”Hänet hirtettiin aamunkoitteessa
muutama kuu sitten.”
Sigrid on erottavinaan surumielisen
pettymyksen häivähdyksen Magdalenan kauniilla kasvoilla.
”Entä kyläänne lähettämäni
mies? Onko hän kunnossa?” Magdalenan puhe ei kiihdy, se pysyy
rauhallisessa nuotissaan, mutta kuningattaren koruihin verhotut kädet
hypistelevät lupiinikorua entistä kiivaammin.
”Jeremia Lannon haavoittui pahasti
matkallaan Eldithiin. Parantajamme huolehtii hänestä, hänellä ei
ole hätää. Hän ei vain ole vielä riittävän voimissaan
voidakseen palata luoksenne, teidän korkeutenne.”
Magdalena nyökkää. Levottomat kädet
pysähtyvät viininpunaiseen syliin.
”Oletko sinä saapunut tuomaan
minulle takaisin viestin teidän keskuudestanne? Viestin, jonka
lähetin itselleen Helithille?”
Sigridin koko olemus jäykistyy
Helithin nimen upotessa ihon läpi.
”Olen”, Sigrid vastaa säilyttäen
kirkkauden äänessään. ”Teidän korkeutenne, kuinka paljon te
todella tiedätte edhasta ja hersistä?”
Sigrid katsoo ympärilleen. Luotu
maailma ei tunnu aidolta, vaikka jokaisessa kasvissa on muisto
edhasta, himmeä ja kaukainen, mutta tunnettava. Sigrid miettii,
miltä mahtaisi tuntua tavallisesta ihmisnaisesta istua sellaisen
voiman keskiössä. Magdalena ei aisti pieniä voiman hippusia, jotka
ympäristössä leijuvat.
Kun kuningatar avaa suunsa, Sigrid
vetää syvään henkeä. Hiljaisuus ei saavu useampaan minuuttiin.
Kuningatar kertoo suvustaan, isänsä löydöksistä, omasta
pelostaan. Siitä, että sota Soledhan kanssa tuntuu turhalta, jos
maailma hukkuu hersin alle. Magdalena kertoo Sigridille tämän
omasta sisaresta, kuvailee Lovisaa ja heidän yhteydenpitoaan,
sanoittaa Lovisan ajatuksia. Sigrid ei tiedä, millaisesta naisesta
Magdalena puhuu. Energinen, hersin ja Kalonian tilanteesta
huolestunut nainen ei tunnu samalta sisarelta, joka istui Sigridin
vierellä iltaisin ja lauloi.
”Mitä kertomani saa sinut
tuntemaan?” Magdalena kysyy, kun huomaa Sigridin katseen
harhailevan oksissa ja lehvissä.
”Minun tuntemuksillani ei juuri ole
merkitystä näin suurten asioiden edessä”, Sigrid huokaisee,
”sillä minä olen tullut tänne vain kertomaan johtajamme
näkemyksen. Olen pelkkä viestinviejä.”
Magdalena siirtää tuolinsa
taaksepäin yhdellä voimakkaalla sysäyksellä ja kumartuu Sigridin
puoleen, vie kätensä tämän poskille kuin olisi sisar tai äiti,
veren yhdistämä.
”Minun Kaloniassani yksikään
ihminen ei saa kuvitella olevansa vain osa ryhmää, osa jotakin
suurta, liikkuvaa puustoa, joka pärjäisi ilman yhtä oksaa”,
Magdalena sanoo pitäen kätensä Sigridin kasvoilla. Tyttö ei
uskalla liikkua, kuningattaren kädet ovat kylmät, mutta silmät
ovat liekeissä. ”Sinä olet kaikesta huolimatta ihminen, oman
tarinasi päähenkilö, enkä tahdo sinun kuvittelevan mitään
muuta.”
”Teidän korkeutenne…”
Magdalena vetäytyy taaksepäin.
Liekit juoksevat vielä silmissä, mutta kasvot pysyvät tyyninä.
Magdalena istuutuu takaisin tuolilleen. Mekko laahaa maata. Hän ei
tunnu edes huomaavan, sillä kasvoilla viipyilee silkka raivo, jokin,
jota kuningatar säilyttää tällaisia hetkiä varten.
Sigrid on sanoista riisuttu. Hänen
katseensa on lasittunut jonnekin puiden ja kuningattaren
järkkymättömän ilmeen väliin.
”Anteeksi”, Magdalena sanoo
pakottaen ääneensä hivenen auringonvaloa, pienen naurahduksen,
”minun ei olisi pitänyt tehdä noin. Pyydän anteeksi.”
”Teidän korkeutenne ei tarvitse
pyytää anteeksi”, Sigrid sanoo automaattisesti. Tilanteen
tunnelma on hänen ulottumattomissaan, hän ei ymmärrä sitä enää
alkuunkaan.
”En siedä sitä, miten suuret
yhteisöt mitätöivät osasensa”, Magdalena jatkaa tulen hiipuessa
silmistä. ”Ne saavat ihmiset uskomaan, ettei heillä ole omaa
elämää. Että on vain yksi tarkoitus, joka on jonkun muun
päättämä.”
Kuningattaren sanat herättävät
Sigridissä uinuvia ajatuksia. Ne laulavat tunteet esille kehdostaan,
houkuttelevat ansaan. Sigrid on aina tiennyt hukuttavansa itsensä
piirin tarkoitusperien alle. Hän on hyvä edhassa, hän tulee
parhaaksi, hän saa auringon nousemaan kaikille ilman huolta. Hän ei
tarvitse muuta, sillä hän elää suurempaa tarkoitusta. Jos sitä
ajattelee loisteliaana kohtalona, unohtaa kehon sisälle mätänevät
unelmat, kaiken sen, jota ei voi koskaan toteuttaa, jos jää edhaan.
Unelmat saavat mustua. Sigrid tunnustelee edhan muistoa kasveissa,
hapuilee sormenpäillään voimaa. Hän ei voisi koskaan kääntyä
pois sen luota. Lovisa oli tehnyt niin.
”Teidän korkeutenne”, Sigrid
jatkaa sysäten tuntemuksensa sivummalle, ”minä olen täällä
kertoakseni teille johtajani näkemyksestä. Se on ainoa syyni istua
tässä.”
”Johtajasi Helithin?”
”Kyllä, Helithin. Hän kulkee tässä
ajassa nimellä Yvonne Ekberg, joten puhun hänestä Yvonnena.”
Magdalena nyökkää.
”Hänen kantansa on, että edhaa ja
hersiä koskevat asiat kuuluvat yksinomaan Eldithille. Hän ei salli
teidän tuoda sotilaallisia voimia metsiin, sillä hersin
houkutukselle vieraat ihmiset saattaisivat pahimmassa tapauksessa
taipua sen puoleen. Silloin vilpitön yrityksenne auttaa valuisi
hukkaan ja pahentaisi tilannetta.”
Sigrid tuntee sydämen iskeytyvän
rintaa vasten hänen puhuessaan. Magdalenan kaltaiselle kauniille,
voimakkaalle olennolle vastaan sanominen tuntuu kuolemantuomiolta.
Naisen kirkkaat siniset silmät saattaisivat koska tahansa syttyä
uudestaan, eikä Sigrid usko pärjäävänsä niiden liekeille.
Räjähdystä ei tule. Ei edes pientä
aaltoa. Magdalena nyökkää, hänen on täytynyt odottaa kuulemaansa
vastausta.
”Minä en ole marssittamassa
sotilaitani itään”, Magdalena tunnustaa. ”Se ei ole koskaan
ollut vaihtoehto. Lännen yhdeksän kuningasta saattavat koska
tahansa lähettää armeijansa tänne ottaakseen Kalonian herruuden
takaisin. Minulla ei ole varaa tehdä ylimääräisiä siirtoja.”
Sigrid ei kysy, miksi kuningatar
luottaa niin arkaluontoista tietoa hänen korvilleen. Kenties
tällaisten aiheiden äärellä ei voi muuta kuin olla rehellinen.
”Minä tahdon kuitenkin
valmistautua. Nämä voimat eivät puhu minulle kuten ne puhuvat
teille Eldithissä, mutta tahdon olla valmis, jos hersin aalto saapuu
tänne. Eikö todella ole mitään, mitä me tavalliset kulkijat
voimme tehdä?”
Kun kuningatar tekee itsestään
tavallisen Sigridin rinnalla, Sigrid onnistuu hautaamaan lopullisesti
muistamansa katkerat tuntemukset. Jopa maan hallitsija on keinoton
sen edessä, jonka edessä Sigrid ja muut suojelijat seisovat.
Maailmassa on jotakin, johon vain he pystyvät. Sigridin täytyy
pysyä kiinni erityisyydessään. Ei ole aikaa unelmille.
Sigrid pudistaa päätään.
”Ei, te ette mitenkään voi
auttaa.”
”Minä en voi itse saavuttaa
yhteyttä edhaan, sillä en ole syntynyt Eldithissä, mutta minulla
on hallussani ase, josta voi olla apua teille.”
”Teidän korkeutenne, olen
pahoillani, mutta kylmä teräs ei leikkaa hersiä. Yhdestäkään
aseesta ei voi olla sille vastusta. Hersin keskusta ei voi tappaa
asein.”
Vieno hymy leviää Magdalenan
huulille.
”Minun aseeni on lihaa ja verta.
Sinä näit hänet jo.”
Hetken Sigrid pysyy hiljaa, tuijottaa
Magdalenan kauniita kasvoja ymmärtämättä, mitä tämä
tarkoittaa. Sitten kuva suuresta valtaistuinsalista palaa. Pitkä,
ruskeahiuksinen ihminen, Kidehliksi kutsuttu. Sigrid ei vieläkään
muista, missä on nimen kuullut.
”Hänen nimensä on Kidehl, ja minä
kuljetin hänet mukanani Runasta Melisendeen”, Magdalena kertoo.
”Hän hallitsee edhan.”
Sigrid kurtistaa kulmiaan.
”Kuinka hän voi hallita edhan? Jos
hän ei ole syntynyt Eldithissä, sen ei pitäisi olla mahdollista.”
Magdalena ei sano mitään. Hiljaisuus
huutaa vastauksen.
”Hänkö… on syntynyt Eldithissä?”
Magdalena nousee ylös ja lähtee
kävelemään verkkaisesti syvemmälle luomaansa maailmaan. Sigrid
seuraa perässä. Mitä pitemmälle hän kävelee, sitä suuremmaksi
edhan lataus lehvissä kasvaa.
”Minä epäilen, että hän on
syntynyt Eldithissä ja saanut siten luontaisen yhteyden edhaan”,
Magdalena kertoo kulkiessaan. ”Hän kuulee kuolleiden ääniä ja
osaa kutsua tulta luokseen. Hän tuntee edhan täällä aivan kuten
sinäkin.”
Kuningattaren on täytynyt huomata
Sigridin katseet ympäristöönsä.
”Kuolleet eivät kuiski. Sellaista
voimaa edha ei kenellekään anna.”
”Kysy Kidehliltä.”
”Hän valehtelee.”
”Uskon, että hänet on viety
pienenä Runaan. Hänen käsityksensä maailmasta ja itsestänsä on
hyvin hatara. Hän ei valehtele. Hän ei osaisi.”
Huokaus jättää Sigridin.
Kuningattarelle olisi turhaa väittää vastaan siitäkin huolimatta,
ettei Sigrid ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan kuolleille.
Yvonne sanoisi sitä harhaksi. Hersin luomaksi houkutukseksi. Jokin
osa Sigridistä tietää, ettei hän ole elänyt riittävän vanhaksi
ymmärtääkseen kaikkea voimista, ettei hän voi millään tietää
tarpeeksi voidakseen väittää vastaan. Sitten Magdalena pysähtyy
hataran oloisen porttiviritelmän kohdalle. Sigridin sisin hiljenee.
Hän ei ole vanha, mutta hän tietää enemmän kuin nuori
kuningatar.
”Tämä oli isäni näkemys
portista”, Magdalena sanoo naurahtaen. ”Se ei taida olla kovin
lähellä alkuperäistä, eihän?”
Sigrid pudistaa päätään. Portin
mitättömyys heijastaa kaiken muunkin kaltaisenaan. Puut ovat pieniä
ja hipovat lasikattoa, kasvit on istutettu ruukkuihin ja erilaisiin
astioihin. Lasihuone voi tuntua metsältä sellaiselle, joka ei ole
koskaan nähnyt metsää.
”Minä tahtoisin tulla tapaamaan
teidän johtajaanne”, Magdalena sanoo sivellessään portin pintaa.
Sigrid ei osaa sanoa, mistä materiaalista portti on tehty. Sitä
kiertävät köynnökset näyttävät surullisilta, kitukasvuisilta
yritelmiltä. Niissä ei ole enää häivähdystäkään edhaa.
”Voisin tuoda Kidehlin mukanani.
Olen varma, että kunnianarvoisa Helith tietäisi, kuka hän oikein
on. Kukaan ei voi käyttää edhaa teidän johtajaltanne salassa.”
Sigrid tietää kuningattaren olevan
oikeassa. Olisi hyvin epätodennäköistä, että yksikään noita
olisi päässyt juoksemaan pakoon Eldithistä ilman, että Yvonne
tietäisi siitä mitään. Kuinka joku on voinut elää koko elämänsä
Runassa edhan kanssa? Sigrid tunnustelee puita, kurottaa käsillään
edhaa. Voima ei vastaa. Mitä pitempään Sigrid on Melisendessä,
sitä vähemmän hän kokee ymmärtävänsä maailmaa. Koko Kalonian
näkökulmasta edha on vain pieni, yhdessä nurkassa sirkuttava
lintu. On olemassa muitakin lintuja, sellaisia, jotka laulavat
korkeammalta ja useammin. Silti vain pienellä, eristyneellä
linnulla on merkitystä. Sen varjopuoli huutaa kovempaa kuin yksikään
suuri lintu.
”En voi kuitenkaan tehdä sitä nyt.
Lähetän sanottavani sinun matkassasi, sillä en saata poistua
linnastani näinä levottomina aikoina”, Magdalena huokaa. Hänen
sormensa ovat lakanneet hivelemästä porttia. ”Jos tieto
lähdöstäni leviäisi Soledhaan saakka, kaikki rakentamani
kukistuisi oitis. Kukaan ei voi jäädä paikalleni linnaan nyt, kun
Jeremiakin on Eldithissä. Tällaisina hetkinä minä toivoisin, että
minulla olisi vielä sisko.”
Magdalenan kasvoilla käväisee
häivähdys jotakin, jonka Sigrid lukee suruksi, vaikka ei juuri
surua tunne.
”Sisko, teidän majesteettinne?”
Magdalena kohtaa Sigridin silmät.
Sigrid hätkähtää, kuningattaren silmissä kiiltää.
”Minulla oli kerran isosisar, aivan
kuten sinullakin.”
Sigrid tietää Magdalenan olevan
avoin vain, koska Eldithissä ei tiedetä Melisenden asioista niin
tarkasti. Hän luottaa Sigridiin, koska tämä ei koskaan tule
kertomaan hänen asioitaan eteenpäin. Sigrid tietää olevansa sen
velkaa sekä kuningattarelle että Lovisalle.
”Hän on ollut maan huomassa jo
kauan”, Magdalena sanoo lopulta. Hän lähtee askeltamaan kohti
lasihuoneen ovea. Sigridiä ei tarvitse viittoa mukaansa.
”Olen pahoillani, teidän
korkeutenne.”
”Niin minäkin olen sinun sisaresi
puolesta. Hänellä oli erityisen kirkas asenne elämään. Arvostin
sitä.”
Sigrid onnistuu vaivoin nyökkäämään.
Ylpeys ei salli muuta. Kunnia lankeaa hänen varjokseen, Lovisa saa
jälleen kerran kaiken, vaikka makaa kuusi metriä maan alla
hengittämättömänä.
”Tulehan, Sigrid, sinun täytyy
saada nukkua ennen kuin palaat omiesi pariin. Minä kirjoitan
johtajallenne kirjeen. Voit sanoa hänelle, että tahdon keskustella
hänen kanssaan kahden kesken, aion etsiä sille sopivan hetken.”
Sigrid nyökkää jälleen. Hän
kävelee pois lasihuoneesta. Valkeat, koristeelliset käytävät
ottavat hänet vastaan. Tunne edhan läsnäolosta hiipuu, aurinko
laskee. Sigrid sallii itsensä lipua kohti ensimmäistä yötä,
jolloin hänen ei tarvitse pelätä hersin vyöryvän metsän rajojen
yli. Linnassa ei ole metsää, ei mitään, mikä piilottelisi
hersiä. On vain korkeat seinät ja kuningatar Magdalenan pitkät,
vapaana soljuvat hiukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti