keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 36


Luku 36: Perhonsiipi

Heidät haudattiin aamunkoitteessa. Linnut lauloivat puissa, kukat pyrkivät pintaan maasta, johon ruumiit laitettiin. Tilaisuus oli lyhyt ja väritön. Ilias lausui tyhjiä sanoja, Sylvia ei katsonut enää ketään silmiin, hänen katseensa oli siirtynyt toiseen maailmaan. Yvonne seisoi kaikkien edessä kuin häviäjä, vaikka yö oli palannut alueelleen hänen ansiostaan. Hänenkin silmänsä seisoivat päässä. Hän ei katsonut poikansa runneltua ruumista, kun se laskettiin maahan.

Sigrid istuu kotinsa portailla ja kuuntelee lintujen keväistä lirkutusta auringonvalossa. Illusia ja Kidehl istuvat hänen kummallakin puolellaan, mutta kukaan ei sano mitään. Uutiset on tuotu. Kuolleet haudattu. Aamu on noussut, mutta sen tuoma toivo on häviävän pieni kolmelle selvinneelle. Heillä ei ole lauluja laulettavaksi siitä, mitä on tapahtunut.

Tieto Melisenden kukistumisesta tuotiin hautajaisten jälkeen. Soledhan kuninkaiden lähetti saapui Eldithiin ilmoittamaan Ilias Abelille henkilökohtaisesti, että Kalonia on kahden Ellsworthin sukupolven jälkeen jälleen Soledhan johtama. Sigrid näki miehen katsovan lähettiä tyhjin silmin takaisin. Ilias nyökkäsi. Hän oli juuri haudannut poikansa ja vaimonsa toisen miehen kanssa saaman tyttären, hänellä ei ollut sanoja lähetille.

Kyyneleet kaihertavat yhä luomien takana. Aamulla ne kihosivat kaikkien silmiin, kuin maailma olisi ilmoittanut, että yö on ohi, on aika avata silmät ja kohdata auringossa kylpevä maailma. Sigrid ei jaksa koskettaa Illusian ja Kidehlin käsiä saati nostaa itseään portailta. Lintujen laulu on merkki elämästä. Se on ainoa merkki, joka kertoo Sigridille hänen olevan yhä hengissä.

Mitä nyt tapahtuu?” Kidehlin kuulas ääni rikkoo hetken.
Kaikki on päättynyt”, Sigrid sanoo. ”Lopun jälkeen ei tapahdu mitään.”
Me olemme selvinneet”, Illusia sanoo. Hänessä syntynyt varmuus suorastaan hehkuu hänestä. Hänellä on vähiten menetettävää, hän on yhä oma itsensä. ”Olemme elossa, vaikka kaikki meille tuttu on nyt poissa.”
Sigrid erottaa Melisenden kukistumisen aiheuttaman surun suojelijatovereissaan. Kumpikin on menettänyt jonkun, jota rakasti. Jeremia ja Magdalena eivät enää koskaan ratsasta Eldithiin.

Maailma herää uudelleen.” Sigrid säpsähtää Yvonnen äänen vallatessa tilan. Nainen seisoo portaiden edessä yllään yksinkertainen valkea mekko ja esiliina. Hän ei ole sitonut hiuksiaan, ne valuvat punaisena merenä selkään. ”Hersin keskus ei kokoa itseään vuosiin. Se tuhosi itse kuorensa.”

Sigrid huomaa nyökkäävänsä. Hän katsoo naista, joka on seissyt poikansa edessä ja katsonut hersin tuhoavan tämän. Sigrid huomaa Yvonnessa sävyn, jota ei ole koskaan aiemmin erottanut. Se on pelkästään surullinen, väriltään haalean sininen.

Yvonne istuutuu portaille kuin olisi heidän sisarensa eikä johtajansa. Tasavertainen, yhtä lyöty kuin kuka tahansa muukin piirissä.
Mitä maailmalle tapahtuu nyt, kun Soledhan kuninkaat ottavat hallinnon itselleen? Magdalena rakensi niin paljon hyvää”, Kidehl kuiskaa. Sigrid värähtää surulle hänen äänessään.
Kaikkea emme voi voittaa, kaikki sodat eivät ole meidän taisteltavissamme.” Yvonne huokaisee.

Sigridin yllätykseksi Illusia puhuu.
Me voimme lähteä kiertämään maata”, Illusia sanoo. ”Täällä ei ole meille enää mitään. Me voimme kiertää ja kertoa edhasta ja hersistä, opettaa ihmisille heidän juuristaan.”
Yvonne hymyilee. Hymy ei ole irrallinen, siinä on aitoa lämpöä.
Minä olin ajatellut kysyä teiltä siitä. Jos pyytäisin teitä mukaani maailmaan, jota ette tunne, tulisitteko mukaani, levittäisittekö tietämystä?”

Sigrid huomaa sekä Kidehlin että Illusian nyökkäävän.
Minulle ei ole Eldithissä enää mitään muuta kuin muistoja, joiden kanssa minun ei tarvitse elää”, Illusia sanoo. Hänen ilmeensä on levollinen.
Minä tahdon suorittaa Magdalenan työn loppuun. Kaikkien tulee olla tietoisia siitä, minkä ympärille tämä maailma on syntynyt.” Kidehlin katse ei hae enää turvaa muista. Sigridistä näyttää aivan siltä, että tämä on löytänyt paikkansa.
Jeremia olisi tahtonut minun avaaman silmäni maailmalle.” Illusian silmissä välähtää suru. ”Vaikka ihmiset eivät voi enää löytää yhteyttä edhaan, voimme kertoa heille siitä. He voivat avata silmänsä aivan kuten mekin.”

Viimeinen katse kohdistuu Sigridiin. Hänen sydämensä on häkeltynyt sen edessä, kuinka helppoa kaikesta päästäminen on muille. Onko kuoleman todistaminen ja siinä rämpiminen saanut kaikkien muiden sielut janoamaan muutosta? Sigridiä pelottaa kohdata Yvonnen odottava katse.

Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi kahden kesken”, Sigrid pudottaa sanat suustaan. ”Olen pahoillani, Illusia, Kidehl.”
Illusia ja Kidehl vain nyökkäävät. Kumpikin hipaisee Sigridin olkaa noustessaan ja kadotessaan kylän kapeille kaduille. Heidän mentyään Sigrid korjaa asentoaan, portaat ovat pelkästään kylmät ja kovat.

Yvonne…” Sigridin ääni hipoo maata. ”Aiotko sinä jatkaa elämääsi näin? Kaikki on jo ohi. Olet kestänyt vuosisadat, voittanut vainot, nähnyt Melisenden kohoavan ja kukistuvan. Kaikki on muuttunut.”
Sanotko sinä, että tehtäväni suojelijana on suoritettu?” Yvonne hymyilee. Hän vie kädet kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa koskaan Sigrid erottaa kyyneliä naisen silmissä. Ihmisyys on istunut hänen rintakehälleen, vaatinut hänet takaisin.

Elämäni Helithinä on pysyvästi ohitse”, Yvonne myöntää. ”Se ei tule koskaan takaisin. Asiat, joita olen suojellut, ovat säilyneet, mutta eivät ehjinä. Se, minkä piti tuhoutua, on nyt poissa, ja se on maksanut kaikille paljon.”
Sigrid nyökkää. Hän muistaa kyläläisten tyhjät katseet hautajaisissa.
Minun täytyy jatkaa elämistä. Olen menettänyt kaksi kuorta, Sethielin ja Injen. He eivät olleet enää ihmisiä. He olivat menettäneet itsensä jo kauan sitten.”

Yvonnen hartiat vapisevat. Sigrid vastustaa halua tarttua niihin, pitää naisen kasassa. Vuosia Yvonne on juossut itseään karkuun, pakottautunut pysymään suojelijana. Sigrid tietää, ettei ole hänen tehtävänsä puuttua tilanteeseen nyt, kun linnut laulavat ja aurinko paistaa pitkän yön jälkeen.

Vaikka kantaisimme kuinka paljon toivoa tahansa, se ei aina riitä tuomaan toisia takaisin pimeydestä, johon he ovat syöksyneet. Se on totuus, joka minun täytyy kantaa mukanani siihen päivään saakka, kun maa ottaa minut takaisin.” Yvonnen silmät kiiltävät. Hymy paljastaa hampaat. Sigrid tarttuu Yvonnea kädestä.

Meillä on paljon puhuttavaa, Sigrid. Paljon.”
Meillä kaikilla on. Niin minulla, Kidehlillä, Illusialla kuin sinullakin.”
Tuletko sinä mukaamme?”
Sigrid huomaa nyökkäävänsä.
Minun on päästävä kauemmas Lovisasta ja Eldithistä, jotta ymmärrän, mitä olen aina halunnut.”
Sinä olet kehittynyt niin paljon.”
Me kaikki olemme.”

Yvonnen hymy tarttuu Sigridiin. Huoli ja pelko sydämessä ovat samanlaisia auringonvalossakin. Silti vasta valo antaa tarpeeksi sijaa hengittää. Sigrid päästää irti johtajastaan ja nousee ylös. Hän venyttää kätensä korkealle kuin tahtoisi koskettaa ilmaan piirtyviä säteitä.

Emme voi aloittaa Eldithistä”, Yvonne sanoo ääni väristen viimeisten sanojen kohdalla, ”sillä tämä kylä on vielä liian arvilla. Se tarvitsee aikaa. Me voimme antaa sille aikaa aivan kuten nuori kuningatar antoi meille.”
Sigrid tietää, ettei kylä ole ainoa, joka tarvitsee aikaa. Yvonne ei kykene kävelemään kaduilla, joilla hänen omat virheensä juoksevat häntä vastaan. Sigrid ymmärtää, että naisen täytyy kokea pettäneensä heidät kaikki, kun hän ei nähnyt poikaansa riittävän ajoissa.

Uskotko, että Ilias kykenee jatkamaan Eldithin johdossa kaiken tämän jälkeen?” Mielikuva laiturilla makaavasta Niilasta ei lähde Sigridin verkkokalvoilta. Nyt, kun hän on nähnyt Sylvian kantavan Estherin hennon ruumiin kylään, hän ymmärtää, miksi Niila ei tahtonut äitinsä tietävän, kuka hänet tappoi.

Ilias on juuri sellainen mies kuin Soledhan ensimmäiset kuninkaat olivat. Niiden miesten ahneus käytti edhan loppuun lännessä.” Yvonnen ääni kovenee. ”Iliaksen suurin rangaistus on se, että hän joutuu yhä jatkamaan Eldithin kylänjohtajana. En aio lisätä hänen tuskaansa sen enempää. Siispä me poistumme ja palaamme, kun aika näyttää.”

Sigrid tyytyy nyökkäämään. Hän kävelee polulle, joka johdattaa talojen välistä kohti kyläaukiota. Yvonne kävelee hänen perässään.
Yvonne”, Sigrid hengähtää, kun nainen siirtyy hänen rinnalleen. ”Onko meillä nyt hätää?”
Hetken Sigrid kuvittelee, että Yvonnen piirteet sortuvat uudelleen. Sitten hymy leviää naisen huulille lämpimänä kuin valonsäde.
Ei”, Yvonne kuiskaa. ”Ei ole hätää.”

Tummasiipinen perhonen lentää Yvonnen korvanlehdelle. Sigrid näkee Yvonnen sipaisevan hiuksiaan. Perhonen lennähtätää pois. Sen siivet lepattavat kohti noussutta aurinkoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti