Luku 36: Perhonsiipi
Heidät haudattiin aamunkoitteessa.
Linnut lauloivat puissa, kukat pyrkivät pintaan maasta, johon
ruumiit laitettiin. Tilaisuus oli lyhyt ja väritön. Ilias lausui
tyhjiä sanoja, Sylvia ei katsonut enää ketään silmiin, hänen
katseensa oli siirtynyt toiseen maailmaan. Yvonne seisoi kaikkien
edessä kuin häviäjä, vaikka yö oli palannut alueelleen hänen
ansiostaan. Hänenkin silmänsä seisoivat päässä. Hän ei
katsonut poikansa runneltua ruumista, kun se laskettiin maahan.
Sigrid istuu kotinsa portailla ja
kuuntelee lintujen keväistä lirkutusta auringonvalossa. Illusia ja
Kidehl istuvat hänen kummallakin puolellaan, mutta kukaan ei sano
mitään. Uutiset on tuotu. Kuolleet haudattu. Aamu on noussut, mutta
sen tuoma toivo on häviävän pieni kolmelle selvinneelle. Heillä
ei ole lauluja laulettavaksi siitä, mitä on tapahtunut.
Tieto Melisenden kukistumisesta
tuotiin hautajaisten jälkeen. Soledhan kuninkaiden lähetti saapui
Eldithiin ilmoittamaan Ilias Abelille henkilökohtaisesti, että
Kalonia on kahden Ellsworthin sukupolven jälkeen jälleen Soledhan
johtama. Sigrid näki miehen katsovan lähettiä tyhjin silmin
takaisin. Ilias nyökkäsi. Hän oli juuri haudannut poikansa ja
vaimonsa toisen miehen kanssa saaman tyttären, hänellä ei ollut
sanoja lähetille.
Kyyneleet kaihertavat yhä luomien
takana. Aamulla ne kihosivat kaikkien silmiin, kuin maailma olisi
ilmoittanut, että yö on ohi, on aika avata silmät ja kohdata
auringossa kylpevä maailma. Sigrid ei jaksa koskettaa Illusian ja
Kidehlin käsiä saati nostaa itseään portailta. Lintujen laulu on
merkki elämästä. Se on ainoa merkki, joka kertoo Sigridille hänen
olevan yhä hengissä.
”Mitä nyt tapahtuu?” Kidehlin
kuulas ääni rikkoo hetken.
”Kaikki on päättynyt”, Sigrid
sanoo. ”Lopun jälkeen ei tapahdu mitään.”
”Me olemme selvinneet”, Illusia
sanoo. Hänessä syntynyt varmuus suorastaan hehkuu hänestä.
Hänellä on vähiten menetettävää, hän on yhä oma itsensä.
”Olemme elossa, vaikka kaikki meille tuttu on nyt poissa.”
Sigrid erottaa Melisenden kukistumisen
aiheuttaman surun suojelijatovereissaan. Kumpikin on menettänyt
jonkun, jota rakasti. Jeremia ja Magdalena eivät enää koskaan
ratsasta Eldithiin.
”Maailma herää uudelleen.”
Sigrid säpsähtää Yvonnen äänen vallatessa tilan. Nainen seisoo
portaiden edessä yllään yksinkertainen valkea mekko ja esiliina.
Hän ei ole sitonut hiuksiaan, ne valuvat punaisena merenä selkään.
”Hersin keskus ei kokoa itseään vuosiin. Se tuhosi itse
kuorensa.”
Sigrid huomaa nyökkäävänsä. Hän
katsoo naista, joka on seissyt poikansa edessä ja katsonut hersin
tuhoavan tämän. Sigrid huomaa Yvonnessa sävyn, jota ei ole koskaan
aiemmin erottanut. Se on pelkästään surullinen, väriltään
haalean sininen.
Yvonne istuutuu portaille kuin olisi
heidän sisarensa eikä johtajansa. Tasavertainen, yhtä lyöty kuin
kuka tahansa muukin piirissä.
”Mitä maailmalle tapahtuu nyt, kun
Soledhan kuninkaat ottavat hallinnon itselleen? Magdalena rakensi
niin paljon hyvää”, Kidehl kuiskaa. Sigrid värähtää surulle
hänen äänessään.
”Kaikkea emme voi voittaa, kaikki
sodat eivät ole meidän taisteltavissamme.” Yvonne huokaisee.
Sigridin yllätykseksi Illusia puhuu.
”Me voimme lähteä kiertämään
maata”, Illusia sanoo. ”Täällä ei ole meille enää mitään.
Me voimme kiertää ja kertoa edhasta ja hersistä, opettaa ihmisille
heidän juuristaan.”
Yvonne hymyilee. Hymy ei ole
irrallinen, siinä on aitoa lämpöä.
”Minä olin ajatellut kysyä teiltä
siitä. Jos pyytäisin teitä mukaani maailmaan, jota ette tunne,
tulisitteko mukaani, levittäisittekö tietämystä?”
Sigrid huomaa sekä Kidehlin että
Illusian nyökkäävän.
”Minulle ei ole Eldithissä enää
mitään muuta kuin muistoja, joiden kanssa minun ei tarvitse elää”,
Illusia sanoo. Hänen ilmeensä on levollinen.
”Minä tahdon suorittaa Magdalenan
työn loppuun. Kaikkien tulee olla tietoisia siitä, minkä ympärille
tämä maailma on syntynyt.” Kidehlin katse ei hae enää turvaa
muista. Sigridistä näyttää aivan siltä, että tämä on löytänyt
paikkansa.
”Jeremia olisi tahtonut minun
avaaman silmäni maailmalle.” Illusian silmissä välähtää suru.
”Vaikka ihmiset eivät voi enää löytää yhteyttä edhaan,
voimme kertoa heille siitä. He voivat avata silmänsä aivan kuten
mekin.”
Viimeinen katse kohdistuu Sigridiin.
Hänen sydämensä on häkeltynyt sen edessä, kuinka helppoa
kaikesta päästäminen on muille. Onko kuoleman todistaminen ja
siinä rämpiminen saanut kaikkien muiden sielut janoamaan muutosta?
Sigridiä pelottaa kohdata Yvonnen odottava katse.
”Minä tahtoisin puhua sinun
kanssasi kahden kesken”, Sigrid pudottaa sanat suustaan. ”Olen
pahoillani, Illusia, Kidehl.”
Illusia ja Kidehl vain nyökkäävät.
Kumpikin hipaisee Sigridin olkaa noustessaan ja kadotessaan kylän
kapeille kaduille. Heidän mentyään Sigrid korjaa asentoaan,
portaat ovat pelkästään kylmät ja kovat.
”Yvonne…” Sigridin ääni hipoo
maata. ”Aiotko sinä jatkaa elämääsi näin? Kaikki on jo ohi.
Olet kestänyt vuosisadat, voittanut vainot, nähnyt Melisenden
kohoavan ja kukistuvan. Kaikki on muuttunut.”
”Sanotko sinä, että tehtäväni
suojelijana on suoritettu?” Yvonne hymyilee. Hän vie kädet
kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa koskaan Sigrid erottaa kyyneliä
naisen silmissä. Ihmisyys on istunut hänen rintakehälleen,
vaatinut hänet takaisin.
”Elämäni Helithinä on pysyvästi
ohitse”, Yvonne myöntää. ”Se ei tule koskaan takaisin. Asiat,
joita olen suojellut, ovat säilyneet, mutta eivät ehjinä. Se,
minkä piti tuhoutua, on nyt poissa, ja se on maksanut kaikille
paljon.”
Sigrid nyökkää. Hän muistaa
kyläläisten tyhjät katseet hautajaisissa.
”Minun täytyy jatkaa elämistä.
Olen menettänyt kaksi kuorta, Sethielin ja Injen. He eivät olleet
enää ihmisiä. He olivat menettäneet itsensä jo kauan sitten.”
Yvonnen hartiat vapisevat. Sigrid
vastustaa halua tarttua niihin, pitää naisen kasassa. Vuosia Yvonne
on juossut itseään karkuun, pakottautunut pysymään suojelijana.
Sigrid tietää, ettei ole hänen tehtävänsä puuttua tilanteeseen
nyt, kun linnut laulavat ja aurinko paistaa pitkän yön jälkeen.
”Vaikka kantaisimme kuinka paljon
toivoa tahansa, se ei aina riitä tuomaan toisia takaisin pimeydestä,
johon he ovat syöksyneet. Se on totuus, joka minun täytyy kantaa
mukanani siihen päivään saakka, kun maa ottaa minut takaisin.”
Yvonnen silmät kiiltävät. Hymy paljastaa hampaat. Sigrid tarttuu
Yvonnea kädestä.
”Meillä on paljon puhuttavaa,
Sigrid. Paljon.”
”Meillä kaikilla on. Niin minulla,
Kidehlillä, Illusialla kuin sinullakin.”
”Tuletko sinä mukaamme?”
Sigrid huomaa nyökkäävänsä.
”Minun on päästävä kauemmas
Lovisasta ja Eldithistä, jotta ymmärrän, mitä olen aina
halunnut.”
”Sinä olet kehittynyt niin paljon.”
”Me kaikki olemme.”
Yvonnen hymy tarttuu Sigridiin. Huoli
ja pelko sydämessä ovat samanlaisia auringonvalossakin. Silti vasta
valo antaa tarpeeksi sijaa hengittää. Sigrid päästää irti
johtajastaan ja nousee ylös. Hän venyttää kätensä korkealle
kuin tahtoisi koskettaa ilmaan piirtyviä säteitä.
”Emme voi aloittaa Eldithistä”,
Yvonne sanoo ääni väristen viimeisten sanojen kohdalla, ”sillä
tämä kylä on vielä liian arvilla. Se tarvitsee aikaa. Me voimme
antaa sille aikaa aivan kuten nuori kuningatar antoi meille.”
Sigrid tietää, ettei kylä ole
ainoa, joka tarvitsee aikaa. Yvonne ei kykene kävelemään kaduilla,
joilla hänen omat virheensä juoksevat häntä vastaan. Sigrid
ymmärtää, että naisen täytyy kokea pettäneensä heidät kaikki,
kun hän ei nähnyt poikaansa riittävän ajoissa.
”Uskotko, että Ilias kykenee
jatkamaan Eldithin johdossa kaiken tämän jälkeen?” Mielikuva
laiturilla makaavasta Niilasta ei lähde Sigridin verkkokalvoilta.
Nyt, kun hän on nähnyt Sylvian kantavan Estherin hennon ruumiin
kylään, hän ymmärtää, miksi Niila ei tahtonut äitinsä
tietävän, kuka hänet tappoi.
”Ilias on juuri sellainen mies kuin
Soledhan ensimmäiset kuninkaat olivat. Niiden miesten ahneus käytti
edhan loppuun lännessä.” Yvonnen ääni kovenee. ”Iliaksen
suurin rangaistus on se, että hän joutuu yhä jatkamaan Eldithin
kylänjohtajana. En aio lisätä hänen tuskaansa sen enempää.
Siispä me poistumme ja palaamme, kun aika näyttää.”
Sigrid tyytyy nyökkäämään. Hän
kävelee polulle, joka johdattaa talojen välistä kohti kyläaukiota.
Yvonne kävelee hänen perässään.
”Yvonne”, Sigrid hengähtää, kun
nainen siirtyy hänen rinnalleen. ”Onko meillä nyt hätää?”
Hetken Sigrid kuvittelee, että
Yvonnen piirteet sortuvat uudelleen. Sitten hymy leviää naisen
huulille lämpimänä kuin valonsäde.
”Ei”, Yvonne kuiskaa. ”Ei ole
hätää.”
Tummasiipinen perhonen lentää
Yvonnen korvanlehdelle. Sigrid näkee Yvonnen sipaisevan hiuksiaan.
Perhonen lennähtätää pois. Sen siivet lepattavat kohti noussutta
aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti