Luku
15: Toive
Äidillä on väsynyt katse, mutta
askellus kuin kuningattarella. Tummat, vahvat hiukset ovat hänen
kruununsa. Timantteja ja helyjä Sylvia ei kanna, mutta hänen
ryhtinsä peittää epäkohdan, tekee hänestä kylän muita naisia
ylemmän. Vain Niila erottaa kotinsa portailla istuessaan, kuinka
äidin katse etsii pakotietä, mitä tahansa paikkaa, jonne piilottaa
itsensä hetkeksi todellisuudelta.
”Niila, mitä sinä täällä
istuskelet?” Sylvia kysyy astuessaan portaille.
Niila kohottaa katseensa äitiinsä,
etsii tämän väsyneet silmät löytämättä niistä ketään, joka
voisi vastata.
”Minä odotin sinua, äiti. Meidän
täytyy puhua.”
Sylvia kävelee Niilan ohi. Naisen
sylissään kantamat puut kalahtavat kuistin lattialle. Niila nousee
ylös.
”Äiti.”
”Missä sinä haluat keskustella?”
”Tule.”
Niila ei voi viedä äitiään
laiturille. Järvenranta kimaltavine aurinkoineen kuuluu vain
hänelle. Sen sijaan Niila kävelee syvälle metsään. Sylvia seuraa
häntä varoen sotkemasta hameensa helmaa oksiin ja runkoihin. Metsä
pitää ääntä, oravat juoksevat puissa, tuuli heiluttaa latvoja.
Silmut puskevat esiin. Äänet ovat tavallisia. Yö ei helise
oksistossa. Niila on kiitollinen siitä. Auringonvalo pitää
toistaiseksi kaikki turvassa.
Syvemmällä metsässä, miltei Abelin
suvun – heidän sukunsa – tummana ja armottomana kohoavan puun
lähettyvillä on rykelmä kiviä. Luonto on heittänyt oikkunsa
keskelle metsää. Niila istuutuu kivistä toiselle. Sylvia seisoo
hetken, kuvittelee voivansa pysytellä korkeammalla kuin poikansa.
Niilan odottava olemus ei kuitenkaan päästä Sylviaa pakoon.
Lopulta hän istuutuu toiselle kivelle poikansa viereen.
”Kuinka kauan?”
Niilan ääni on kova ja kylmä kuin
väistyvä talvi. Puiden läpi läikkyvä valo ei riitä murtamaan
sitä.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kuinka kauan?”
”Niila, minä en tiedä ollenkaan,
mistä sinä –”
”Kauanko isä on saanut lyödä
sinut lattiaan?”
Sylvian kulmat kurtistuvat, mutta
nainen ei nouse ylös. Hiljaisuus kuristaa kurkkua, jokaisella
linnulla on hetki aikaa laulaa. Niila kuuntelee metsää. Sen
monivärinen viisaus on vuosisatoja vanhaa. He ovat vain kaksi pientä
ihmistä sen keskellä puhumassa asioista, joita ei heidän jälkeensä
enää ole. Joskus ajatus on Niilasta lohdullinen. Äidin
pysytellessä hiljaa, sulkiessa kipunsa pojaltaan, Niila ei löydä
ajatuksesta muuta kuin surua. Vuosisadat eivät muistaisi heitä
pitkään.
”Ei aina”, Sylvia huokaa lopulta.
Vuosien väsymys on piirtynyt silmäkulmiin, hennoiksi juonteiksi
kasvoille.
”Milloin se alkoi?”
”Kauan ennen sinun syntymääsi.”
”Miksi sinä…”
”Tämä taakka minun pitää kantaa.
Sinun ei koskaan pitänyt saada tietää.”
”Mutta minä sain.”
Niila nousee ylös, mutta ei
lähteäkseen. Hän tahtoo näyttää, jäädä. Hän vetää
paitansa pois, antaa äitinsä kauhusta suurenevien silmien niellä
kehon pienet ja suuret arvet, risteilevät kuviot alueellla, josta
kukaan ei niitä voi ilman Niilan tahtoa nähdä.
”Ei”, Sylvia henkäisee tuskin
kuuluvalla äänellä, ”ei, minä vannotin häntä, että
jos kestän nämä vuodet, hän ei satuttaisi sinua. Hän lupasi.
Hänen ei koskaan pitänyt kohottaa kättään sinua vastaan.”
”Eikä sinua. Minulle hän sanoi
samaa sinusta. Jos minä kestän, sinun ei koskaan tarvitse.”
Sylvian koko ruumis alkaa täristä.
Vapina ei johdu pelosta, ei enää, pelon Sylvia on joutunut
nielemään ennen Niilan syntymää. Äitiys synnyttää muutakin
kuin lämmön, joka huolehtii lapsesta. Se synnyttää voiman, jolla
on kyky tuhota mitä tahansa. Se ei ole edhaa tai hersiä, se on
silkkaa tahtoa, äidillistä tulta, jonka väliin yksikään ihminen
ei voi asettua palamatta luihin saakka.
Sylvia nousee, ojentaa kätensä kohti
Niilaa ja vie pojan itseään vasten. Hän ottaa Niilan syliinsä.
Sormet kulkevat selässä, hipovat hiljaa haavoja, joita ei koskaan
pitänyt syntyä. Sylvia ei voinut estää niiden tuloa, mutta hän
voi täydessä hiljaisuudessa hyväksyä ne, tehdä ne menneeksi.
”Minä olen pahoillani”, Sylvia
kuiskaa poikansa korvaan. Hänen kätensä ovat siirtyneet Niilan
päähän, sormet silittävät ruskeita suortuvia. Kosketus ei korvaa
vuosien sokeutta, mutta se on anteeksipyyntö.
”Minäkin”, Niila henkäisee.
”Sain tietää vasta muutama yö sitten.”
”Isäsi kuvittelee voivansa pitää
meidät hiljaisina lupaamalla ja uhkaamalla, hallitsemalla sekä
tunteella että pelolla. Me olemme vahvempia.”
Sylvia työntää Niilan etäämmälle,
tarttuu tätä tämän kapeista harteista. Kädet puristavat lujaa,
miltei liian lujaa.
”Nyt me tiedämme. Voimme taistella
vastaan, yhdessä.”
”Minulla on myös toinen taistelu
käytävänä”, Niila sanoo vetäytyen kosketuksesta. Hän kiskoo
kivelle jättämänsä paidan ylleen pitääkseen kehonsa lämpimänä.
”Taistelu hersiä vastaan. Kyllä sinä tiedät.”
”Niin tiedänkin. Mutta jaksatko
sinä? Olet näyttänyt uupuneelta viimeaikoina, askelluksesi ei ole
samanlainen, hymysi ei ulotu silmiin saakka.”
Niila lysähtää takaisin maahan. Hän
istuu kiven viereen, sammalelle. Maa pitää hänet turvassa. Edha ei
vie kipua pois, mutta se antaa sille merkityksen.
”Minä pärjään kyllä”, Niila
sanoo hiljaa, kuin nielaisten osan lauseesta. ”Pärjään aina.
Minulla on piiri.”
”Yvonne ei ole lämpimin mahdollinen
johtaja.”
”Ei, mutta hän tietää, mitä
tekee. Kun Sigrid palaa Melisendestä, me alamme todella valmistautua
tuhoamaan hersin keskuksen. Kun Kaarna tuhoutuu, hänen yön
olentonsakaan eivät enää juokse metsissä tuhoamassa ihmisiä.
Niillä ei ole tahtoa Kaarnan ulkopuolella.”
”Alatte valmistautua? Jokainen
teistäkö?”
”Niin. Jokainen meistä.”
”Myös Esther?”
”Myös Esther.”
Tytön nimen kuuleminen Sylvian suusta
on Niilalle liikaa. Nainen harvoin lausuu sitä, sillä menneisyyden
painon täytyy olla hänellekin suunnattoman raskas. Silti Niila on
huomannut, miten lämpimästi äiti lausuu Estherin nimen heidän
puhessaan tytöstä kahden kesken. Kyläläisten keskuudessa Sylvia
suhtautuu tyttöön kuten kuka tahansa muukin, mutta joskus Niila
näkee häivähdyksiä siitä äidistä, joka Sylvia olisi voinut
olla myös Estherille. Pieniä palasia lämmöstä, jonka Sylvia
joutui hautaamaan. Hautaaminen ei tarkoita samaa kuin tappaminen.
Niila tietää, miten lujana äidillisen rakkauden liekki palaa
Sylviassa. Tämä ei koskaan voisi tukahduttaa sitä täysin, mikään
hauta ei pitele sitä kokonaan.
”Äiti…” Totuus leikittelee
Niilan kielellä. Hän voisi päästää sen ulos koska tahansa. Se
on ollut hänen jo vuosia. Linnut laulavat. Kevät tulee, tuo
mukanaan ratkaisun. Aikaa ei välttämättä olisi enää myöhemmin.
”Äiti, minä tiedän.”
Sylvia jähmettyy. Kasvot kiristyvät
vain hieman, melkein salassa.
”Minä tiedän, että Esther on
siskopuoleni. Olen tiennyt jo kauan.”
Jokin Sylviassa käpertyy pieneen
kasaan. Nainen istuutuu kiven vierelle kuten poikansakin, sallii
hameensa helman sotkeentua. Pään hän pitää ylhäällä, mutta
vie kädet kasvoilleen kuin tunnustellakseen todellisia rajojaan,
maadoittaakseen itsensä hetkeen.
”Miten minä en onnistu pitämään
sinulta mitään?”
”En tiedä, äiti. Kenties tämän
luonteiset asiat eivät halua tulla haudatuiksi, niillä on huutava
tarve paljastua.”
”Et kai sinä ole kertonut
kenellekään?”
”Sekö sinua kiinnostaa
ensimmäiseksi?”
”Anteeksi.”
”Etkö aio puolustautua? Kertoa
minulle, miksi teit mitä teit?”
Niila ei ole koskaan nähnyt surua
äitinsä kasvoilla. Hän on aina kuvitellut, ettei se pukisi
Sylviaa, että se saisi hänet näyttämään heikolta. Suljetut
silmät, pitkät ripset ja vuosien väsymys tuntuvat helpommin
lähestyttäviltä, kun suru maalaa ne sinellään. Niila kokee
ensimmäistä kertaa vuosiin, että hänen äitinsäkin on vain
ihminen. Äitikään ei kestä kaikkea. Äitikin on lyöty alas
useita kertoja.
”Paljonko sinä tiedät jo? Kuka
sinulle kertoi?”
”Inje kertoi minulle kaiken muun
paitsi sinun motiivisi. Sitä hän ei mitenkään voinut tietää.
Oikeastaan minua hieman pelottaa se, etten ole lainkaan varma, miksi
sinä toimit niin kuin päätit toimia.”
”Inje, tietenkin. Se poika pitäisi
–”
”Hän kuuli kaikesta isältään.
Kaarnalta. Älä syytä Injeä.”
”Kaarna…”
Suruun syntyy uusi sävy. Kaipaus,
häivähdys vanhasta lumosta, joka veti Sylviaa metsään. Niila
havahtuu uudenlaiseen pelkoon sisällään, kun ymmärtää, että
hänen äitinsä on toiminut tietoisesti heittäytyessään Kaarnan
käsivarsille. Hän on halunnut sitä. Mikään Sylvian olemuksessa
ei pyri kieltämään sitä.
”Sinähän tiedät, että kuuluin
piiriin kauan ennen sinun syntymääsi. Ennen aikaa, jolloin olin
Iliaksen vaimo.”
”Kuinka se tähän liittyy?” Niila
muistaa Yvonnen kertoneen aikanaan katkerana, kuinka Sylvia oli
jättänyt piirin ja edhan tullakseen kylänjohtajan vaimoksi.
”Minun kunnianhimoni, raastava
ylpeyteni riisti minulta kaiken. Käänsin iäksi selkäni edhalle,
nain Iliaksen vallasta ja sain sinut. Sidoin itseni mieheen, jota
kykenin rakastamaan vain, koska hän antoi minulle asemani. Hän ei
lyönyt minua heti. Mutta kun hän aloitti, minä laitoin vastaan.
Löin ja potkin pahemmin takaisin. Se ei ollut kaunista, ei
lainkaan.”
Niilalle ei tuota vaikeuksia kuvitella
äitiään iskemässä Iliasta takaisin. Äidissä on paljon sisäistä
voimaa, paljon sellaista, jota ei päällepäin näe. Niila on kuulut
monta kertaa aiemminkin tarinan Sylvian kääntymisestä perhe-elämän
puoleen edhan sijaan. Siksi Yvonne kykenee vieläkin puhumaan
Sylvialle piirin sisäisistä asiosta. Hän luottaa yhä naiseen,
joka petti hänet. Vasta nyt Niila näkee, että hänelle tutulla
tarinalla on veriset reunukset.
”Miksi lopetit vastaan
taistelemisen?”
”Siitä ei ollut mitään hyötyä.
Kipu ei lopu kivulla. Päätin niellä kaiken suojellakseni sinua.”
Niila ei kykene sanomaan mitään. Se
kynttilän valaisema hetki, jota hän sai muutama yö sitten
todistaa, oli vain pieni pala kokonaisuudesta. Niila maistaa
oksennuksen suussaan, kun ajattelee sitä.
”Joskus sitä kuitenkin saa
tarpeekseen. Olin valinnut ylpeyteni. Tulin kylänjohtajan vaimoksi.
Sain enemmän valtaa kuin yksikään nainen Eldithin kaltaisessa
kylässä voisi toivoa. Sain, mitä halusin, korkojen kanssa.”
Niila tyytyy vaimeaan nyökkäykseen.
”Minä väsyin. En jaksanut enää.
En syyttänyt Iliasta. Itse minä tuskani aiheutin. En voinut enää
palata edhaan, en Yvonnen jalkojen juuriin anomaan armoa. Kirosin
kaiken itsessäni, kaiken maailmassa. Juoksin metsään keskellä
yötä. Silloin hersi ei vielä juossut portin tällä puolen.”
Sylvia katsoo sammaleista metsänpohjaa
kuin muistoa. Metsä on kannatellut kyläläisiä sukupolvesta
toiseen.
”Kun Kaarna löysi minut ensimmäistä
kertaa, olin täysin epätoivoisessa tilassa. Sinun pitää ymmärtää
se.”
Niila nyökkää. Hän todella haluaa
ymmärtää. Hänen äitinsä on vain ihminen, hauras nainen, joka
joutui kestämään liikaa.
”Hän puhui minulle kuin näkisi
ytimeeni. Pidin siitä. Minua oli aina peloteltu Kaarnasta ja
hersistä. Tiesin miehen olevan hersin keskus, tiesin, että jos
maailma koskaan tuhoutuisi, se tulisi olemaan hänen syynsä. Mutta
minä olin jo tuhonnut oman maailmani. Minä olin jo menettänyt
kaiken.”
Niila ei sano, että Sylvialla oli
vielä hänet. Hänestä tuntuu, ettei sellaisella seikalla ollut
Sylvian maailmassa vielä silloin painoarvoa. Väkivallan alla elävän
maailma rajoittuu nyrkeillä piirrettyihin rajoihin. Sen ulkopuolella
ei ole ketään muuta.
”Voit varmasti kuvitella loput”,
Sylvia huokaisee ja ristii kätensä. ”Tulin tietenkin järkiini
niiden yhdeksän kuukauden aikana, jotka vietin piilossa odottamassa
Estheriä. Näin kaiken eri tavalla. Tiesin tehneeni valintani ja
kuuluvani Iliaksen vierelle. Jätin kaiken vain, koska en kestänyt
virheitäni. En ole koskaan sen jälkeen ollut niin heikko.”
”Sinä saisit olla.”
”En saisi. En Iliaksen rinnalla.”
”Vai kenties itsesi?”
Äiti ja poika katsovat toisiaan
vailla ymmärrystä. Heidät on verellä yhdistetty, yhden miehen
ulos potkimalla verellä, likaisella ja väärällä. He tuntevat
saman kivun ja jakavat saman surun, mutta heidän ytimensä ovat
erilaiset. Syvempi ymmärrys ei koskaan laskeudu heidän välilleen,
sillä Niilalle on aina olemassa aurinko. Sylvia kieltäytyy vieläkin
uskomasta siihen.
”Minä en voi syyttää sinua
mistään”, Niila huokaisee. Hän ojentaa kätensä kohti äitiään,
odottaa, että Sylvia ottaisi sen. ”Haluan sinun vain tietävän,
että sinun ei enää tarvitse jaksaa. Sinä et saanut haluamaasi
elämää, ei saanut Estherkään. Jotkin asiat menevät tietyllä
tavalla, mutta se ei tarkoita, että siihen tulisi alistua.”
”Niila, rakas… Sinä olet liian
nuori. Aivan liian nuori.” Sylvia tarttuu käteen, suukottaa sitä,
antaa palasen lämpöään pojalleen.
”Sinä tiedät, ettei tämä ole
siitä kiinni.”
Sylvian huulet raottuvat hetkeksi,
sanat miltei juoksevat luvatta ulos. Sitten Sylvia laskee Niilan
käden ja nousee ylös. Hän kääntyy pois, Niila näkee vain pitkän
selän ja sille laskeutuvat ruskeat hiukset.
”Sinulle ei ole liian myöhäistä
tehdä oikeita valintoja”, Sylvia sanoo pojalleen ennen kuin
kävelee takaisin kylään, takaisin vankilaan, jonka itselleen
valitsi. ”Älä unohda sitä.”
”En unohda, äiti.”
Niila katselee korkeina kohoavia puita
vielä silloinkin, kun äidin selkä on kadonnut niiden taa. Vihreä
peitto suojelee Niilaa. Suru ei muutu muuksi, mutta hetken verran
metsä jakaa sen Niilan kanssa.
*
Askeleet kaiuttavat edhaa. Voima
herättää Niilan kylmästä maasta, kertoo jonkun lähestyvän.
Niila säpsähtää hereille, nousee istumaan, ottaa tukea käsillään.
Keskimittainen, solakka hahmo lähestyy huppu kasvojensa suojana.
Hetken ajan Niila on unensekaisessa paniikissa, valmiina
puolustautumaan. Hän ei ehdi huomata, ettei alkuvoima hänen
ympärillään ole peloissaan. Edha ei käske häntä hyökkäämään.
Kun ihminen saapuu lähemmäs, hän
ottaa hupun päästään ja saa Niilan sykkeen tasaantumaan. Hupun
alta paljastuu vaalea, siististi leikattu hiuskuontalo ja korkeat
poskipäät. Siniset silmät säihkyvät, huulet kohoavat hymyyn.
Jeremia Lannon. Kävelevänä, lähes terveenä. Vasta tunnistettuaan
miehen Niila ymmärtää, mikä tämän liikkeistä tekee niin
vaivalloisia.
”Tervehdys”, Jeremia sanoo
istuutuen tyynesti Niilan vierelle. Hän irvistää hetkellisesti
kivun halkoessa kehoa. Hymy palaa nopeasti takaisin kauniille
kasvoille.
”Hei vain”, Niila sanoo liian
hämmentyneenä jatkaakseen. Hän sukii oksia pois hiuksistaan, jotka
ovat avautuneet ja valuvat villeinä olkapäille.
”Minä päätin lähteä katselemaan
vähän maailmaa parannustuvan ulkopuolelta.”
”Saisitko sinä tehdä niin?”
Jeremian hymy leviää virnistykseksi.
”En varmaankaan. Halusin vain nähdä
hieman enemmän kuin ikkunan suoman pienen kaistaleen talojen
sammalkatoista. Itse asiassa”, Jeremia tunnustaa, ”otin tämän
viitan jonkun viattoman kuistin kaiteelta, jotta kukaan ei
tunnistaisi minua. Täytynee palauttaa se pikimmiten.”
”Suosittelen, kyläläiset eivät
ole järin ymmärtäväisiä.”
”Juuri siksi halusinkin olla
erottumatta joukosta.”
Niila onnistuu hymyilemään vieraalle
miehelle. Hän hätkähtää, kun Jeremia kumartuu pyyhkimään
viimeiset oksat Niilan ruskeista hiuksista.
”Kuinka sinä täällä nukuit? Ei
ole vielä yö.” Jeremian äänessä ei ole syyllistystä.
”Olin oman ajan tarpeessa.
Kompensoin huomenna tekemällä enemmän töitä kylän hyväksi.”
”On hyvä tunnistaa omat rajansa”,
Jeremia nyökkää. ”Minusta tuntui, että haluan tänään tuntea
raikkaan ilman kasvojani vasten, joten toimin tunteen mukaan.”
Niila kohauttaa olkiaan ja naurahtaa.
”Hyvä, että pystyt jo liikkumaan.”
Niilan kasvot vakavoituvat. Jeremia ahmii niiden piirteitä, ottaa
talteen kaiken, minkä voi. Nenän kaaren, pienet, sopusuhtaiset
huulet, tummat kulmat ja pitkät ripset järvensinisten silmien yllä.
”Miksi sinä tulit metsään? Tarkoitan… Miksi tulit juuri minun
luokseni?”
”Sinä etsit minut ensin”, Jeremia
sanoo. ”Koska tapaamisemme jäi kovin lyhyeksi, katsoin
oikeutetuksi etsiä sinut tällä kertaa. Tässä minä olen. Me
taidamme kumpikin tarvita toisiltamme jotakin.”
Niilan keho reagoi hämmennyksellä.
Poika ei osaa lukea Jeremian intensiivistä katsetta ja innostunutta,
mutta lämmintä olemusta. Hänen läsnäolonsa tuntuu nousevan
auringon säteeltä, kirkkaalta ja odottavalta.
”Sinä halusit kuulla maailmasta
Eldithin ulkopuolella, etkö halunnutkin?”
Niila nyökkää. Nyt, kun Jeremia on
itse tullut hänen luokseen, hänen ei tarvitse soimata itseään
turhista haaveista ja odotuksesta. Nyt hän voi ottaa vastaan sen,
mitä miehellä on kerrottavanaan Kaloniasta.
”Haluan toki. En ole koskaan
lähtenyt kylästä.”
Niila ajattelee Sigridiä, joka on
viemässä Yvonnen sanaa Jeremian palvelemalle kuningattarelle.
Sigrid on saman auringon laskiessa maanosassa, joka poikkeaa täysin
Eldithistä. Arojen eristämässä linnassa hän ei tunne edhaa eikä
kuule metsän lintujen laulua. Niilasta sellainen vaihtelu saisi
hänet tuntemaan edhan entistä vahvemmin palatessaan, tekisi hänestä
kokonaisemman.
”Mikset ole?” Jeremia kysyy
äänensävyssään innostusta kuin pienellä pojalla. ”Vaikka en
minä itsekään ole juuri maailmaa nähnyt. Olen käynyt jokaisessa
maanosassa kuningattaren asioilla, mutta ne eivät ole olleet
erityisen miellyttäviä matkoja.”
”Oletko sinä ylhäistä sukua?”
Kun Jeremia purskahtaa nauruun, Niila
tuntee, kuinka miehestä lähtee useita eri säteitä. Ne kaikki
täyttävät hämärtyvän metsän hehkullaan.
”Ei, en oikeastaan. Olen entisen
hallitsijan aseenkantajan poika. Lapsuuteni leikin linnassa nykyisen
kuningattaren kanssa.”
Niila pystyy helposti kuvittelemaan
Jeremian suurille käytäville juoksemaan pienillä lapsenjaloillaan
tulevaa kuningatarta kiinni. Niila ei ole koskaan nähnyt linnaa,
mutta tarinat kiertävät Eldithissäkin. Hän pystyy piirtämään
mieleensä loisteliaat pylväät, koristeelliset ikkunamaalaukset.
”Olen kuningatar Magdalenan
luotetuin mies vain, koska olen tuntenut hänet taimenkorkuisesta
asti”, Jeremia selittää, ”joten ole kiltti äläkä kohtele
minua ylhäisenä. Tahdon kohdata ihmiset ihmisinä, ilman
minkäänlaisten arvojen ja tittelien suomaa ennakkokäsitystä.”
”Niin minäkin tahtoisin. Olen aina
ollut kyläläisille johtajan poika. Piirissä olen suurin poikkeus,
ainoa edhaa käsittelevä mies. Sellaiset taakat eivät voi olla
luomatta mielleyhtymiä. Puhun harvoin kenellekään ilman, että he
näkisivät minut jonkin määritteen läpi.”
Tuulenpuuska tarttuu kiinni puiden
latvoihin, ravistelee muutaman irtonaisen oksanpään alas. Metsä
helisee omaan tahtiinsa hetken. Jokainen ääni on Niilalle
turvallinen ja tuttu vielä, kun hämärä edeltää pimeyttä. Niila
huomaa Jeremian olemuksen kiristyvän tuulen tuivertaessa puissa.
”Täällä on paljon uutta minulle”,
Jeremia sanoo katsellen ympärilleen kuin nuori lintu. ”Olen käynyt
Runassa, mutta Runan metsät eivät ole mitään Eldithiin
verrattuna. Runan metsät ovat synkkiä ja sokkeiloisia, täällä
kaikella tuntuu olevan sielu. Johtuuko kaikki tämä edhasta?”
Niila nyökkää hymyillen.
”Edha antaa elämän kaikelle
maailmassa.” Hymy hyytyy. ”Edha ja hersi yhdessä. Ne luovat
tasapainon.”
”Vaikka hersi pyrkiikin peittämään
kaiken alleen?”
”Yksikään tasapaino ei ole
täydellinen. Mutta maailma tarvitsee vastakkainasettelua, ilman
hersiä ei ole edhaa eikä toisin päin. Jos hersin keskus saa
haluamansa ja hersi leviää koko Kaloniaan, kaikki tuhoutuu. Ei voi
olla vain hersiä.”
”Nämä asiat ovat minulle kovin
kiehtovia, sillä en voi tavoittaa niitä sydämelläni”, Jeremia
sanoo kuunnellen puita pitkin kiipeäviä, hänelle tuntemattomia
eläimiä. ”Voin katsella, kuunnella ja haistaa, mutta en koskaan
täysin ymmärtää. Minusta on upeaa, että joku voi tuntea
alkuvoiman niin lähellä itseään.”
Niila onnistuu jälleen hymyilemään.
Jeremian silmien kautta Eldithin rajattu maailma tuntuu varmasti
mykistävältä. Niila ei voisi kuvitella elämää ilman edhaa
suonissaan. Hän rakastaisi sammalia, kiviä ja kantoja ilman
voimaakin, mutta vain yhteys tuo hänet tarpeeksi lähelle niitä.
Hän on yhtä itse maailman kanssa. Sellaista lahjaa ei kukaan voi
pyytää, ja sen piiri on saanut.
”Minä puolestani en usko, että
koskaan osaisin tuntea oloani täysin turvalliseksi suuressa linnassa
tai puuttomalla arolla”, Niila naurahtaa, ”kaupungista
puhumattakaan. Minulla kestäisi varmasti aikaa totutella uusiin
hajuihin ja ääniin.”
”En epäile ollenkaan. Sellaista
minulla on ollut täällä. Onneksi Illusia on peilini tähän
maailmaan. Kuningatar Magdalena on aina ollut hyvin tietoinen
maailman synnystä ja sitä ylläpitävistä voimista, mutta vasta
nyt, kun todella istun niiden keskellä, kykenen ymmärtämään,
miten suurista asioista on kyse.”
Illusian nimen mainitseminen saa
Niilan epäröimään, aivan kuin tyttö olisi kivinen muuri hänen
ja Jeremian välillä. Niila ei tunnista tunteensa alkuperää.
Hänellä ei ole mitään syytä hämmentyä vieraan miehen ja
Illusian läheisyydestä, Illusiahan Jeremiasta on pitänyt huolta.
Illusia hänet pelasti, puhdisti hersistä.
”Sinä ja Illusia olette varmasti
ehtineet puhua paljon ollessasi sairasvuoteesta.” Niila inhoaa
äänensä sävyä. Se ei ole rehellinen eikä lämmin. Hän ei
tunnista siitä itseään.
”Illusia on ollut minulle
kullankallis, arvostan häntä.”
”Kylällä on puhuttu paljon teidän
kahden väleistä.”
Niila katuu sanojaan oitis.
Katkeruuden kaltainen tumma tunne huokuu sanojen läpi, rikkoo
Jeremian aiemmin synnyttämän valon. Niilaa kuvottaa todellinen
motiivinsa istua miehen vierellä. Hän ei saisi kuvitella mitään,
ei varsinkaan, kun huomaa Illusian pysyttelevän Jeremian lähellä
ja hymyilevän aidommin kuin kenenkään piirin jäsenen vierellä.
Niilan yllätykseksi Jeremia alkaa
nauraa. Valopuro lieventää Niilan tuntemuksia, mutta ei vielä
oikeuta niitä.
”Minä en tosiaan taida tuntea kyliä
tapoineen. Löysin sinutkin vain, koska talojen välillä vanhat
rouvat puhuivat sinun menneen aamulla metsään ja jääneen sinne.
Täällä kaikkien asiat tuntuvat kuuluvan jokaiselle. Mitä minusta
ja Illusiasta puhutaan?” Nauru kuultaa Jeremian äänestä. Niila
tuntee hajoavansa siihen.
”Minun ja Illusian ikäiset nuoret
miehet nauroivat Illusialle, sanoivat, että hän jakaa varmasti
sänkynsäkin sinun kanssasi.” Niila ei kykene katsomaan Jeremiaa
silmään. ”Kuulin Hansilta ja Erikiltä, että Illusia oli
vastannut jakavansa yönsä mieluummin sinun kuin täkäläisten
kanssa.”
Jeremia ei enää naura, mutta mikään
hänessä ei kieli ärtymyksestä. Niila epäilee, että jos Jeremia
ylipäätään tuntee jotakin naurutonta, hän piilottaa sen hyvin.
”Harmillista, että hän joutui
menemään niin pitkälle.”
”Mitä tarkoitat?”
”Illusian puolesta en voi puhua,
mutta minä voin taata sinulle, että olen kiinnostunut vain
kaksilahkeisista. Minä ja Illusia emme tunne sellaista vetovoimaa
toisiamme kohtaan. Olemme löytäneet toisenlaiseen yhteyden.”
Jokin Niilan mustan katkeruuden
sisällä tuntuu kylmältä ja muodottomalta. Kylmyys putoaa
vatsanpohjaan, valtaa itselleen tilan, joka ei ole sen otettavissa.
Niila tuijottaa tyhjin silmin Jeremian sinisiä silmiä. Ne eivät
valehtele. Hetkessä Niila unohtaa äitinsä kanssa käymänsä
keskustelun, pettymyksen ja surun sisällään. Hän näkee vain
suunnattoman pelkonsa, mustan ja kylmän. Jeremia on ensimmäinen,
joka suo valoa hänen vuosia kestäneeseen pimeyteensä.
”Sinä siis…”
”Pidän miehistä, kyllä.”
Jeremia sanoo sen niin kevyesti. Niila ei ole koskaan kuvitellut
kenenkään vain tiputtavan sitä huuliltaan. ”Melisendessä sitä
katsotaan sormien välistä. Kaikki tietävät sen, kukaan ei enää
odota minulta suvunjatketta.”
Niila ei pysty puhumaan. Koko ikänsä
hän on pitänyt mustuutta sisällään. Hän on oppinut hyväksymään
sen eikä ole piilottanut sitä tietoisesti, mutta joka kerralla, kun
Ilias on antanut vyön vetää selkään uuden viivan, hän on
tiennyt tämän tietävän. Vain silloin hän suostuu pelkäämään
itseään ja toiveitaan.
Vuosien mustuuden keskelle ilmestyy
valo. Joku muu sanoo sanat Niilan puolesta, tekee niistä totta,
hyväksyy ne. Niila huomaa kyynelien valuvan poskilleen vailla armoa,
vailla kysymyksiä. Vuosia ne ovat odottaneet. Niila on tiennyt aina,
ettei tule olemaan isälleen sellainen kylänjohtaja kuin tämä
haluaisi. Hän on kantanut itsensä ylpeydellä, mutta jättänyt
tekemättä mistään suurta numeroa. Siksi toiveista on tullut musta
aukko hänen sisälleen, kuilu, jota hän ei ole yksin voinut
täyttää.
”Arvasin siis oikein”, Jeremia
kuiskaa nähdessään Niilan kyyneleet. Ilta alkaa saapua, päivä
vetäytyy nurkkiinsa. Valoa on vielä riittävästi erottamaan
piirteet. ”Oletko koskaan kertonut kenellekään?”
”En”, Niila huokaa, ”mutta isäni
tietää. Olen saanut tuntea sen.”
Jeremia sävähtää.
”Ei mistään niin luonnollisesta
saa rangaista.”
”Isäni rankaisee kaikkia, jos hän
tahtoo niin.”
Niila kohauttaa kapeita harteitaan.
”Tässä maailmassa se vain menee
niin.”
”Olen saanut huomata sen.”
Niila nousee seisomaan. Jeremia jää
katsomaan häntä hämmentyneenä yhtäkkisestä noususta.
”Tule, haluan näyttää sinulle
erään paikan ennen kuin tule täysin pimeää. Silloin emme saa
olla lähelläkään metsää.”
Jeremia yrittää nousta, mutta kipu
keskivartalossa vaikeuttaa liikettä. Niila tarttuu mitään
sanomatta Jeremiaa harteista ja auttaa tämän ylös hitaasti, jotta
mikään osa kehossa ei keksi vastustella.
”Pystytkö kävelemään yksin?”
”Enköhän.”
Tuuli on hiljennyt, metsän viileys
johtuu laskevasta lämpötilasta. Hämärän harso juoksee
aluskasvillisuudessa, suora pimeys pysyttelee taivaanrannan takana,
odottaa yöltä lupaa vyöryä latvojen ylle ja peittää metsän.
Niila kävelee hitaasti kohti Eldithin järveä, odottaa, että
Jeremian vaivalloinen askellus saavuttaa hänet. Polku jalkojen alla
on Melisenden miehelle vieras, mutta Niila tuntisi sen sokeanakin.
Keskeltä pimeyttä hän löytäisi järvensä, laiturin, jolle
istua.
Hämärän keskeltä Jeremian silmät
erottavat pienen, tyynen järven. Hetken kaikki näyttää
lasittuneelta, ajan hiljentämältä. Sitten valot syttyvät. Pienet
valot, kuin kipinät, leijuvat järven yllä, heijastuvat veden
liikkumattomasta pinnasta. On kuin taivas olisi laskeutunut järveen,
tullut osaksi vettä. Vesi ja ilma kohtaavat, sulautuvat yhdeksi
kipinöiden tanssiksi.
”Mitä ne…” Jeremia ei saa
lausettaan loppuun. Valoja syttyy lisää, hämärän harsoon
puhkotaan reikiä.
”Tulikärpäsiä”, Niila kertoo.
”Ovatko ne edhan aikaansaannosta?”
Niila ei voi olla hymyilemättä.
”Eivät enää. Luonto niitä
liikuttaa. Ne ovat eläviä kuten mekin. Vaikka kaikki on joskus
lähtenyt edhasta, se ei tarkoita, että kaikki täällä toimisi yhä
edhaa suonissaan. Tulikärpäset eivät ole meitä ihmeellisempiä.”
”Mikä valo…” Jeremia pudistaa
päätään kuin ei uskoisi näkemäänsä. ”En ole koskaan nähnyt
tällaista.”
Jeremia seuraa Niilaa laiturille,
astuu varoen sen pinnalle kuin kuvittelisi vuosia luonnossa kestäneen
puun pettävän juuri hänen jalkansa. Jeremia unohtaa kipunsa
katsoessaan tulikärpäsiä ilmassa. Ne tuntuvat leijuvan tyhjässä
tilassa, täyttävän hämärän olemassaolollaan. Kaikki paha ja
väärä Edithissä unohtuu hänen katsoessaan pieniä valoja.
”Tämä on minun suosikkipaikkani”,
Niila kuiskaa. ”Yleensä käyn täällä vain päivisin, mutta nyt,
kun sinä olet siinä, muistin tämän. Tulikärpäset eivät tanssi
joka hämärällä. Pimeässä ne eivät uskalla olla lainkaan.
Kaikki elävä pakenee yötä.”
”Kuinka täällä voi yhä olla
elämää, jos hersi vie öisin tilaa kaikelta?”
”Luonto osaa järjestäytyä. Se
tuntee hersin niin kuin edhankin ja osaa menetellä sen kanssa. Me
ihmiset olemme naurettavan heikkoja sen rinnalla, ja silti meille jää
vastuu suojella luontoa.”
Jeremia istuutuu laiturille, vaikka
tietää pimeän saapuvan pian. Tulikärpästen tanssi käy
kiivaammaksi, häilyvämmäksi. Se varoittaa lähestyvästä yöstä.
”Eikö teillä ole ainuttakaan
keinoa tuhota hersin keskusta ja estää kaikkea tätä
tapahtumasta?”
”Ei toistaiseksi. Yvonne on etsinyt
keinoa kaksituhatta vuotta, mutta kaikki alkaa näyttää
epätoivoiselta. Jos kenen tahansa hersin käyttäjän tappaa, hersi
pyrkii siirtymään tappajaan. Voit kuvitella, millaista jälkeä
itse hersin keskus saisi. Keskus siirtyisi kokemattomaan ja
viattomaan. Kukaan ei ole koskaan voinut tehdä mitään.”
”Eikö hersi voi palautua luontoon,
portin taa, sinne, minne se kuuluu?”
”Se ei ole niin yksinkertaista. Niin
voi käydä vain, jos hersi päättää tuhota keskuksensa. Kaarnan
tulisi epäonnistua täydellisesti keskuksena, jotta niin
tapahtuisi.”
Jeremia erottaa pettymyksen Niilan
äänessä. Poika on sitonut itsensä mahdottomaan tehtävään.
Suojelijana hän pystyy paljoon, mutta ei kaikkeen. Jos edes Yvonne
ei kykene tuhoamaan hersin keskusta ja estämään voimaa leviämästä
kaikkialle, kuinka hän voisi?
”Paljonko te tiedätte Kaarnasta?
Jos keksisitte edes yhden heikkouden…”
”Kaarnalla itsellään ei ole liioin
merkitystä. Hänen sisällään kantamalla hersillä on. Hän on
keskus, joka täytyy tuhota, jotta hersi palaa alueelleen.”
”Mutta mitä Kaarna itse haluaa?”
”Vain Yvonne tietää. Kaarna on
kaikesta huolimatta edelleen hänen miehensä.”
”Eikö teistä kaikista ole
pelottavaa luottaa sellaiseen naiseen, joka rakastaa pahinta
vihollistanne?”
”Yvonne on ainoa, johon voimme
luottaa. Hän on elänyt läpi kapinoiden ja sotien, maailman
muutosten.”
Hetken Niila on hiljaa, harkitsee
sanojaan. Hän punnitsee ne merkityksellisiksi ja jatkaa.
”Eikä Yvonne rakasta enää ketään.
Hän on elänyt liian kauan kiinnostuakseen kenenkään edusta. Vain
edhan ja hersi merkitsevät hänelle jotakin.”
”Minä kuulin tästä Illusialta
Lovisan yhteydessä.”
”Puhuiko Illusia sinulle Lovisasta?”
Jeremia pysyy hiljaa. Hän ei ole
velvollinen puhumaan Illusian asioista.
”Minä uskon, että kukaan ei voi
täysin hiljentää sydäntään. Yvonne välittää kyllä jostakin,
ja jos tämä kevät tuo mukanaan vastauksia, se näyttää myös
johtajanne sydämen paikan. Minusta tuntuu, ettei hän pysty
tuhoamaan miestään.”
Niila on aikeissa väittää, ettei
Yvonne ajattele Kaarnasta enää miehenään vaan ainoastaan hersin
keskuksena, jonakin, jonka tuhoutumista ei voi estää. Sitten Niila
muistaa, kuinka Yvonnen kasvoille lankeaa joskus yötäkin syvempi
varjo. Eteenpäin vierivät vuodet muistuttavat naista kaikesta
siitä, mitä oli, on ja tulee olemaan. Jossakin hänen sisällään
on yhä Helith, jonka rinnalla seisoi Sethiel ennen lankeamistaan.
Ajatus on levoton. Se kuhisee pimeänä
Niilan sisällä. Niila päättää sysätä sen pois. On helpompaa
ajatella Yvonne jonakin ikuisena, ihmisyyden reunoilla elävänä
kuin samanlaisena tuntevana, kipuilevana ihmisenä kuin hänkin.
Vuosituhannet eivät ole voineet säilyttää häntä täysin
ihmisenä.
Vasta ajatuksistaan havahduttuaan
Niila huomaa tulikärpästen väistyneen. Järven pinta on musta.
”Tule, on jo liian pimeää”,
Niila hätkähtää ja vetää vaistojensa huutaessa Jeremian ylös
laiturilta. ”Pidä kiinni minusta, jotta edha virtaa kauttani sinun
turvaksesi. Yö ei ole vielä täysin täällä, mutta olen ottanut
jo turhan suuren riskin.”
Niila sukeltaa puiden sekaan pitäen
tiukasti kiinni Jeremian kädestä. Havujen helistessä ja oksien
naristessa hän ei ajattele Jeremian tunnustusta. Hän ei ajattele
sitä, että on koko ikänsä kieltänyt itseään unelmoimasta
ulkomaailmasta, jossa voisi tarttua toista miestä käteen. Hän
pitää Jeremiaa kädestä suojellakseen tätä hersiltä ja yön
lapsilta, kaikelta siltä, joka juoksee puustossa pitäen
luonnottomia ääniään.
Kirskutus alkaa aluskasvillisuudessa.
Metsä herää vieraisiin, pyrkii viihdyttämään heitä. Niila
tuntee yön lasten läsnäolon. Hersi heiluttaa puita, Niila kulkee
eteenpäin, pitää kiinni siitä edhasta, jonka saa luokseen
kutsuttua. Pimeys käy läpitunkevaksi, tukkii aistit, estää
näkemästä. Niila luottaa jalkoihinsa, ne kuljettavat tuttua polkua
pitkin kotiin. Jeremia pysyy hänen perässään, hän ei päästä
irti kädestä. Yön lapset eivät tällä kertaa päästäisi
Jeremiaa otteestaan, niillä on oma tahto hersin ulkopuolellakin.
Lankeemuksen synnyttämä paha ei jätä metsää.
Niila tuntee oman sydämensä aivan
lähellä rintaansa. Veri virtaa suonissa, edha sen mukana. Voima
estää hänen kehoaan taittumasta pelkoon. Jeremian sormet ovat
kylmät hänen kättään vasten, niiden kosketus sitoo hänet
hetkeen. Hän ei saa päästää irti, ei nyt, ei koskaan, muuten
pimeys saa hänet.
Niila, Niila…
Niila jatkaa kävelyä. Kirskutus
muuttuu huudoksi, yö on saapunut ja se ratkeaa liitoksistaan. Ääntä
on liikaa ihmiskorville, kirkuna ja puiden itku käy sietämättömäksi.
Niila ei sano mitään, ei päästä edes rukousta huuliltaan, niin
paljon hän pelkää puhuvansa suoraan pimeydelle.
Niila, lapsi, sulje silmäsi…
Luomien alla on sama pimeys kuin
metsässäkin. Hetken ajan se on yhtä kokonaisvaltainen kuin puiden
luoman katon alla. Sitten saapuu valo. Mielikuva, ajatus, toive.
Niila ei enää muista pitävänsä Jeremiaa kädestä, hän ei
muista, ketä tai mitä suojelee. Polku katoaa jalkojen alta, käden
kylmä kosketus hiipuu mustuuteen. Niila näkee edessään kylän,
Eldithin, saman, mutta silti erilaisen. Järjestys on muuttunut,
kadut ovat hiljaisuuteen kiedottuja.
Jokin punainen juoksee kaduilla,
talojen välissä, valuu sammalkatoilta osaksi samaa puroa. Niila ei
enää tiedä, missä on, hän näkee itsensä kaduille. Näköaisti
ei paljasta mitään, haju kertoo punaisen olevan verta. Siksi on
niin hiljaista. Ei ole enää ketään. Ei ketään muuta kuin Niila,
joka on yksin, vapaa lähtemään, ottamaan siipensä alleen. Maailma
on väistänyt häntä, tehnyt hänestä kylänsä johtajan. Ei ole
edhaa, ei piiriä, ei Yvonnea, isää, äitiä, siskoa, Injeä, ei
Jeremian kättä omalla –
Niila avaa silmänsä. Mielikuvan
repaleet leijuvat näkökentän reunoilla. Sitten Niila näkee taas
eteensä, tuntee polun, aistii Jeremian pitävän yhä kädestään.
Niila ei enää pysähdy itseensä, ei sulje enää silmiään. Hän
kävelee, ei juokse, minkään ikuisen ja väärän luota ei saa
juosta. Niilan askeleet johtavat kylään, lempeät valot toivottavat
hänet tervetulleeksi. Hän päästää irti Jeremiasta vasta, kun
tietää valojen kietovan hänet otteeseensa.
Sekä Niila että Jeremia lysähtävät
maahan. Jeremian silmät kiertelevät kuin eivät enää tunnistaisi
Eldithin kylää. Niila on liian voipunut liikkuakseen, mielikuvan
särmät ovat halkoneet häneen suurempia haavoja kuin isä koskaan.
Hersi on vihdoin tehnyt sen, houkutellut häntä, kutsunut häntä
luokseen, kuten Inje tiesi.
Kyläläiset ovat jo taloissaan, vain
yhdet ripeät askeleet löytävät nuoret miehet metsän reunalta.
Illusia juoksee punaiset hiukset hulmuten heidän luokseen. Hän ei
erota miehissä fyysisiä vammoja, mutta näkee kummankin katseesta
hersin käyneen lähempänä kuin koskaan.
”Ser erran méra hersi”,
Illusia kuiskaa vieden kätensä
miesten sydämille, ”ser erran méra hersi...”
Niila hätkähtää ylös
ensimmäisenä. Hän katsoo Illusiaa kuin vierasta. Kuin jo
kuollutta. Hersin antamassa näyssä ei ollut enää ketään.
Lopulta Niilan kasvot pehmenevät. Huulet värisevät, kyyneleet
virtaavat ulos. Niila takertuu Illusiaan kuin tämä voisi pelastaa
hänet kaikelta. Kunhan on vain joku, johon koskea, joku, joka sitoo
hänet todellisuuteen.
Kun Illusia päästää irti, hän
nostaa Jeremiankin istualleen, puhelee miehelle. Niila ei kuule sitä,
hän on liiaksi omassa päässään. Hän ei tunne käsiään, ei
tiedä, missä suonet juoksevat, missä edha kulkee. Jeremia tulee
nopeammin tolkkuihinsa, hän katsoo Niilaa ymmärtäen tämän
pelastaneen hänet. Hän vie kätensä Niilan omille ja vetää tämän
aivan lähelleen, halaa kuin ystävää, jonka on tuntenut aina.
”Sinä pelastit minun henkeni”,
Jeremia kuiskaa. Hymy tarttuu Illusiaan, tyttö epäröi hetken ennen
kuin toimii sen haluamalla tavalla. Illusiakin kumartuu kosketukseen,
sallii itsensä olla tiiviisti kiinni Jeremiassa ja Niilassa,
hengittää heitä sisäänsä. Vasta, kun kolmen hengitys kulkee
samaan tahtiin, heistä jokainen tietää olevansa turvassa.
Kosketuksen piirissä hersi ei heitä tavoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti