keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 15


Luku 15: Toive

Äidillä on väsynyt katse, mutta askellus kuin kuningattarella. Tummat, vahvat hiukset ovat hänen kruununsa. Timantteja ja helyjä Sylvia ei kanna, mutta hänen ryhtinsä peittää epäkohdan, tekee hänestä kylän muita naisia ylemmän. Vain Niila erottaa kotinsa portailla istuessaan, kuinka äidin katse etsii pakotietä, mitä tahansa paikkaa, jonne piilottaa itsensä hetkeksi todellisuudelta.

Niila, mitä sinä täällä istuskelet?” Sylvia kysyy astuessaan portaille.
Niila kohottaa katseensa äitiinsä, etsii tämän väsyneet silmät löytämättä niistä ketään, joka voisi vastata.
Minä odotin sinua, äiti. Meidän täytyy puhua.”
Sylvia kävelee Niilan ohi. Naisen sylissään kantamat puut kalahtavat kuistin lattialle. Niila nousee ylös.
Äiti.”
Missä sinä haluat keskustella?”
Tule.”

Niila ei voi viedä äitiään laiturille. Järvenranta kimaltavine aurinkoineen kuuluu vain hänelle. Sen sijaan Niila kävelee syvälle metsään. Sylvia seuraa häntä varoen sotkemasta hameensa helmaa oksiin ja runkoihin. Metsä pitää ääntä, oravat juoksevat puissa, tuuli heiluttaa latvoja. Silmut puskevat esiin. Äänet ovat tavallisia. Yö ei helise oksistossa. Niila on kiitollinen siitä. Auringonvalo pitää toistaiseksi kaikki turvassa.

Syvemmällä metsässä, miltei Abelin suvun – heidän sukunsa – tummana ja armottomana kohoavan puun lähettyvillä on rykelmä kiviä. Luonto on heittänyt oikkunsa keskelle metsää. Niila istuutuu kivistä toiselle. Sylvia seisoo hetken, kuvittelee voivansa pysytellä korkeammalla kuin poikansa. Niilan odottava olemus ei kuitenkaan päästä Sylviaa pakoon. Lopulta hän istuutuu toiselle kivelle poikansa viereen.

Kuinka kauan?”
Niilan ääni on kova ja kylmä kuin väistyvä talvi. Puiden läpi läikkyvä valo ei riitä murtamaan sitä.
Mitä sinä tarkoitat?”
Kuinka kauan?”
Niila, minä en tiedä ollenkaan, mistä sinä –”
Kauanko isä on saanut lyödä sinut lattiaan?”

Sylvian kulmat kurtistuvat, mutta nainen ei nouse ylös. Hiljaisuus kuristaa kurkkua, jokaisella linnulla on hetki aikaa laulaa. Niila kuuntelee metsää. Sen monivärinen viisaus on vuosisatoja vanhaa. He ovat vain kaksi pientä ihmistä sen keskellä puhumassa asioista, joita ei heidän jälkeensä enää ole. Joskus ajatus on Niilasta lohdullinen. Äidin pysytellessä hiljaa, sulkiessa kipunsa pojaltaan, Niila ei löydä ajatuksesta muuta kuin surua. Vuosisadat eivät muistaisi heitä pitkään.

Ei aina”, Sylvia huokaa lopulta. Vuosien väsymys on piirtynyt silmäkulmiin, hennoiksi juonteiksi kasvoille.
Milloin se alkoi?”
Kauan ennen sinun syntymääsi.”
Miksi sinä…”
Tämä taakka minun pitää kantaa. Sinun ei koskaan pitänyt saada tietää.”
Mutta minä sain.”

Niila nousee ylös, mutta ei lähteäkseen. Hän tahtoo näyttää, jäädä. Hän vetää paitansa pois, antaa äitinsä kauhusta suurenevien silmien niellä kehon pienet ja suuret arvet, risteilevät kuviot alueellla, josta kukaan ei niitä voi ilman Niilan tahtoa nähdä.

Ei”, Sylvia henkäisee tuskin kuuluvalla äänellä, ”ei, minä vannotin häntä, että jos kestän nämä vuodet, hän ei satuttaisi sinua. Hän lupasi. Hänen ei koskaan pitänyt kohottaa kättään sinua vastaan.”
Eikä sinua. Minulle hän sanoi samaa sinusta. Jos minä kestän, sinun ei koskaan tarvitse.”
Sylvian koko ruumis alkaa täristä. Vapina ei johdu pelosta, ei enää, pelon Sylvia on joutunut nielemään ennen Niilan syntymää. Äitiys synnyttää muutakin kuin lämmön, joka huolehtii lapsesta. Se synnyttää voiman, jolla on kyky tuhota mitä tahansa. Se ei ole edhaa tai hersiä, se on silkkaa tahtoa, äidillistä tulta, jonka väliin yksikään ihminen ei voi asettua palamatta luihin saakka.

Sylvia nousee, ojentaa kätensä kohti Niilaa ja vie pojan itseään vasten. Hän ottaa Niilan syliinsä. Sormet kulkevat selässä, hipovat hiljaa haavoja, joita ei koskaan pitänyt syntyä. Sylvia ei voinut estää niiden tuloa, mutta hän voi täydessä hiljaisuudessa hyväksyä ne, tehdä ne menneeksi.

Minä olen pahoillani”, Sylvia kuiskaa poikansa korvaan. Hänen kätensä ovat siirtyneet Niilan päähän, sormet silittävät ruskeita suortuvia. Kosketus ei korvaa vuosien sokeutta, mutta se on anteeksipyyntö.
Minäkin”, Niila henkäisee. ”Sain tietää vasta muutama yö sitten.”
Isäsi kuvittelee voivansa pitää meidät hiljaisina lupaamalla ja uhkaamalla, hallitsemalla sekä tunteella että pelolla. Me olemme vahvempia.”

Sylvia työntää Niilan etäämmälle, tarttuu tätä tämän kapeista harteista. Kädet puristavat lujaa, miltei liian lujaa.
Nyt me tiedämme. Voimme taistella vastaan, yhdessä.”
Minulla on myös toinen taistelu käytävänä”, Niila sanoo vetäytyen kosketuksesta. Hän kiskoo kivelle jättämänsä paidan ylleen pitääkseen kehonsa lämpimänä. ”Taistelu hersiä vastaan. Kyllä sinä tiedät.”
Niin tiedänkin. Mutta jaksatko sinä? Olet näyttänyt uupuneelta viimeaikoina, askelluksesi ei ole samanlainen, hymysi ei ulotu silmiin saakka.”

Niila lysähtää takaisin maahan. Hän istuu kiven viereen, sammalelle. Maa pitää hänet turvassa. Edha ei vie kipua pois, mutta se antaa sille merkityksen.
Minä pärjään kyllä”, Niila sanoo hiljaa, kuin nielaisten osan lauseesta. ”Pärjään aina. Minulla on piiri.”
Yvonne ei ole lämpimin mahdollinen johtaja.”
Ei, mutta hän tietää, mitä tekee. Kun Sigrid palaa Melisendestä, me alamme todella valmistautua tuhoamaan hersin keskuksen. Kun Kaarna tuhoutuu, hänen yön olentonsakaan eivät enää juokse metsissä tuhoamassa ihmisiä. Niillä ei ole tahtoa Kaarnan ulkopuolella.”

Alatte valmistautua? Jokainen teistäkö?”
Niin. Jokainen meistä.”
Myös Esther?”
Myös Esther.”

Tytön nimen kuuleminen Sylvian suusta on Niilalle liikaa. Nainen harvoin lausuu sitä, sillä menneisyyden painon täytyy olla hänellekin suunnattoman raskas. Silti Niila on huomannut, miten lämpimästi äiti lausuu Estherin nimen heidän puhessaan tytöstä kahden kesken. Kyläläisten keskuudessa Sylvia suhtautuu tyttöön kuten kuka tahansa muukin, mutta joskus Niila näkee häivähdyksiä siitä äidistä, joka Sylvia olisi voinut olla myös Estherille. Pieniä palasia lämmöstä, jonka Sylvia joutui hautaamaan. Hautaaminen ei tarkoita samaa kuin tappaminen. Niila tietää, miten lujana äidillisen rakkauden liekki palaa Sylviassa. Tämä ei koskaan voisi tukahduttaa sitä täysin, mikään hauta ei pitele sitä kokonaan.

Äiti…” Totuus leikittelee Niilan kielellä. Hän voisi päästää sen ulos koska tahansa. Se on ollut hänen jo vuosia. Linnut laulavat. Kevät tulee, tuo mukanaan ratkaisun. Aikaa ei välttämättä olisi enää myöhemmin. ”Äiti, minä tiedän.”
Sylvia jähmettyy. Kasvot kiristyvät vain hieman, melkein salassa.
Minä tiedän, että Esther on siskopuoleni. Olen tiennyt jo kauan.”

Jokin Sylviassa käpertyy pieneen kasaan. Nainen istuutuu kiven vierelle kuten poikansakin, sallii hameensa helman sotkeentua. Pään hän pitää ylhäällä, mutta vie kädet kasvoilleen kuin tunnustellakseen todellisia rajojaan, maadoittaakseen itsensä hetkeen.

Miten minä en onnistu pitämään sinulta mitään?”
En tiedä, äiti. Kenties tämän luonteiset asiat eivät halua tulla haudatuiksi, niillä on huutava tarve paljastua.”
Et kai sinä ole kertonut kenellekään?”
Sekö sinua kiinnostaa ensimmäiseksi?”
Anteeksi.”
Etkö aio puolustautua? Kertoa minulle, miksi teit mitä teit?”

Niila ei ole koskaan nähnyt surua äitinsä kasvoilla. Hän on aina kuvitellut, ettei se pukisi Sylviaa, että se saisi hänet näyttämään heikolta. Suljetut silmät, pitkät ripset ja vuosien väsymys tuntuvat helpommin lähestyttäviltä, kun suru maalaa ne sinellään. Niila kokee ensimmäistä kertaa vuosiin, että hänen äitinsäkin on vain ihminen. Äitikään ei kestä kaikkea. Äitikin on lyöty alas useita kertoja.

Paljonko sinä tiedät jo? Kuka sinulle kertoi?”
Inje kertoi minulle kaiken muun paitsi sinun motiivisi. Sitä hän ei mitenkään voinut tietää. Oikeastaan minua hieman pelottaa se, etten ole lainkaan varma, miksi sinä toimit niin kuin päätit toimia.”
Inje, tietenkin. Se poika pitäisi –”
Hän kuuli kaikesta isältään. Kaarnalta. Älä syytä Injeä.”
Kaarna…”

Suruun syntyy uusi sävy. Kaipaus, häivähdys vanhasta lumosta, joka veti Sylviaa metsään. Niila havahtuu uudenlaiseen pelkoon sisällään, kun ymmärtää, että hänen äitinsä on toiminut tietoisesti heittäytyessään Kaarnan käsivarsille. Hän on halunnut sitä. Mikään Sylvian olemuksessa ei pyri kieltämään sitä.

Sinähän tiedät, että kuuluin piiriin kauan ennen sinun syntymääsi. Ennen aikaa, jolloin olin Iliaksen vaimo.”
Kuinka se tähän liittyy?” Niila muistaa Yvonnen kertoneen aikanaan katkerana, kuinka Sylvia oli jättänyt piirin ja edhan tullakseen kylänjohtajan vaimoksi.
Minun kunnianhimoni, raastava ylpeyteni riisti minulta kaiken. Käänsin iäksi selkäni edhalle, nain Iliaksen vallasta ja sain sinut. Sidoin itseni mieheen, jota kykenin rakastamaan vain, koska hän antoi minulle asemani. Hän ei lyönyt minua heti. Mutta kun hän aloitti, minä laitoin vastaan. Löin ja potkin pahemmin takaisin. Se ei ollut kaunista, ei lainkaan.”

Niilalle ei tuota vaikeuksia kuvitella äitiään iskemässä Iliasta takaisin. Äidissä on paljon sisäistä voimaa, paljon sellaista, jota ei päällepäin näe. Niila on kuulut monta kertaa aiemminkin tarinan Sylvian kääntymisestä perhe-elämän puoleen edhan sijaan. Siksi Yvonne kykenee vieläkin puhumaan Sylvialle piirin sisäisistä asiosta. Hän luottaa yhä naiseen, joka petti hänet. Vasta nyt Niila näkee, että hänelle tutulla tarinalla on veriset reunukset.

Miksi lopetit vastaan taistelemisen?”
Siitä ei ollut mitään hyötyä. Kipu ei lopu kivulla. Päätin niellä kaiken suojellakseni sinua.”
Niila ei kykene sanomaan mitään. Se kynttilän valaisema hetki, jota hän sai muutama yö sitten todistaa, oli vain pieni pala kokonaisuudesta. Niila maistaa oksennuksen suussaan, kun ajattelee sitä.

Joskus sitä kuitenkin saa tarpeekseen. Olin valinnut ylpeyteni. Tulin kylänjohtajan vaimoksi. Sain enemmän valtaa kuin yksikään nainen Eldithin kaltaisessa kylässä voisi toivoa. Sain, mitä halusin, korkojen kanssa.”
Niila tyytyy vaimeaan nyökkäykseen.
Minä väsyin. En jaksanut enää. En syyttänyt Iliasta. Itse minä tuskani aiheutin. En voinut enää palata edhaan, en Yvonnen jalkojen juuriin anomaan armoa. Kirosin kaiken itsessäni, kaiken maailmassa. Juoksin metsään keskellä yötä. Silloin hersi ei vielä juossut portin tällä puolen.”

Sylvia katsoo sammaleista metsänpohjaa kuin muistoa. Metsä on kannatellut kyläläisiä sukupolvesta toiseen.
Kun Kaarna löysi minut ensimmäistä kertaa, olin täysin epätoivoisessa tilassa. Sinun pitää ymmärtää se.”
Niila nyökkää. Hän todella haluaa ymmärtää. Hänen äitinsä on vain ihminen, hauras nainen, joka joutui kestämään liikaa.
Hän puhui minulle kuin näkisi ytimeeni. Pidin siitä. Minua oli aina peloteltu Kaarnasta ja hersistä. Tiesin miehen olevan hersin keskus, tiesin, että jos maailma koskaan tuhoutuisi, se tulisi olemaan hänen syynsä. Mutta minä olin jo tuhonnut oman maailmani. Minä olin jo menettänyt kaiken.”

Niila ei sano, että Sylvialla oli vielä hänet. Hänestä tuntuu, ettei sellaisella seikalla ollut Sylvian maailmassa vielä silloin painoarvoa. Väkivallan alla elävän maailma rajoittuu nyrkeillä piirrettyihin rajoihin. Sen ulkopuolella ei ole ketään muuta.

Voit varmasti kuvitella loput”, Sylvia huokaisee ja ristii kätensä. ”Tulin tietenkin järkiini niiden yhdeksän kuukauden aikana, jotka vietin piilossa odottamassa Estheriä. Näin kaiken eri tavalla. Tiesin tehneeni valintani ja kuuluvani Iliaksen vierelle. Jätin kaiken vain, koska en kestänyt virheitäni. En ole koskaan sen jälkeen ollut niin heikko.”
Sinä saisit olla.”
En saisi. En Iliaksen rinnalla.”
Vai kenties itsesi?”

Äiti ja poika katsovat toisiaan vailla ymmärrystä. Heidät on verellä yhdistetty, yhden miehen ulos potkimalla verellä, likaisella ja väärällä. He tuntevat saman kivun ja jakavat saman surun, mutta heidän ytimensä ovat erilaiset. Syvempi ymmärrys ei koskaan laskeudu heidän välilleen, sillä Niilalle on aina olemassa aurinko. Sylvia kieltäytyy vieläkin uskomasta siihen.

Minä en voi syyttää sinua mistään”, Niila huokaisee. Hän ojentaa kätensä kohti äitiään, odottaa, että Sylvia ottaisi sen. ”Haluan sinun vain tietävän, että sinun ei enää tarvitse jaksaa. Sinä et saanut haluamaasi elämää, ei saanut Estherkään. Jotkin asiat menevät tietyllä tavalla, mutta se ei tarkoita, että siihen tulisi alistua.”
Niila, rakas… Sinä olet liian nuori. Aivan liian nuori.” Sylvia tarttuu käteen, suukottaa sitä, antaa palasen lämpöään pojalleen.
Sinä tiedät, ettei tämä ole siitä kiinni.”

Sylvian huulet raottuvat hetkeksi, sanat miltei juoksevat luvatta ulos. Sitten Sylvia laskee Niilan käden ja nousee ylös. Hän kääntyy pois, Niila näkee vain pitkän selän ja sille laskeutuvat ruskeat hiukset.

Sinulle ei ole liian myöhäistä tehdä oikeita valintoja”, Sylvia sanoo pojalleen ennen kuin kävelee takaisin kylään, takaisin vankilaan, jonka itselleen valitsi. ”Älä unohda sitä.”
En unohda, äiti.”
Niila katselee korkeina kohoavia puita vielä silloinkin, kun äidin selkä on kadonnut niiden taa. Vihreä peitto suojelee Niilaa. Suru ei muutu muuksi, mutta hetken verran metsä jakaa sen Niilan kanssa.

*

Askeleet kaiuttavat edhaa. Voima herättää Niilan kylmästä maasta, kertoo jonkun lähestyvän. Niila säpsähtää hereille, nousee istumaan, ottaa tukea käsillään. Keskimittainen, solakka hahmo lähestyy huppu kasvojensa suojana. Hetken ajan Niila on unensekaisessa paniikissa, valmiina puolustautumaan. Hän ei ehdi huomata, ettei alkuvoima hänen ympärillään ole peloissaan. Edha ei käske häntä hyökkäämään.

Kun ihminen saapuu lähemmäs, hän ottaa hupun päästään ja saa Niilan sykkeen tasaantumaan. Hupun alta paljastuu vaalea, siististi leikattu hiuskuontalo ja korkeat poskipäät. Siniset silmät säihkyvät, huulet kohoavat hymyyn. Jeremia Lannon. Kävelevänä, lähes terveenä. Vasta tunnistettuaan miehen Niila ymmärtää, mikä tämän liikkeistä tekee niin vaivalloisia.

Tervehdys”, Jeremia sanoo istuutuen tyynesti Niilan vierelle. Hän irvistää hetkellisesti kivun halkoessa kehoa. Hymy palaa nopeasti takaisin kauniille kasvoille.
Hei vain”, Niila sanoo liian hämmentyneenä jatkaakseen. Hän sukii oksia pois hiuksistaan, jotka ovat avautuneet ja valuvat villeinä olkapäille.
Minä päätin lähteä katselemaan vähän maailmaa parannustuvan ulkopuolelta.”
Saisitko sinä tehdä niin?”
Jeremian hymy leviää virnistykseksi.
En varmaankaan. Halusin vain nähdä hieman enemmän kuin ikkunan suoman pienen kaistaleen talojen sammalkatoista. Itse asiassa”, Jeremia tunnustaa, ”otin tämän viitan jonkun viattoman kuistin kaiteelta, jotta kukaan ei tunnistaisi minua. Täytynee palauttaa se pikimmiten.”
Suosittelen, kyläläiset eivät ole järin ymmärtäväisiä.”
Juuri siksi halusinkin olla erottumatta joukosta.”

Niila onnistuu hymyilemään vieraalle miehelle. Hän hätkähtää, kun Jeremia kumartuu pyyhkimään viimeiset oksat Niilan ruskeista hiuksista.
Kuinka sinä täällä nukuit? Ei ole vielä yö.” Jeremian äänessä ei ole syyllistystä.
Olin oman ajan tarpeessa. Kompensoin huomenna tekemällä enemmän töitä kylän hyväksi.”
On hyvä tunnistaa omat rajansa”, Jeremia nyökkää. ”Minusta tuntui, että haluan tänään tuntea raikkaan ilman kasvojani vasten, joten toimin tunteen mukaan.”
Niila kohauttaa olkiaan ja naurahtaa.
Hyvä, että pystyt jo liikkumaan.” Niilan kasvot vakavoituvat. Jeremia ahmii niiden piirteitä, ottaa talteen kaiken, minkä voi. Nenän kaaren, pienet, sopusuhtaiset huulet, tummat kulmat ja pitkät ripset järvensinisten silmien yllä. ”Miksi sinä tulit metsään? Tarkoitan… Miksi tulit juuri minun luokseni?”

Sinä etsit minut ensin”, Jeremia sanoo. ”Koska tapaamisemme jäi kovin lyhyeksi, katsoin oikeutetuksi etsiä sinut tällä kertaa. Tässä minä olen. Me taidamme kumpikin tarvita toisiltamme jotakin.”
Niilan keho reagoi hämmennyksellä. Poika ei osaa lukea Jeremian intensiivistä katsetta ja innostunutta, mutta lämmintä olemusta. Hänen läsnäolonsa tuntuu nousevan auringon säteeltä, kirkkaalta ja odottavalta.

Sinä halusit kuulla maailmasta Eldithin ulkopuolella, etkö halunnutkin?”
Niila nyökkää. Nyt, kun Jeremia on itse tullut hänen luokseen, hänen ei tarvitse soimata itseään turhista haaveista ja odotuksesta. Nyt hän voi ottaa vastaan sen, mitä miehellä on kerrottavanaan Kaloniasta.
Haluan toki. En ole koskaan lähtenyt kylästä.”

Niila ajattelee Sigridiä, joka on viemässä Yvonnen sanaa Jeremian palvelemalle kuningattarelle. Sigrid on saman auringon laskiessa maanosassa, joka poikkeaa täysin Eldithistä. Arojen eristämässä linnassa hän ei tunne edhaa eikä kuule metsän lintujen laulua. Niilasta sellainen vaihtelu saisi hänet tuntemaan edhan entistä vahvemmin palatessaan, tekisi hänestä kokonaisemman.

Mikset ole?” Jeremia kysyy äänensävyssään innostusta kuin pienellä pojalla. ”Vaikka en minä itsekään ole juuri maailmaa nähnyt. Olen käynyt jokaisessa maanosassa kuningattaren asioilla, mutta ne eivät ole olleet erityisen miellyttäviä matkoja.”
Oletko sinä ylhäistä sukua?”
Kun Jeremia purskahtaa nauruun, Niila tuntee, kuinka miehestä lähtee useita eri säteitä. Ne kaikki täyttävät hämärtyvän metsän hehkullaan.
Ei, en oikeastaan. Olen entisen hallitsijan aseenkantajan poika. Lapsuuteni leikin linnassa nykyisen kuningattaren kanssa.”

Niila pystyy helposti kuvittelemaan Jeremian suurille käytäville juoksemaan pienillä lapsenjaloillaan tulevaa kuningatarta kiinni. Niila ei ole koskaan nähnyt linnaa, mutta tarinat kiertävät Eldithissäkin. Hän pystyy piirtämään mieleensä loisteliaat pylväät, koristeelliset ikkunamaalaukset.

Olen kuningatar Magdalenan luotetuin mies vain, koska olen tuntenut hänet taimenkorkuisesta asti”, Jeremia selittää, ”joten ole kiltti äläkä kohtele minua ylhäisenä. Tahdon kohdata ihmiset ihmisinä, ilman minkäänlaisten arvojen ja tittelien suomaa ennakkokäsitystä.”
Niin minäkin tahtoisin. Olen aina ollut kyläläisille johtajan poika. Piirissä olen suurin poikkeus, ainoa edhaa käsittelevä mies. Sellaiset taakat eivät voi olla luomatta mielleyhtymiä. Puhun harvoin kenellekään ilman, että he näkisivät minut jonkin määritteen läpi.”

Tuulenpuuska tarttuu kiinni puiden latvoihin, ravistelee muutaman irtonaisen oksanpään alas. Metsä helisee omaan tahtiinsa hetken. Jokainen ääni on Niilalle turvallinen ja tuttu vielä, kun hämärä edeltää pimeyttä. Niila huomaa Jeremian olemuksen kiristyvän tuulen tuivertaessa puissa.

Täällä on paljon uutta minulle”, Jeremia sanoo katsellen ympärilleen kuin nuori lintu. ”Olen käynyt Runassa, mutta Runan metsät eivät ole mitään Eldithiin verrattuna. Runan metsät ovat synkkiä ja sokkeiloisia, täällä kaikella tuntuu olevan sielu. Johtuuko kaikki tämä edhasta?”
Niila nyökkää hymyillen.
Edha antaa elämän kaikelle maailmassa.” Hymy hyytyy. ”Edha ja hersi yhdessä. Ne luovat tasapainon.”
Vaikka hersi pyrkiikin peittämään kaiken alleen?”
Yksikään tasapaino ei ole täydellinen. Mutta maailma tarvitsee vastakkainasettelua, ilman hersiä ei ole edhaa eikä toisin päin. Jos hersin keskus saa haluamansa ja hersi leviää koko Kaloniaan, kaikki tuhoutuu. Ei voi olla vain hersiä.”

Nämä asiat ovat minulle kovin kiehtovia, sillä en voi tavoittaa niitä sydämelläni”, Jeremia sanoo kuunnellen puita pitkin kiipeäviä, hänelle tuntemattomia eläimiä. ”Voin katsella, kuunnella ja haistaa, mutta en koskaan täysin ymmärtää. Minusta on upeaa, että joku voi tuntea alkuvoiman niin lähellä itseään.”

Niila onnistuu jälleen hymyilemään. Jeremian silmien kautta Eldithin rajattu maailma tuntuu varmasti mykistävältä. Niila ei voisi kuvitella elämää ilman edhaa suonissaan. Hän rakastaisi sammalia, kiviä ja kantoja ilman voimaakin, mutta vain yhteys tuo hänet tarpeeksi lähelle niitä. Hän on yhtä itse maailman kanssa. Sellaista lahjaa ei kukaan voi pyytää, ja sen piiri on saanut.

Minä puolestani en usko, että koskaan osaisin tuntea oloani täysin turvalliseksi suuressa linnassa tai puuttomalla arolla”, Niila naurahtaa, ”kaupungista puhumattakaan. Minulla kestäisi varmasti aikaa totutella uusiin hajuihin ja ääniin.”
En epäile ollenkaan. Sellaista minulla on ollut täällä. Onneksi Illusia on peilini tähän maailmaan. Kuningatar Magdalena on aina ollut hyvin tietoinen maailman synnystä ja sitä ylläpitävistä voimista, mutta vasta nyt, kun todella istun niiden keskellä, kykenen ymmärtämään, miten suurista asioista on kyse.”

Illusian nimen mainitseminen saa Niilan epäröimään, aivan kuin tyttö olisi kivinen muuri hänen ja Jeremian välillä. Niila ei tunnista tunteensa alkuperää. Hänellä ei ole mitään syytä hämmentyä vieraan miehen ja Illusian läheisyydestä, Illusiahan Jeremiasta on pitänyt huolta. Illusia hänet pelasti, puhdisti hersistä.

Sinä ja Illusia olette varmasti ehtineet puhua paljon ollessasi sairasvuoteesta.” Niila inhoaa äänensä sävyä. Se ei ole rehellinen eikä lämmin. Hän ei tunnista siitä itseään.
Illusia on ollut minulle kullankallis, arvostan häntä.”
Kylällä on puhuttu paljon teidän kahden väleistä.”

Niila katuu sanojaan oitis. Katkeruuden kaltainen tumma tunne huokuu sanojen läpi, rikkoo Jeremian aiemmin synnyttämän valon. Niilaa kuvottaa todellinen motiivinsa istua miehen vierellä. Hän ei saisi kuvitella mitään, ei varsinkaan, kun huomaa Illusian pysyttelevän Jeremian lähellä ja hymyilevän aidommin kuin kenenkään piirin jäsenen vierellä.

Niilan yllätykseksi Jeremia alkaa nauraa. Valopuro lieventää Niilan tuntemuksia, mutta ei vielä oikeuta niitä.
Minä en tosiaan taida tuntea kyliä tapoineen. Löysin sinutkin vain, koska talojen välillä vanhat rouvat puhuivat sinun menneen aamulla metsään ja jääneen sinne. Täällä kaikkien asiat tuntuvat kuuluvan jokaiselle. Mitä minusta ja Illusiasta puhutaan?” Nauru kuultaa Jeremian äänestä. Niila tuntee hajoavansa siihen.
Minun ja Illusian ikäiset nuoret miehet nauroivat Illusialle, sanoivat, että hän jakaa varmasti sänkynsäkin sinun kanssasi.” Niila ei kykene katsomaan Jeremiaa silmään. ”Kuulin Hansilta ja Erikiltä, että Illusia oli vastannut jakavansa yönsä mieluummin sinun kuin täkäläisten kanssa.”

Jeremia ei enää naura, mutta mikään hänessä ei kieli ärtymyksestä. Niila epäilee, että jos Jeremia ylipäätään tuntee jotakin naurutonta, hän piilottaa sen hyvin.
Harmillista, että hän joutui menemään niin pitkälle.”
Mitä tarkoitat?”
Illusian puolesta en voi puhua, mutta minä voin taata sinulle, että olen kiinnostunut vain kaksilahkeisista. Minä ja Illusia emme tunne sellaista vetovoimaa toisiamme kohtaan. Olemme löytäneet toisenlaiseen yhteyden.”

Jokin Niilan mustan katkeruuden sisällä tuntuu kylmältä ja muodottomalta. Kylmyys putoaa vatsanpohjaan, valtaa itselleen tilan, joka ei ole sen otettavissa. Niila tuijottaa tyhjin silmin Jeremian sinisiä silmiä. Ne eivät valehtele. Hetkessä Niila unohtaa äitinsä kanssa käymänsä keskustelun, pettymyksen ja surun sisällään. Hän näkee vain suunnattoman pelkonsa, mustan ja kylmän. Jeremia on ensimmäinen, joka suo valoa hänen vuosia kestäneeseen pimeyteensä.

Sinä siis…”
Pidän miehistä, kyllä.” Jeremia sanoo sen niin kevyesti. Niila ei ole koskaan kuvitellut kenenkään vain tiputtavan sitä huuliltaan. ”Melisendessä sitä katsotaan sormien välistä. Kaikki tietävät sen, kukaan ei enää odota minulta suvunjatketta.”
Niila ei pysty puhumaan. Koko ikänsä hän on pitänyt mustuutta sisällään. Hän on oppinut hyväksymään sen eikä ole piilottanut sitä tietoisesti, mutta joka kerralla, kun Ilias on antanut vyön vetää selkään uuden viivan, hän on tiennyt tämän tietävän. Vain silloin hän suostuu pelkäämään itseään ja toiveitaan.

Vuosien mustuuden keskelle ilmestyy valo. Joku muu sanoo sanat Niilan puolesta, tekee niistä totta, hyväksyy ne. Niila huomaa kyynelien valuvan poskilleen vailla armoa, vailla kysymyksiä. Vuosia ne ovat odottaneet. Niila on tiennyt aina, ettei tule olemaan isälleen sellainen kylänjohtaja kuin tämä haluaisi. Hän on kantanut itsensä ylpeydellä, mutta jättänyt tekemättä mistään suurta numeroa. Siksi toiveista on tullut musta aukko hänen sisälleen, kuilu, jota hän ei ole yksin voinut täyttää.

Arvasin siis oikein”, Jeremia kuiskaa nähdessään Niilan kyyneleet. Ilta alkaa saapua, päivä vetäytyy nurkkiinsa. Valoa on vielä riittävästi erottamaan piirteet. ”Oletko koskaan kertonut kenellekään?”
En”, Niila huokaa, ”mutta isäni tietää. Olen saanut tuntea sen.”
Jeremia sävähtää.
Ei mistään niin luonnollisesta saa rangaista.”
Isäni rankaisee kaikkia, jos hän tahtoo niin.”

Niila kohauttaa kapeita harteitaan.
Tässä maailmassa se vain menee niin.”
Olen saanut huomata sen.”
Niila nousee seisomaan. Jeremia jää katsomaan häntä hämmentyneenä yhtäkkisestä noususta.
Tule, haluan näyttää sinulle erään paikan ennen kuin tule täysin pimeää. Silloin emme saa olla lähelläkään metsää.”
Jeremia yrittää nousta, mutta kipu keskivartalossa vaikeuttaa liikettä. Niila tarttuu mitään sanomatta Jeremiaa harteista ja auttaa tämän ylös hitaasti, jotta mikään osa kehossa ei keksi vastustella.
Pystytkö kävelemään yksin?”
Enköhän.”

Tuuli on hiljennyt, metsän viileys johtuu laskevasta lämpötilasta. Hämärän harso juoksee aluskasvillisuudessa, suora pimeys pysyttelee taivaanrannan takana, odottaa yöltä lupaa vyöryä latvojen ylle ja peittää metsän. Niila kävelee hitaasti kohti Eldithin järveä, odottaa, että Jeremian vaivalloinen askellus saavuttaa hänet. Polku jalkojen alla on Melisenden miehelle vieras, mutta Niila tuntisi sen sokeanakin. Keskeltä pimeyttä hän löytäisi järvensä, laiturin, jolle istua.

Hämärän keskeltä Jeremian silmät erottavat pienen, tyynen järven. Hetken kaikki näyttää lasittuneelta, ajan hiljentämältä. Sitten valot syttyvät. Pienet valot, kuin kipinät, leijuvat järven yllä, heijastuvat veden liikkumattomasta pinnasta. On kuin taivas olisi laskeutunut järveen, tullut osaksi vettä. Vesi ja ilma kohtaavat, sulautuvat yhdeksi kipinöiden tanssiksi.

Mitä ne…” Jeremia ei saa lausettaan loppuun. Valoja syttyy lisää, hämärän harsoon puhkotaan reikiä.
Tulikärpäsiä”, Niila kertoo.
Ovatko ne edhan aikaansaannosta?”
Niila ei voi olla hymyilemättä.
Eivät enää. Luonto niitä liikuttaa. Ne ovat eläviä kuten mekin. Vaikka kaikki on joskus lähtenyt edhasta, se ei tarkoita, että kaikki täällä toimisi yhä edhaa suonissaan. Tulikärpäset eivät ole meitä ihmeellisempiä.”
Mikä valo…” Jeremia pudistaa päätään kuin ei uskoisi näkemäänsä. ”En ole koskaan nähnyt tällaista.”

Jeremia seuraa Niilaa laiturille, astuu varoen sen pinnalle kuin kuvittelisi vuosia luonnossa kestäneen puun pettävän juuri hänen jalkansa. Jeremia unohtaa kipunsa katsoessaan tulikärpäsiä ilmassa. Ne tuntuvat leijuvan tyhjässä tilassa, täyttävän hämärän olemassaolollaan. Kaikki paha ja väärä Edithissä unohtuu hänen katsoessaan pieniä valoja.

Tämä on minun suosikkipaikkani”, Niila kuiskaa. ”Yleensä käyn täällä vain päivisin, mutta nyt, kun sinä olet siinä, muistin tämän. Tulikärpäset eivät tanssi joka hämärällä. Pimeässä ne eivät uskalla olla lainkaan. Kaikki elävä pakenee yötä.”
Kuinka täällä voi yhä olla elämää, jos hersi vie öisin tilaa kaikelta?”
Luonto osaa järjestäytyä. Se tuntee hersin niin kuin edhankin ja osaa menetellä sen kanssa. Me ihmiset olemme naurettavan heikkoja sen rinnalla, ja silti meille jää vastuu suojella luontoa.”

Jeremia istuutuu laiturille, vaikka tietää pimeän saapuvan pian. Tulikärpästen tanssi käy kiivaammaksi, häilyvämmäksi. Se varoittaa lähestyvästä yöstä.
Eikö teillä ole ainuttakaan keinoa tuhota hersin keskusta ja estää kaikkea tätä tapahtumasta?”
Ei toistaiseksi. Yvonne on etsinyt keinoa kaksituhatta vuotta, mutta kaikki alkaa näyttää epätoivoiselta. Jos kenen tahansa hersin käyttäjän tappaa, hersi pyrkii siirtymään tappajaan. Voit kuvitella, millaista jälkeä itse hersin keskus saisi. Keskus siirtyisi kokemattomaan ja viattomaan. Kukaan ei ole koskaan voinut tehdä mitään.”
Eikö hersi voi palautua luontoon, portin taa, sinne, minne se kuuluu?”
Se ei ole niin yksinkertaista. Niin voi käydä vain, jos hersi päättää tuhota keskuksensa. Kaarnan tulisi epäonnistua täydellisesti keskuksena, jotta niin tapahtuisi.”

Jeremia erottaa pettymyksen Niilan äänessä. Poika on sitonut itsensä mahdottomaan tehtävään. Suojelijana hän pystyy paljoon, mutta ei kaikkeen. Jos edes Yvonne ei kykene tuhoamaan hersin keskusta ja estämään voimaa leviämästä kaikkialle, kuinka hän voisi?

Paljonko te tiedätte Kaarnasta? Jos keksisitte edes yhden heikkouden…”
Kaarnalla itsellään ei ole liioin merkitystä. Hänen sisällään kantamalla hersillä on. Hän on keskus, joka täytyy tuhota, jotta hersi palaa alueelleen.”
Mutta mitä Kaarna itse haluaa?”
Vain Yvonne tietää. Kaarna on kaikesta huolimatta edelleen hänen miehensä.”
Eikö teistä kaikista ole pelottavaa luottaa sellaiseen naiseen, joka rakastaa pahinta vihollistanne?”
Yvonne on ainoa, johon voimme luottaa. Hän on elänyt läpi kapinoiden ja sotien, maailman muutosten.”

Hetken Niila on hiljaa, harkitsee sanojaan. Hän punnitsee ne merkityksellisiksi ja jatkaa.
Eikä Yvonne rakasta enää ketään. Hän on elänyt liian kauan kiinnostuakseen kenenkään edusta. Vain edhan ja hersi merkitsevät hänelle jotakin.”
Minä kuulin tästä Illusialta Lovisan yhteydessä.”
Puhuiko Illusia sinulle Lovisasta?”
Jeremia pysyy hiljaa. Hän ei ole velvollinen puhumaan Illusian asioista.
Minä uskon, että kukaan ei voi täysin hiljentää sydäntään. Yvonne välittää kyllä jostakin, ja jos tämä kevät tuo mukanaan vastauksia, se näyttää myös johtajanne sydämen paikan. Minusta tuntuu, ettei hän pysty tuhoamaan miestään.”

Niila on aikeissa väittää, ettei Yvonne ajattele Kaarnasta enää miehenään vaan ainoastaan hersin keskuksena, jonakin, jonka tuhoutumista ei voi estää. Sitten Niila muistaa, kuinka Yvonnen kasvoille lankeaa joskus yötäkin syvempi varjo. Eteenpäin vierivät vuodet muistuttavat naista kaikesta siitä, mitä oli, on ja tulee olemaan. Jossakin hänen sisällään on yhä Helith, jonka rinnalla seisoi Sethiel ennen lankeamistaan.

Ajatus on levoton. Se kuhisee pimeänä Niilan sisällä. Niila päättää sysätä sen pois. On helpompaa ajatella Yvonne jonakin ikuisena, ihmisyyden reunoilla elävänä kuin samanlaisena tuntevana, kipuilevana ihmisenä kuin hänkin. Vuosituhannet eivät ole voineet säilyttää häntä täysin ihmisenä.

Vasta ajatuksistaan havahduttuaan Niila huomaa tulikärpästen väistyneen. Järven pinta on musta.
Tule, on jo liian pimeää”, Niila hätkähtää ja vetää vaistojensa huutaessa Jeremian ylös laiturilta. ”Pidä kiinni minusta, jotta edha virtaa kauttani sinun turvaksesi. Yö ei ole vielä täysin täällä, mutta olen ottanut jo turhan suuren riskin.”

Niila sukeltaa puiden sekaan pitäen tiukasti kiinni Jeremian kädestä. Havujen helistessä ja oksien naristessa hän ei ajattele Jeremian tunnustusta. Hän ei ajattele sitä, että on koko ikänsä kieltänyt itseään unelmoimasta ulkomaailmasta, jossa voisi tarttua toista miestä käteen. Hän pitää Jeremiaa kädestä suojellakseen tätä hersiltä ja yön lapsilta, kaikelta siltä, joka juoksee puustossa pitäen luonnottomia ääniään.

Kirskutus alkaa aluskasvillisuudessa. Metsä herää vieraisiin, pyrkii viihdyttämään heitä. Niila tuntee yön lasten läsnäolon. Hersi heiluttaa puita, Niila kulkee eteenpäin, pitää kiinni siitä edhasta, jonka saa luokseen kutsuttua. Pimeys käy läpitunkevaksi, tukkii aistit, estää näkemästä. Niila luottaa jalkoihinsa, ne kuljettavat tuttua polkua pitkin kotiin. Jeremia pysyy hänen perässään, hän ei päästä irti kädestä. Yön lapset eivät tällä kertaa päästäisi Jeremiaa otteestaan, niillä on oma tahto hersin ulkopuolellakin. Lankeemuksen synnyttämä paha ei jätä metsää.

Niila tuntee oman sydämensä aivan lähellä rintaansa. Veri virtaa suonissa, edha sen mukana. Voima estää hänen kehoaan taittumasta pelkoon. Jeremian sormet ovat kylmät hänen kättään vasten, niiden kosketus sitoo hänet hetkeen. Hän ei saa päästää irti, ei nyt, ei koskaan, muuten pimeys saa hänet.

Niila, Niila…

Niila jatkaa kävelyä. Kirskutus muuttuu huudoksi, yö on saapunut ja se ratkeaa liitoksistaan. Ääntä on liikaa ihmiskorville, kirkuna ja puiden itku käy sietämättömäksi. Niila ei sano mitään, ei päästä edes rukousta huuliltaan, niin paljon hän pelkää puhuvansa suoraan pimeydelle.

Niila, lapsi, sulje silmäsi…

Luomien alla on sama pimeys kuin metsässäkin. Hetken ajan se on yhtä kokonaisvaltainen kuin puiden luoman katon alla. Sitten saapuu valo. Mielikuva, ajatus, toive. Niila ei enää muista pitävänsä Jeremiaa kädestä, hän ei muista, ketä tai mitä suojelee. Polku katoaa jalkojen alta, käden kylmä kosketus hiipuu mustuuteen. Niila näkee edessään kylän, Eldithin, saman, mutta silti erilaisen. Järjestys on muuttunut, kadut ovat hiljaisuuteen kiedottuja.

Jokin punainen juoksee kaduilla, talojen välissä, valuu sammalkatoilta osaksi samaa puroa. Niila ei enää tiedä, missä on, hän näkee itsensä kaduille. Näköaisti ei paljasta mitään, haju kertoo punaisen olevan verta. Siksi on niin hiljaista. Ei ole enää ketään. Ei ketään muuta kuin Niila, joka on yksin, vapaa lähtemään, ottamaan siipensä alleen. Maailma on väistänyt häntä, tehnyt hänestä kylänsä johtajan. Ei ole edhaa, ei piiriä, ei Yvonnea, isää, äitiä, siskoa, Injeä, ei Jeremian kättä omalla –

Niila avaa silmänsä. Mielikuvan repaleet leijuvat näkökentän reunoilla. Sitten Niila näkee taas eteensä, tuntee polun, aistii Jeremian pitävän yhä kädestään. Niila ei enää pysähdy itseensä, ei sulje enää silmiään. Hän kävelee, ei juokse, minkään ikuisen ja väärän luota ei saa juosta. Niilan askeleet johtavat kylään, lempeät valot toivottavat hänet tervetulleeksi. Hän päästää irti Jeremiasta vasta, kun tietää valojen kietovan hänet otteeseensa.

Sekä Niila että Jeremia lysähtävät maahan. Jeremian silmät kiertelevät kuin eivät enää tunnistaisi Eldithin kylää. Niila on liian voipunut liikkuakseen, mielikuvan särmät ovat halkoneet häneen suurempia haavoja kuin isä koskaan. Hersi on vihdoin tehnyt sen, houkutellut häntä, kutsunut häntä luokseen, kuten Inje tiesi.

Kyläläiset ovat jo taloissaan, vain yhdet ripeät askeleet löytävät nuoret miehet metsän reunalta. Illusia juoksee punaiset hiukset hulmuten heidän luokseen. Hän ei erota miehissä fyysisiä vammoja, mutta näkee kummankin katseesta hersin käyneen lähempänä kuin koskaan.

Ser erran méra hersi”, Illusia kuiskaa vieden kätensä miesten sydämille, ”ser erran méra hersi...”
Niila hätkähtää ylös ensimmäisenä. Hän katsoo Illusiaa kuin vierasta. Kuin jo kuollutta. Hersin antamassa näyssä ei ollut enää ketään. Lopulta Niilan kasvot pehmenevät. Huulet värisevät, kyyneleet virtaavat ulos. Niila takertuu Illusiaan kuin tämä voisi pelastaa hänet kaikelta. Kunhan on vain joku, johon koskea, joku, joka sitoo hänet todellisuuteen.

Kun Illusia päästää irti, hän nostaa Jeremiankin istualleen, puhelee miehelle. Niila ei kuule sitä, hän on liiaksi omassa päässään. Hän ei tunne käsiään, ei tiedä, missä suonet juoksevat, missä edha kulkee. Jeremia tulee nopeammin tolkkuihinsa, hän katsoo Niilaa ymmärtäen tämän pelastaneen hänet. Hän vie kätensä Niilan omille ja vetää tämän aivan lähelleen, halaa kuin ystävää, jonka on tuntenut aina.

Sinä pelastit minun henkeni”, Jeremia kuiskaa. Hymy tarttuu Illusiaan, tyttö epäröi hetken ennen kuin toimii sen haluamalla tavalla. Illusiakin kumartuu kosketukseen, sallii itsensä olla tiiviisti kiinni Jeremiassa ja Niilassa, hengittää heitä sisäänsä. Vasta, kun kolmen hengitys kulkee samaan tahtiin, heistä jokainen tietää olevansa turvassa. Kosketuksen piirissä hersi ei heitä tavoita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti