Luku
2: Kaksi tuulta
Aurinko on kohonnut korkeimpaan
huippuunsa, kun sammalkattoisen mökin oveen koputetaan. Yvonne
seisoo pohjoisikkunan alla olevan pöydän edessä lajitellen
kuivatettuja rohtojaan. Koputuksen käydessä kiivaammaksi Yvonne
harkitsee hetken odottavansa saapujan tulevan ovesta omin avuin. Hän
ei ole velvollinen päästämään yhtäkään sielua sisälle.
Koputuksen kiivaus ja portaiden
vavahtelu ovat kuitenkin jo kertoneet Yvonnelle saapujan
henkilöllisyyden. Kun hän jättää rohtonsa ja astelee
verkkaisesti ovelle, oven takaa häneen katsovat tutut siniset
silmät. Yvonne katselee päivittäin samoja silmiä miehen pojan
kasvoilla. Toisin kuin saapuneen miehen pojalla, miehen omat silmät
eivät hymyile. Kylänjohtajan katse on pelkästään kova.
Mies kävelee sisälle sysäten
Yvonnen tieltään. Kenkänsä mies ymmärtää jättää
ovenpieleen, mutta oven kiinni paiskatessaan hän ei huomaa ajatella,
että oven ylle roikkumaan jätetyt hapertuneet luut voisivat
kalahtaa toisiaan vasten ja räsähtää rikki.
”Minun poikani satutti itsensä
tänään sinun poikasi vuoksi”, mies sanoo säilyttäen äänessään
tyyneyden. Kasvot eivät värähdäkään, olemus pysyy tasaisena.
”Tervehdys, Ilias”, Yvonne sanoo
miehelle osoittaen köykäistä tuolia pöydän ääressä. Ilias
pudistaa päätään.
”Ymmärrätkö sinä, mitä minä
yritän sinulle kertoa?”
”Sinä et olisi astunut mökkiini
vain kertoaksesi, että Niila on satuttanut itsensä jonkin Injen
oikun vuoksi.”
”Sinun pojallasi oikkuja riittää.”
”Inje ja Niila ovat molemmat
aikuisia miehiä. Heidän tekonsa eivät ole enää meidän
vastuullamme.”
Yvonne istuutuu tuolille itse ja
ristii jalkansa kuin olisi paikalla yksin. Pellavainen hame paljastaa
kaistaleen ohutta säärtä, Ilias kääntää katseensa pois
naisesta kuin tämän siveettömyys olisi ase häntä vastaan.
”Minä tulin puhumaan kanssasi
iskuista.” Ilias nojaa hirsiseinää vasten. Asento on rento, mutta
istumaan mies ei suostu.
”Niitä ei ole ilmennyt
viimeaikoina”, Yvonne lausuu rauhallisesti, ”ei Lovisan kuoleman
jälkeen.”
”Andersenin tyttöä ei enää
koskaan pitänyt mainita nimeltä.” Iliaksen äänessä ei sanoista
huolimatta ole syytöstä.
”Puhuessamme kylään kohdistuneista
iskuista emme voi olla mainitsematta Lovisa Andersenia.”
Ilias antaa periksi ja vetää toisen
mökin tuoleista alleen. Se näyttää hennolta puunoksalta Iliaksen
voimakkaan ruumiin alla. Mies ristii kätensä ja kumartuu lähemmäs
Yvonnea. Parrakkailla, kapeaposkisilla kasvoilla on lepää huolen
varjo.
”Minä sydämessäni kuvittelin,
että iskujen tuntematon luonne johtui mustasta magiasta. Andersenin
tytön teloituksen piti eliminoida sellainen vääryys iäksi.”
Ilias pudistaa päätään, pitkät, tummat hiukset asettuvat
harteille. ”Minä tunnen sen maassa. Tuulessa. Jopa
kevätauringossa. Kaikki ei ole kunnossa.” Miehin silmissä
kiiltää. Pelko on syönyt tiensä miehen kuoren läpi.
”Mitä sellainen voi olla, Yvonne?
Olen perinteen mies. Minä en usko magiaan koko sydämestäni, se on
liian kaukana siitä, mitä olen oppinut maailmasta. Mutta tämä ei
enää ole ihmisyyden piirissä. Tällä voimalla on tuulen nimi, se
kulkee luonnossa, kuiskii mennessään.”
Yvonne katsoo Iliasta kivikasvoin.
Eleettömien kasvojen takana liikkuu tuhansia ajatuksia, joista Ilias
ei saa kiinni vain katsomalla. Kuten miehen aistima vieras voima,
Yvonnekin tuntuu liikkuvan toisenlaisilla taajuuksilla. Punahiuksinen
nainen kulkee maailmassa kuin jokainen varpu ja oksa puhuisi hänelle.
”Tiedätkö sinä, mistä tässä on
kyse? Miksi tunnen saman jännitteen Eldithissä edelleen, vaikka
pahantekijä on jo haudattu?”
”Sinä et teloittanut Lovisaa vain
puhdistaaksesi Eldithiä taikuudeksi määrittelemältäsi voimalta.
Sinä teloitit hänet myös siveellisistä syistä.”
”Tytön elosteleva käytös oli
täysin sopimatonta!”
Yvonne nyökkää hitaasti.
”Oli syy tytön teloitukseen mikä
tahansa, se on jo mennyttä.”
”Hänen synnyttämänsä pahuus ei
ole. Tunnen sen yhä.”
Yvonne sulkee hetkeksi silmänsä.
Ilias ei näe pisamaisilta kasvoilta ytimeen asti.
”Voit luottaa siihen, että tilanne
on täysin hallinnassani”, Yvonne sanoo lopulta hiljaa katsoen
Iliasta suoraan silmiin. Jäänsiniset kohtaavat syvät merenpohjat.
”Minä en kykene uskomaan magiaan,
en täydellisesti”, Ilias tunnustaa minuuttien juoksiessa toisiaan
kiinni auringonlaskun tahdissa, ”mutta tiedän tuominneeni Lovisa
Andersenin hyvästä syystä. Tuleeko minun tietää jostakin muusta
keinosta päästä eroon siitä, joka painostaa harteitani
kävellessäni omassa kylässäni?”
Yvonne ei katkaise katsekontaktia,
vaikka mustasiipinen perhonen lentää avoimesta ikkunasta suoraan
hänen olalleen. Hentosiipinen olento räpyttelee rauhaisasti naisen
lähellä. Ilias värähtää nähdessään hyönteisen niin lähellä
naisen ihoa.
”Sinun ei tarvitse etsiä
noitanaisia keskuudestamme, tilanne ei sillä parannu”, Yvonne
sanoo hiljaa. Perhonen kiipeää kaulalle, lepuuttaa hetken siipiään.
”Jos lisää iskuja tapahtuu, ne eivät ole kyläläisten
aiheuttamia.”
”Minulla on silti tunne siitä, että
uusia iskuja on odotettavissa.”
Yvonne ei sano mitään. Hän nousee
ylös, musta perhonen pysyy yhä kaulalla. Nainen kävelee ikkunan
luo. Ikkunalauta on täynnä iholle laskeutuneen perhosen kaltaisia,
mustia ja suurisiipisiä hyönteisiä. Ne ovat saapuneet rykelmänä.
Yvonne nyökkää ikkunalaudan
suuntaan.
”Luota perhosiin”, hän sanoo, ”ne
tietävät meitä paremmin. Tule katsomaan, kuinka paljon niitä on.”
Ilias nousee tuolista ja kävelee
ikkunalaudan luo hatarasti kuin unessa. Tummien olentojen näkeminen
herättää eläviä mielikuvia silmäluomien takana. Ilias muistaa
vielä, miltä tuntui nähdä vastasyntyneen lapsensa pieni ihmiskeho
täynnä mustia perhosia. Niilan syntyessä hän oli joutunut
ensimmäistä kertaa hyväksymään, että maailmassa on voimia,
joihin hänen nyrkkinsä ei voi iskeä. Fyysinen valta ei yletä
niihin.
”Minä olin ajatellut asettaa
ulkonaliikkumiskiellon öille”, Ilias sanoo hiljaa katsoen
raukeasti liikehtiviä perhosia ikkunalla. Hän näkee yhä Niilan
pienen ruumiin, vaimonsa silmät suurina, mutta ymmärtäväisinä
tämän lähellä.
”Minä en voi antaa sinulle neuvoja
siitä, kuinka johtaa tätä kylää”, Yvonne sanoo ja kääntyy
hymyillen miehen puoleen. ”Luota minuun ja siihen, että tiedän,
mitä nämä perhoset meille kertovat.”
”Minä luotan sinuun, Koitar, sillä
minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoja tällaisten voimien edessä”,
Ilias sanoo saaden Yvonnen säpsähtämään. Hän ei ole kuullut
lempinimeään vuosiin, mutta ei ole unohtanut, miltä sen kuuleminen
tuntuu sormenpäissä. Koko keho mieltää sanan vaaraksi, vaikka
mieli tietää vaaran laimenneen, huuhtoutuneen pois jo kauan sitten.
Yvonne ei vastaa. Ovi käy Iliaksen
selän takana, perhoset ikkunalaudalla pyrähtävät mustana,
väräjävänä parvena ilmaan. Tumma pilvi lentää silmien
ulottumattomiin.
”Hei, äiti”, ovesta sisään
kävellyt nuori mies sanoo. Hänellä on yllään rennot, mutta ehjät
vaatteet. Pisamaisille, siroluisille kasvoille leviää hämmästys
silmien rekisteröidessä Iliaksen läsnäolevaksi.
”Kas, Ilias, sinua ei usein täällä
näekään”, poika töksäyttää, ”mitä tällä kertaa tahdot
äidiltäni? Eikö Sylvia suutu, kun tapaat tällä tavoin toisia
naisia?”
”Inje.” Yvonnen ääni on tumma.
Injeksi kutsuttu poika ei hievahdakaan sen edessä, vaikka tunnistaa
sen sävyn.
”Tervehdys, nuori mies”, Ilias
sanoo hymyillen niin, että posket menevät kuopalle. ”Vaimollani
ei ole hätää. Minä ja Yvonne keskustelimme kylän asioista.”
Äänensävy tekee pojalle selväksi, että mikään perhosten lähtöä
edeltänyt ei kuuluisi hänelle.
Ilias ohittaa Injen hontelon varren ja
kävelee suoraan ovelle. Aiempi määrätietoisuus on hukkunut
perhosten siipien lepatuksen alle, raivo painunut kiinni luihin.
Yvonnen rauhallinen, tietäväinen olemus ei enää ruoki vihaa ja
pelkoa hänessä. Perhosten näkeminen on hävittänyt tuntemukset.
”Me palaamme tähän, kun sen aika
tulee”, Ilias lausuu Yvonnelle olkansa yli, ”suotavaa olisi, että
se hetki ei koskaan lankea yllemme.” Ovi sulkeutuu, nainen jää
hirsiseinien sisälle poika vierellään. Vasta, kun Iliaksen raskaat
askeleet ovat kaukana, kun ikkuna näyttää miehen kadonneen puitten
taa, Yvonne avaa suunsa uudelleen.
”Mitä sinä haluat?”
Inje hymyilee. Hymy on toispuoleinen,
se näyttää enemmän irvistykseltä kuin hymyltä.
”Minä halusin vain osallistua
keskusteluun.”
”Tiesit Iliaksen tulleen tänne.”
”Luonnollisesti.”
Inje ei vaivaudu antamaan selityksiä
sille, miksi oli teeskennellyt tietämätöntä nähdessään miehen
äitinsä seurassa. Yvonne ei kysy. Hän on vuosia sitten lakannut
kyselemästä.
”Ilias on alkanut aistia hersin”,
Yvonne huokaisee. Hän istuutuu jälleen pöydän ääreen, sivelee
sen kulunutta pintaa. Sormet löytävät Injen lapsena viiltämät
naarmut. Pöytä on nähnyt enemmän elämää kuin moni kyläläinen.
”Jos Iliaksen kaltainen mies aistii
hersin, ketkä muut sen jo tuntevat? Entä, jos koko kylä aistii
sen? Ilias ei usko mihinkään, mitä hän ei voi väkivallalla
murtaa. Hän ei saa uskoa voimiin, tai meidät kaikki telotetaan
kuten Lovisa”, Yvonne puhuu puiselle pinnalle. Hän uskoo Injen
kuulevan, jos tämä haluaa kuulla.
”Puhutko sinä minulle peloistasi?”
”Jos puhuisin sinulle, katsoisin
sinua silmiin.” Yvonne ei nosta päätään.
Injen nauru täyttää huoneen.
Helisevä, soljuva ääni ei pysy pojan kehossa, kun tämä kerran
päättää päästää sen ulos.
”Äiti rakas, älä puhu minun
kuulteni tällaisia asioita. Et kuitenkaan aio kertoa minulle, mitä
puhuitte Iliaksen kanssa.”
”En niin, koska uskon sinun tietävän
jo.”
”Anna, kun minä arvaan. Miesparka
on huolissaan iskuista, joiden luonteesta ei ymmärrä mitään, ja
tahtoo tehdä äkkinäisiä, pelokkaan ihmisen ratkaisuja estääkseen
kyläläisiään kuolemasta.” Nauru viipyilee pojan äänessä,
vaikka puheenaihe mustenee reunoistaan.
Yvonnen sormi pysähtyy kahden
ristikkäisen viivan kohdalle. Puu on tummunut viiltojen reunoista.
Jälki on vanha, Yvonne ei enää muista sen alkuperää. Hänet
valtaava tunne on sama, joka kieppuu hänen kehossaan hänen
puhuessaan Iliakselle. Mies on pelkkä ihminen, fyysisestä
vahvuudestaan huolimatta heikko, kykenemätön näkemään, mitä
maailmassa tapahtuu. Yvonne ei jaksa pinnistellä muistaakseen
jälkien alkuperää. Samalla tavoin hän joutuu joka kerta
kurottamaan sietokykynsä äärirajoille saadakseen Iliaksen
ymmärtämään edes palasen siitä, minkä kanssa hän itse on
elänyt jo kauan.
”Tietenkään sinä et vastaa
minulle”, Inje naurahtaa, kun Yvonne ei siirräkään hiljaisuuden
verhoa yltään. ”Istut täällä päivästä toiseen puhumassa
perhosille ja loukkaannut, kun kyläläiset eivät pidäkään sinua
täysin tervejärkisenä.”
”Inje, minä en ole velvollinen
selittämään sinulle, mitä kaikkea teen tämän kylän eteen.”
”Et olekaan. Minä inhoan
selityksiä.”
Inje kääntyy kannoillaan, astelee
takaisin ovelle kuin olisi yllättäen päättänyt visiittinsä
loppuvan. Yvonne ei nouse ylös estääkseen poikaansa lähtemästä.
”Voit sanoa Iliakselle, että
iskujen loppumista on turha odottaa.”
”Oliko tuo tulkittavissa
uhkauksena?”
”Se on totuus, jonka itsekin
tunnustat. Yöllä on nälkä.”
Yvonne siristää silmiään. Pojan
sanat takovat hänen sydäntään vasten.
Sanoja ei enää vaihdeta. Inje lausuu
äidilleen kepeät hyvästit ja poistuu nopeasti kuin tuuli, joka käy
kuiskimassa kuulijalleen sanoja, joista saa kiinni vain ytimen
verran. Yvonne on jälleen yksin. Perhoset ovat lentäneet pois,
samoin tuulet, jotka ovat kertoneet hänelle saman asian kahdesta eri
näkökulmasta.
Yvonne sulkee hetkeksi silmänsä.
Epätoivo on pitkään pysynyt poissa hänen luotaan, mutta oman
pojan tihkuvan ivan kuuleminen nostattaa sen mullan alta, mustasta
haudastaan. Yvonne on ratkonut sadoittain tilanteita. Ensimmäistä
kertaa elämässään hän kokee olevansa niin ahtaalla, ettei valo
suostu näyttäytymään hänelle.
Yöt ovat käyneet pitkiksi. Kovin
useat kyläläiset ovat alkaneet öisin kulkiessaan joutua heille
tuntemattomien hyökkäysten kohteiksi. Yvonne ei voi kävellä
Iliaksen luokse ja kertoa tälle, että nimettömille iskuille ei
tulisi loppua. Hän ei voi kertoa Iliakselle niiden syytä, sillä
Ilias ei osaa erottaa kahta voimaa – edhaa ja hersiä, alkuvoimaa
ja vastavoimaa – toisistaan. Ilias osaa vain tuhota. Yvonne ei ole
unohtanut Lovisa Andersenin kuolonkankeaa ruumista ja sille
jättämiään hyvästejä. Jos hän ei varo sanojaan, kyläläiset
telottavat loputkin hänen suojateistaan syyttäessään heitä yön
vaaroista.
Perhoset eivät tule takaisin. Yvonne
sulkee silmänsä. Hän palaisi pian rohtojensa pariin, ajattelisi
hetken ajan jotakin muuta kuin nurkkaa, johon hänet on ajettu. Kun
hän tarpeeksi kauan seisoo nurkassaan, hän oppii tuntemaan sen. Hän
on aina löytänyt tien ulos. Luomien alla vilisee kuvia mustista
perhosista. Ne kertoisivat hänelle tien ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti