Lumo: luku 7

Luku 7: Iltapäivän auringossa

Yksikään aamu ei ole toisensa kaltainen, vaikka aurinko kohoaakin linnan ylle ja valaisee laakeaa maata jokaisen yön jälkeen. Kidehl herää kiitollisena siitä, että saa tuntea kalliin kankaan ihoaan vasten, herätä keskeltä elämää. On kulunut vain muutama päivä Melisendessä. Kidehl on oppinut ymmärtämään, miltä kiitollisuus tuntuu.

Magdalena huolehtii, että Kidehl saa arvoistaan kohtelua. Hänet vaatetetaan hyvin, ruokitaan ja suitaan siistiksi. Kidehl tuskin ehtii laskea käytävien korkeita, valkoisia pylväitä tai jokaista lupiiniasetelmaa, joilla huoneita koristellaan.

Auringon kohottua korkeimpaan kohtaansa kuningatar saapuu henkilökohtaisesti Kidehlin luo. Magdalena on pukeutunut kevyempään, lyhythihaiseen mekkoon. Sen väri on hennon valkoinen. Persikanvaaleat suortuvat valuvat vapaina harteille. Kidehl ei tiedä, mihin katsoa, kun kuningatar kävelee hänen luokseen hänen istuessaan hänelle annetun huoneen ikkunalaudalla.

”Tervehdys, Kidehl”, Magdalena tervehtii ojentaen Kidehlille kätensä. Kidehl laskeutuu alas ikkunalaudalta ja ojentaa kätensä kuningattarelle osaamatta hävetä eleensä kömpelöyttä. Kidehlin raajat ovat pitkät ja hontelot, hänen koko ruumiinsa tuntuu pitkältä nukelta, jota omistaja ei osaa vielä kunnolla hallita.

”Hyvää päivää, teidän korkeutenne. Millä asialla tulette luokseni?”

”Kertomukseni jatkuu tänään. Minä aion näyttää sinulle jotakin.”

”Palaammeko me kirjojen pariin?”

Magdalena pudistaa päätään. Hänen hiuksensa ovat vapaina kuin silkkiä.

Kuningatar kuljettaa Kidehlin kädestä pitäen mukanaan. Eläväinen hallitsija ei pysähdy odottamaan, että Kidehl pysyisi hänen perässään. Hän kulkee omaa tahtiaan, omien säveltensä ohjaamana. Portaat johtavat kuningattaren ja noidan lasilla suojatulle tasanteelle.

Magdalenan kasvot eivät pysy enää tyyninä hänen avatessaan raskaan oven lasitasanteelle. Hymy kiipeää huulille, silmiin syttyy tähtiä. Kunigatar päästää irti Kidehlin kädestä, astelee huoneeseen kuin tanssahdellen. Hetken Kidehl erottaa Magdalenasta jotakin menetettyä, herkkää ja peittelemätöntä. Kuin lapsi hallitsijassa ottaisi vallan, tanssahtelisi lasisen huoneen valossa. Kidehl tietää katsovansa heijastumaa jostakin, jota ei ole olemassa muualla kuin täällä. Mitä Magdalenan on täytynytkin menettää, se kipinöi hetken ajan naisen koko olemuksessa.

”Katso ympärillesi”, Magdalena nauraa ja levittää kätensä osoittaakseen kaikkea ympärillään. Lasitasanne on täytetty erilaisilla kasveilla, korkeilla ja matalilla. Sellaisilla, joita ei kasva etelässä. Kidehl katsoo vierestä, kuinka kuningatar riisuu arvoasemansa ja ylpeytensä pyörähdellessään hänen edessään. ”Edha elää täällä. Katso, kuuntele. Tunnetko sinä nämä kasvit?”

Tila on kuin pienikokoinen metsä. Oma ulottuvuutensa, lasilla eristetty, valossa kylpevä. Kidehl ei ole koskaan tuntenut itseään yhtä ulkopuoliseksi kuin katsellessaan Kalonian kuningattaren kepeää riemua iltapäivän auringossa.

Kidehl kumartuu mättäiden puoleen, koskettaa pitkillä, kapeilla sormillaan kasveja, jotka hänen tulisi tuntea. Joita hän ei ole koskaan nähnyt Runassa saati Melisendessä. Kun sormet hipaisevat kasveja, Kidehlin sisällä herää kipinä. Ei kokonainen loimu, pelkkä kaistale kokonaisesta tunteesta. Kaiku.

”Isäni rakennutti tämän paikan ymmärtääkseen edhaa”, Magdalena kertoo kumartuessaan Kidehlin vierelle. ”Kaikki täällä on peräisin Eldithistä. Mitään ei ole riistetty luontoa satuttaen, älä huoli.”

”Nämä ovat muistoja.”

”Anteeksi kuinka?” Magdalenan kasvoilla käväisee varjo.

”Muistoja edhasta. Sen voi vielä tuntea kasveissa. Mutta ydin on kuollut. En tavoita sitä.”

Hämmennys Magdalenassa muuttuu nauruksi, joka on kuin keväinen puro.

”Sinä opit niin nopeasti”, Magdalena sanoo jälleen. ”Mutta tiedätkö, Kidehl, ennen kuin kerron sinulle lisää edhasta ja hersistä, minä haluaisin kuulla jotakin sinusta.”

Kidehl vetää kätensä pois kukista ja nousee pystyyn. Askel ei ole pysyä suorana Magdalenan esitettyä kysymyksensä. Kuningatar on tuonut hänet luokseen ymmärtääkseen paremmin hallitsemaansa maailmaa, ei suinkaan Kidehliä ihmisenä. Kidehl tuijottaa käsiään kuin ne eivät kuuluisi hänelle lainkaan.

”Minusta, teidän korkeutenne…?”

”Niin”, Magdalena nyökkää etsien hymyllään Kidehlin katsetta, ”sinusta. Sinä elät nyt linnassani, olet kansaani, ja minä tahdon tuntea kansani. Tiedän sinusta vain sen, mitä sain kuulla ennen kuin noudin sinut luokseni. Kerro minulle mitä tahansa. Kerro, puetko mieluummin hameita vai housuja. Kerro kodistasi, Runasta, kerro siitä, mitä sydämesi haluaa.”

Lämpö hehkuu Magdalenan sanoista suoraan Kidehliin. Hän ei tiedä, kuinka ottaa vastaan kuningattaren hymyilevät kasvot. Ne haluavat hänen avaavan itsensä, mutta eivät vaadi häneltä mitään. Kenties Magdalenan vaaleiden silmien takana kytevä tuli tietää jo, ettei Kidehlillä ole mitään kerrottavaa.

”Minä… Minä en tiedä, mitä minä kertoisin”, Kidehl sanoo hiljaa katsoen Magdalenan silmien sijaan tämän takana kohoavia pienikokoisia puita. ”Minä en ole eläessäni tiennyt juurikaan itsestäni. Olen vain kuunnellut kuolleita, käynyt Runan markkinoilla hakemassa jotakin, jolla elättää itseni… Tehnyt taikojani, kuten runalaiset sanoivat.”

”Kerro minulle linnuistasi.”

Kidehl hätkähtää. Hän odotti, suorastaan toivoi, ettei Magdalena enää koskaan palaisi lintuihin. Ne eivät ole enää olemassa. Sulat saivat tuhoutua entisen elämän syttyessä liekkeihin. Kidehl tietää niiden elämän valuneen pois jo kauan sitten.

”Minä halusin jotakin elävää”, Kidehl kuiskaa hauraalla äänellä. Hänen kätensä harovat kosketuspintaa, jotakin, josta ottaa tukea. Magdalena tarttuu Kidehliä ranteista. Magdalenalla on lämpimät kädet.

”Minä olen aina elänyt yksin. Mökissä. Metsässä.” Pimeässä.

Magdalena vie Kidehlin kädet aivan lähelle rintaansa, ihon alla sykkivää sydäntä. Lämpö leviää Kidehliin.

”Sinä et ole täällä yksin”, Magdalena lausuu, ”sillä minä uskon, että maailman hallitseminen lähtee yksilöstä. Haluan kohdata jokaisen ihmisen erillisenä kappaleena, en yhteisön jäsenenä. Minä tiedän, millaista tuhoa yksilön unohtaminen voi saada aikaan.” Kidehl ei erota hallitsijan kasvoilla juoksevia muistoja. Lapsenomainen ilo on muuttunut lämmöksi rinnassa. Magdalena on taas arvokas itsensä.

”Kerro minulle, Kidehl, mitä sinä pelkäät eniten tässä maailmassa.”

Kysymys saa Kidehlin säpsähtämään. Kun Magdalena pitää hänen käsiään, hän ymmärtää, että hennolla lämmöllä on aina mahdollisuus muuttua roihuavaksi tuleksi.

”Minä en tiedä”, Kidehl sanoo. Hän toivoisi voivansa valehdella. Jos hän osaisi kertoa valkoisia valheita, hän voisi rakentaa itsensä Magdalenan eteen joksikin konkreettiseksi, jota katsoa, josta tuntea jotakin. Nyt hän on vain satunnaisia palasia värisevässä ilmassa.

”Sitten, kun sinä tiedät, kerro minulle. Minä uskon, että pelkomme kertovat meille meidän olevan ihmisiä. Ihminen tuntee itsensä, kun tuntee pelkonsa.”

Magdalena irrottautuu kosketuksesta, kääntyy hiukset ilmassa tanssien. Hän kulkee syvemmälle sukunsa luomaan puutarhaan, pienennettyyn metsään. Kidehlistä tuntuu, että hän astuu jonkun toisen maailmaan. Hän ei sulje siltä silmiään, sillä mikään ei ole vielä lakannut yllättämästä häntä. Kaikki maailmassa on uutta sille, joka on aina pitänyt silmänsä kiinni.

”Teidän korkeutenne”, Kidehl sanoo Magdalenan perään, ”oletteko te sodassa Soledhan kanssa siksi, että uskotte yksilöön yhteisön sijasta?”

Magdalena pysähtyy. Kidehl kuulee palasen naurusta.

”Soledhan yhdeksän kuningasta hallisevat enää ainoastaan Soledhassa juuri siksi, että maailma on herännyt siihen tosiasiaan, että yksikin ihminen voi muuttaa tulevaisuuden kulun. Kalonia ei tarvitse enää yhdeksää miestä päättämään asioistaan.” Magdalenan ääni vahvistuu, syvenee. Kidehl tietää sohaisseensa jotakin, josta hallitsija tietää pintaraapaisua enemmän.

Kidehl ja Magdalena pysähtyvät keskelle metsärakennelmaa, kodistaan vietyjä puita ja kasveja. Luodun maailman keskelle on asetettu portti. Kidehl tunnistaa kaarevan muodon ja köynnökset kirjasta, jota Magdalena näytti hänelle muutama auringonnousua taaksepäin.

Ilme Magdalenan kasvoilla on odottava. Hän ei saanut vastausta Kidehlille esittämäänsä kysymykseen. Kidehl tietää, ettei kuningatar odottanutkaan vastausta. Hän odottaa Kidehliltä jotakin aivan muuta kuljettaessaan tämän keskelle isänsä luomaa pientä mukaelmaa Eldithistä.

”Me leikimme täällä aina lapsina”, Magdalena naurahtaa, ”minä ja Jeremia. Vaikka me tiesimme, että kaikki leikkimämme tarinat olivat totta.” Aiemmin Magdalenassa viipyillyt muisto palaa hänen luokseen, pehmentää särmiä. Muisto on turvallinen ja lämmin.

”Minä leikin Helithiä, ensimmäistä naista. Jeremia oli Sethiel.”

”Teidän oikea kätenne on lapsuudenystävänne?”

”Minä en koskaan luopuisi Jeremiasta”, kuningatar sanoo odottamatonta lempeyttä äänessään.

”Jeremia ymmärsi aluksi minua paremmin, miksi leikimme mitä leikimme”, Magdalena jatkaa. ”Isä oli kertonut meille tarinan maailman synnystä. Hän oli kerännyt niin paljon tietoa, että saattoi kertoa meille sadun, jonka myöhemmin ilmoitti täydeksi todeksi.”

”Hän kertoi teille saman tarinan, joka lukee vanhalla kirjoituksella teidän kirjoissanne.”

Magdalena nyökkää. Hän kulkee portin luo, kuljettaa käsiään sen heiveröisissä köynnöksissä. Portti on huonoa tekoa, hapertunut vuosien saatossa. Kidehl pystyy kuvittelemaan eteensä sen esikuvan.

”Tarina kertoo, että edha synnytti elämän ensin Eldithiin, portin molemmille puolille. Helith syntyi vasemmalle puolelle, lähemmäs edhaa. Sethiel syntyi oikealle puolelle, sinne, jonne perhoset eivät vielä tänäkään päivänä mene. Perhoset ymmärtävät edhaa. Ne karttavat sen kanssa syntynyttä vastavoimaa, hersiä.”

”Miksi hersinkin piti syntyä, jos se oli luonnostaan pahaa?”

Magdalena hymyilee katsomatta Kidehliin.

”Tasapaino ei saa särkyä. Me ihmiset pidämme vastakohdista – yöstä ja päivästä, mustasta ja valkoisesta. Ne kaikki ovat peräisin maailman ensimmäisestä vastakkainasettelusta, alkuvoimasta ja sen vastavoimasta.”

Kidehl ei uskalla kävellä lähemmäs Magdelenaa. Nainen on liian lähellä jotakin sellaista, jota Kidehl ei vielä tohdi lähestyä pelotta.

”Mikään ei kestä yksinään, voimia täytyy olla kaksi”, Magdalena sanoo, ”mutta edha tarvitsee alkuvoimana enemmän tilaa. Kun elämä syntyi Kaloniaan, Helith ja Sethiel alkoivat rakentaa todellisuutta edhaa käyttäen. Syntymässään he olivat tunteneet sen sisällään ja oppineet puhumaan sen kanssa.”

Kidehl nyökkää. Hän tietää, millaisesta yhteydestä hallitsija puhuu.

Tarina jatkuu Magdalenan kiertäessä porttia. Hän astelee sen toiselle puolelle, jonne on aseteltu tummalehtisiä kasveja. Kidehl tulkitsee sen kuvauksena hersin vallasta portin vääräksi muodostuneella puolella.

”Kävi kuitenkin niin, että portin oikealle puolelle syntynyt Sethiel tunsi hersin kutsun liian voimakkaana”, Magdalena sanoo äänessään surumielinen sävy, aivan kuin hän olisi ollut osallisena tapahtumissa. Sitten Kidehl ymmärtää, että Magdalenan täytyy muistella tarinaa sellaisena kuin kuuli sen lapsena ensimmäistä kertaa. Aurinko sädehtii sisälle lasiseen tilaan. Kenties aurinko paistoi vuosia sitten samalla tavalla.

”Sethiel ei kyennyt vastustamaan hersiä. Hän taipui sen puoleen, lankesi. Hänen jälkeensä miehet eivät ole koskaan voineet enää tuntea yhteyttä edhaan. Noituus on jäänyt naisille vain siksi, että Sethiel katkaisi yhteyden luomalla eron portin kahdelle eri puolelle. Hän lankesi ja tuli hersin keskukseksi.”

Kidehl palauttaa katseensa jälleen käsiinsä, etsii luisevista sormista vastauksia. Magdalena puhuu miehistä ja naisista niin helposti, kuin sukupuolet edustaisivat kahta eri voimaa. Kidehl on aina ollut vain Kidehl, piittaamaton siitä, vetääkö ylleen hameen vai housut.

”Mitä tarkoittaa hersin keskukseksi tuleminen?” Kidehl kysyy tuntien itsensä lapseksi, joka juoksee äitinsä helmoissa kysyen kaikesta mahdollisesta.

”Siitä seikasta olen saanut kuulla vasta tiedonantajani myötä”, Magdalena tunnustaa. ”Hän kertoi minulle taannoin, että hersi tarvitsee keskuksen levittäytyäkseen. Sillä toisin kuin edha, joka vain antaa elämän, hersi pyrkii leviämään kaikkialle, tekemään kaikesta kaltaistaan. Se tahtoo mädättää Kalonian tahtonsa alle.”

Kidehl tuntee väristysten kulkevan kehossaan, kun Magdalena pysähtyy portin toiselle puolelle ja kumartuu tummalehtisen kasvin äärelle kuin se edustaisi aitoa hersiä.

”Sethielistä tuli hersille keskus, mikä eristi hänet muusta maailmasta sekä vaimostaan Helithistä”, Magdalena sanoo puhuen enemmän kasville kuin Kidehlille. ”He eivät onnistuneet jatkamaan yhdessä ihmisrotua vielä vuosikymmeniin. Silloin tapahtui jotakin merkillistä – alkuvoima päätti, että elämän jatkumiseksi sen täytyy syntyä toisaalle. Edha syntyi yhdessä uusien ihmisten kanssa länteen, sinne, missä Soledha sijaitsee vielä tänäkin päivänä.”

Magdalenan kasvoilla on yhä sekoitus lempeyttä sekä tulta, jotakin syvää ja rikkoutumatonta. Hän sivelee kasvin tummia lehtiä kuin olisi vanhempi, joka kertoo lapselleen tarinaa.

”Sanat säilyttävät useita unohdettuja merkityksiä. Nimessä Soledha on sana ’edha’ vielä tänäkin päivänä, vaikka itse voimasta ei ole tietoakaan lännessä”, Magdalena kertoo. ”Länteen todella kasvoi kuningaskunta, kuten alkuvoima tahtoikin. Lännen ihmiset, ensimmäiset yhdeksän kuningasta, onnistuivat luomaan maailman naisten ja edhan avulla, mutta he kadottivat edhan ensimetreillä. Kenties niin oli tarkoitettukin. Maailma syntyi, edha jäi idän Eldithiin ja säilyi lännessä vain maanosan nimessä.”

”Mitä Helithille ja Sethielille sitten tapahtui?”

”Katsos, Kidehl, he kaksi ovat tärkein osa tämän maailman historiaa”, Magdalena lausuu, ”emmekä me tiedä heistä vieläkään kaikkea. Emme mitenkään voi tietää kahdentuhannen vuoden historiaa täydellisesti, sillä kirjoitustaitokaan ei ole elänyt niin pitkään. Erään asian minä kuitenkin tiedän varmaksi.” Magdalena pitää tauon, kävelee portin toiselle puolelle Kidehlin luo.

”Helith ja Sethiel ovat vieläkin elossa.”

Kidehl ei huomaa hätkähtävänsä. Hän ei esitä ihmetteleviä lisäkysymyksiä, tuijottaa vain Magdalenaa kuin tämä olisi astellut hänen eteensä toisesta ulottuvuudesta. Kidehl, jonka maailma on ollut yhden metsän sisällä, ei voi kuvitellakaan sellaista todellisuutta, jossa suuret, ihmisistä riippumattomat voimat pyrkivät levittäytymään, ohjailemaan ihmistä. Sellaista todellisuutta, jossa ihmisikä venytetään kahteentuhanteen vuoteen näiden voimien puitteissa.

”Sethiel tiesi kohtalonsa hersin keskuksena. Helith sen sijaan ei voinut jättää rakasta maailmaansa hersin ja miehensä uhan alle, hänen täytyi jatkaa elämäänsä ikuisena olentona, suojelijana Eldithissä”, Magdalena kertoo. Sanat eivät tunnu hänen omiltaan. Kidehl uskoo niiden olevan vuosien takaa, Magdalenan isän kertomuksista.

”Tarinat noidista ja taikuudesta eivät ole syntyneet tyhjistä. Noitia syntyi, kun Helith ymmärsi voivansa koota piirin nuorista naisista. Hän on vuosisatojen ajan luonut uusia piirejä aina vain uusista naisista, tehnyt kaltaisistaan suojelijoita. Hän on kouluttanut heitä puhumaan edhan kanssa, löytämään omat vahvuutensa sen kautta. Kaiken sen hän on tehnyt vain, koska hänen oma miehensä taipui hersiin, muuttui myytiksi. Helith tunnetaan vielä Eldithissä, mutta Sethielin nimi on hiipunut pois – Eldithissä puhutaan vain Kaarnasta, jostakin ikuisesta ja pahasta, joka vaanii lapsia metsissä.”

Kidehl on hetken hiljaa. Maailma on alkanut piirtää kuvaansa hänen tietämättömien silmiensä eteen. Piirrosjälki on kuin Magdalenan kirjoista, hatara ja hahmotelmamainen. Silti riittävän selkeä Kidehlin ymmärrettäväksi.

”Tiedättekö te kaiken tämän vain, koska onnistuitte löytämään itsellenne tiedonantajan Eldithistä?”

”Tiedonantajani on ollut ehdottomasti tärkein tiedonlähteeni tähän mennessä”, Magdalena myöntää.

”Kuinka hän voi tietää niin paljon?”

”Kidehl, ystäväni, etkö sinä ole jo ymmärtänyt?” Aiemmin Magdalenassa kuplinut lapsenomainen huvittuneisuus, ilo, kuplii hänen olemuksensa läpi.

”Noitapiiri on edelleen olemassa. Nyt, kun hersi on käynyt levottomaksi, sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan”, Magdalena kertoo. Hänen katseensa porautuu suoraan Kidehliin.

”Kidehl. Minun tiedonantajani on noita, joka kuuluu piiriin.”

”Piiriin, jota johtaa…”

”Helith itse, luonnollisesti”, Magdalena lausuu vaivattomasti. Iltaan taittuva aurinko värjää Magdalenan vaaleat latvat kultaansa. Hetken hän hehkuu omassa tulessaan. Kidehl ei sano mitään. Aurinko, ymmärtäväinen, lämmin ja kaikkitietävä, on laskeutunut taivaalta hänen luokseen. Hän tuntee halua polvistua tämän edessä.