Luku
11: Liekin hehku
Yö tulee nopeasti Sigridin lähdettyä
kylästä. Satunnaisia valoja sytytetään portaille, jotta pimeys ei
iske vasten kasvoja. Ikkunaverhot suljetaan, lapset peitellään ja
tuutulaulut lauletaan. Yövartioon valitut ottavat paikkansa ja
koettavat olla vapisematta liikehtivän, elävän metsän reunalla.
Illusia ei saa nukuttua. Hän valvoo
Jeremian vierellä, hänen on käsketty niin Yvonnen kuin Iliaksenkin
toimesta pysyä siinä ja vahtia miehen tilaa. Kynttilän liekki
väpättää Illusian hengittäessä sitä vasten.
”Onko totta, että yksi sinun
kaltaisistasi lähti viemään viestiä kuningattarelleni?”
”Ai, sinä olet vielä hereillä.”
Jeremia naurahtaa. Keho värähtää
kivusta heti naurahduksen jälkeen, Illusia kumartuu lähemmäs.
”Sigrid lähti, koska hänen
sisarensa oli kuningattaresi tiedonantaja. Hän koki olevansa
vastuussa.”
Jeremia nyökkää vaisusti. Nuori
mies on tuskin voinut syödä saati liikkua koko Eldithissä
viettämänään aikana. Illusia on huolehtinut siitäkin. Hän on
tottunut olemaan toisia ihmisiä lähellä tavalla, joka ei vaadi
häneltä muuta kuin kykyä parantaa.
”Kerrohan, Illusia… Teillä on
kaikki voima maailmassa, ja silti te ette ole tuhonneet sitä, mikä
kimppuuni kävi”, Jeremia kuiskaa. ”Miksi?”
”Se ei ole niin helppoa”, Illusia
huokaisee. ”Vaikka kyläläisille kertoisi, että sinä tipuit
hevosesi selästä ja satutit itsesi, he eivät usko sitä.
Hyökkäyksiä on ollut niin monta. Eivätkä hyökkäykset ole asian
ydin – kyse on siitä, että hersi leviää kaikkialle, tuhoaa
kaiken, tekee kaikesta kaltaistaan. Edes johtajallamme Yvonnella,
sillä tapaamallasi punahiuksisella naisella, ei ole tarvittavaa
voimaa tuhota hersin keskusta.”
”Minä olen kuullut paljon edhasta
ja hersistä ennen tänne tuloani. Kuningattareni suku on ottanut
selvää niistä jo vuosikausia.” Jeremia pitää tauon. Ajattelee.
Harkitsee. ”Eikö olekin niin, että Yvonneksi kutsumasi nainen on
oikealta nimeltään Helith?”
Illusia vetää tuoliaan aavistuksen
kauemmas Jeremian sängystä. Hän piirtää ilmaan merkin, jota
Jeremia ei osaa lukea.
”Melisendessä tiedetään aivan
liikaa”, Illusia sihahtaa. Jeremia on ollut hänelle pelkästään
lämmin, mutta ajatus siitä, miten paljon mies tietää, saa
Illusian voimaan pahoin.
”Sinun rakkaasi sen kuningattarelle
kertoi. Hän täytti paljon sellaisia aukkoja, joihin hänen
majesteettinsa ei ollut löytänyt vastausta.”
Illusia sivuuttaa Jeremian maininnan
Lovisasta. Ei ole oikea hetki ajatella kuollutta naista.
”Mitä tarkoitusta varten hänen
majesteettinsa tahtoo tietää kaiken tämän? Naiset, jotka ovat
syntyneet Eldithin ulkopuolella, eivät voi koskaan oppia
käsittelemään edhaa. Hän ei tue hyötymään siitä lainkaan.”
”Kuningatar uskoo, että
hallitseminen lähtee yksilön tuntemisesta. Hän tahtoo tietää,
millaista maailmaa hallitsee. Hänen majesteettinsa on jatkuvassa
sodassa Soledhan yhdeksän kuninkaan kanssa, eikä hänellä ole
varaa käyttää resurssejaan ihmisten väliseen sotaan, jos käykin
ilmi, että idässä kohoaa suurempi uhka.”
Illusialla kestää hetki sulatella
Jeremian sanoja. Hän ymmärtää kuningattaren ajatusmaailmaa
paremmin kuin tahtoisi myöntää.
”Hersi on suurempi uhka kuin
yksikään ihmiskuningas, mutta Melisende ei voi auttaa meitä”,
Illusia huokaa. ”Olisi ihanaa kuvitella, että yön lapset – ne,
jotka hyökkäsivät kimppuusi – kukistuisivat aseiden voimalla.
Vielä kauniimpaa olisi, jos veitsi voisi lävistää hersin
keskuksen sydämen. Sinä tunnet Helithin tarinan, joten sinun täytyy
tuntea hersin keskuskin. Kaarna.”
Jeremia nyökkää. ”Hänelle tuntuu
olevan useita nimiä.”
”Useita nimiä, mutta ei ainuttakaan
tapaa tuhota häntä. Yvonnen voimat eivät siihen riitä. Kuinka
meidän muiden voimat voisivat riittää, jos kaksituhatta vuotta
vastausta etsinyt nainenkaan ei kykene häntä tappamaan?”
On Jeremian vuoro huokaista. Mies
kääntää kauniit kasvonsa pois Illusiasta.
”Kuningattarellani on nyt huomassaan
eräs, joka toivon mukaan tulee olemaan vielä hyödyksi teidän
käymässänne näkymättömässä sodassa.”
Illusia kohottaa kulmakarvojaan. Mies
ei voi puhua totta. Yhteys edhaan voi syntyä vain Eldithissä, voima
ei elä enää muualla. Eikä kukaan edhaton voi olla tilanteelle
hyödyksi.
”Joku sotilasko? Jeremia, ajatus on
kaunis, mutta… se tuskin toimii.” Illusia säikähtää omaa
ääntään. Hän käyttää miehestä tämän etunimeä niin
kevyesti.
Jeremia pudistaa vaaleaa päätään.
”Noita. Pohjoisen Kidehl Sarka,
ihminen, josta levisi huhuja jopa Melisendeen saakka. Magdalena
tietysti kiirehti saadakseen hänet luokseen, jotta Soledhan
kuninkaat eivät ehtisi ennen häntä.”
”Noita? Siinä on täytynyt
tapahtua erehdys. Edha ei –”
”Ei toimi niillä, jotka ovat
syntyneet Eldithin ulkopuolella, tiedän. Kuningattareni epäileekin,
että Kidehl on syntynyt täällä.”
”Yvonnen pitäisi tietää, jos
maailmassa on joku, joka osaa käyttää edhaa Eldithin ulkopuolella.
Sellainen on pelkkä myytti, ei edhaa ole muualla.”
”Oletko varma, ettei johtajanne
tiedä jo?”
Illusia sulkee suunsa. On totta, ettei
Yvonne kerro piirilleen kaikkea. Nainen, joka on elänyt maailman
synnystä asti, kantaa harteillaan niin suurta painoa, ettei voisi
edes kuvitella antavansa siitä kaikkea toisten kannettavaksi.
”Sigrid tuonee meille tiedon
aiheesta saapuessaan takaisin Melisendestä. Meidän tulee odottaa
vain muutamia auringonnousuja”, Illusia sanoo huokaisten. ”Sigridin
tuntien hänellä kestää kuitenkin kauemmin kuin pitäisi.”
Jeremia aistii tumman sävyn Illusian
sanojen takana.
”Sinä ja Sigridiksi kutsuttu nuori
nainen ette ilmeisemminkään ole läheisimpiä ystävyksiä.”
Illusia katsoo hetken Jeremiaa,
sipaisee ruusunpunaisen suortuvan silmiltään ja pudistaa sitten
päätään kuin olisi pitkään joutunut harkitsemaan elettään.
”Ei, emme me ole”, Illusia sanoo
madaltan ääntään. ”Sigrid kuvittelee olevansa niin vahvasti
Lovisan varjossa vielä tämän kuolemankin jälkeen, että tekee
kaikkensa tullakseen täydelliseksi edhassa. Tehdessään niin hän
vain todistaa Lovisan vaikuttavan häneen edelleen.” Illusia pitää
pienen tauon, antaa hengityksensä tasaantua ennen kuin jatkaa.
”Lisäksi… lisäksi meistä kumpikin on menettänyt vanhemman
sisaruksensa. Sellaisista asioista ei juuri tässä kylässä
keskustella. Se hiertää kumpaakin meistä, sillä kummallakaan ei
ollut sanalla sanoen lämmin suhde isosisarukseensa.”
Enempää Illusia ei sano. Hänen
vaikenemisensa antaa Jeremialle vastauksen jokaiseen tämän mielessä
risteilevään kysymykseen. Silti hän avaa suunsa, ei satuttaakseen
vaan ainoastaan ymmärtääkseen.
”Oliko isosisaruksesi veli vai
sisar?”
”Veli. Karl oli minun veljeni.”
Jeremia ei kysy enempää. Illusian
jäykistynyt olemus ei päästäisi ainuttakaan aiheeseen liittyvää
sanaa enää ulos.
”Minulla ei ole ainuttakaan
verisisarusta, mutta kuningatar Magdalena on aina ollut rinnallani.”
”Rakastatko sinä hänen korkeuttaan
kuin sisarta?”
”Melkein”, Jeremia sanoo hiljaa.
”Minun suhteeni kuningattareen on monimutkaisempi kuin yhdenkään
veljen suhde sisareensa, mutta kyllä, minä rakastan häntä hyvin
syvästi. En vain tiedä nimeä rakkaudelle, joka ei ole kuten
sänkynsä jakavien lämpö tai verisisarten uskollisuus.”
”Ei rakkaus tarvitse nimeä
ollakseen todellista.”
Jeremia ei ehdi vastata sanoihin,
jotka uppoavat läpi hänen ihostaan ja vajoavat syvälle lihaan,
sydämen viereen. Jeremia ei ole vuosiin saanut keneltäkään
mitään, mikä tuntuisi samalla tavalla hänessä. Jokin Illusian
tavassa olla lämmin, mutta samalla etäinen, saa Jeremian tuntemaan
olonsa hyväksytyksi.
Ovi käy, Jeremia ei saa sanottua
tytölle mitään, mikä osoittaisi, että hän arvostaa, kenties
jopa kiittää tätä tämän sanoista. Parannustuvan nariseva ovi
päästää sisään nuoren miehen, jonka hartiamittaiset ruskeat
hiukset on sidottu kiinni. Letti roikkuu niskassa. Niilan ilme on
hämmentynyt, mutta iloinen.
”Hyvää iltaa”, Niila sanoo
nyökäten Illusialle ja Jeremialle. Häntä ei ole virallisesti
esitelty Melisenden nuorelle miehelle, sillä kenellä tahansa ei ole
pääsyä parannustupaan tämän ollessa siellä. Kyläläisiä
kehotettiin elämään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niila
ei ole tavallinen kyläläinen. Abelin nimi roikkuu hänen kaulallaan
kuristaen sen mustelmille, edha tanssii suonissa tehden hänestä
erityisen. Niilalle on annettu paljon kantaakseen, ja silti hän
tervehtii toisia aidosti hymyillen.
”Niila, tässä on Jeremia”,
Illusia nyökkää sängyssä makaavaan mieheen päin, ”Jeremia,
Niila. Kylänjohtaja Iliaksen poika. Ja yksi meistä.”
Jeremia hymyilee tervehdykseksi. Hän
arvioi kylänjohtajan pojan kanssaan samanikäiseksi, vain muutaman
vuoden yli kaksikymmentävuotiaaksi. Jokin nuoren miehen herkissä
kasvoissa hämmentää Jeremiaa. Aivan kuin Niila etsisi jatkuvasti
jotakin.
”Minä”, Niila aloittaa varovasti,
”tulin vain esittäytymään, koska ajattelin, että…” Katse
lasittuu. Niila pudistaa päätään. ”Ei, anteeksi. Minä halusin
vain esittäytyä, sillä koen, että jokaisen piiriin kuuluvan tulee
tehdä niin.”
Kynttilänvalo heijastaa Niilan
kasvoille huolen. Illusia tuijottaa häntä kuin ei ymmärtäisi
lainkaan, miksi poika on tullut paikalle. Yö on jo pitkällä, hänen
tulisi nukkua syvää unta.
”Estherkään ei ole vaivautunut
esittäytymään”, Illusia naurahtaa vain rikkoakseen lyijynraskaan
tunnelman, ”tosin hänen en muutenkaan soisi tulevan tänne saakka.
Ties mitä se tyttö saisi päähänsä.”
”Esther kuuluu piiriin siinä missä
me muutkin.” Niilan äänessä ei ole ärsyynnystä. Se on
pelkästään toteava.
”Illusia on kertonut minulle paljon
piiristä”, Jeremia sanoo hymyillen Niilalle. Jokin vaalean miehen
olemuksessa rauhoittaa Niilaa. Siltikään poika ei istu alas vaan
jää paikalleen astelemaan kuin olisi suunnattoman hermostunut
jostakin.
”Niinkö?”
”Me olemme jakaneet paljon tietoa
istuessamme täällä. Aika ei valu maanrakoihin, jos sen käyttää
jonkun kanssa”, Illusia vastaa.
”Illusiasta on ollut paljon apua”,
Jeremia vahvistaa. ”Minä en todennäköisesti ole vielä hetkeen
siinä kunnossa, että voisin palata Melisendeen. Onneksi yksi teidän
piiristänne lähti puolestani. Hevosenikin on varmasti jo karannut,
minun tulee keksiä jokin toinen keino päästä takaisin…”
Innostunut pilke syttyy Niilan
silmiin. Hermostus liukenee ilmaan.
”Hevosesi? Te kuljette Melisendessä
hevosilla?”
Jeremia nauraa. Hänen naurunsa saa
Niilan pysähtymään kesken levottoman askelluksensa. On kuin
auringonsäde olisi laskeutunut yöllä hänen luokseen.
”Ne, joilla on varaa, kulkevat”,
Jeremia korjaa.
”Niin tietenkin.” Kiilto silmissä
himmenee.
Jeremia tunnistaa uteliaisuuden nuoren
miehen olemuksessa. Mitä ikinä hän onkin tullut parannustupaan
etsimään, hän ei ole vielä löytänyt sitä.
”Sinä näytät aivan siltä, että
haluaisit kuulla Melisendestä. Oletko koskaan käynyt Eldithin
ulkopuolella?”
Niila pudistaa päätään.
”En. En vielä.”
”Haluaisitko sinä?” Jeremia
tietää jo vastauksen.
Niilan kasvoille piirtyy hymy, jonka
kaltaista Jeremia ei ole koskaan nähnyt kenelläkään muulla. Suru
on käsinkosketeltavissa, se leijuu ilmassa raskaana peittona.
”Minä en voi, sillä sekä kylä
että piiri tarvitsevat minua. Minä tiedän velvollisuuteni.”
Niila kääntyy kohti ovea.
Askelluksessa on vielä palanen kuumeisuutta, kuin poika ei osaisi
päättää, minne menisi ja mitä sanoisi. Ovi avautuu hänelle
narahtaen kolmesti.
”Anteeksi, Illusia, että tulin näin
yllättäen”, Niila henkäisee. ”En itsekään tiedä, mitä
teen.” Ovi sulkeutuu rysähtäen. Illusia jää tuijottamaan pojan
perään kykenemättä lukemaan tämän häilyväisestä
läsnäolostaan mitään.
”Olen pahoillani, en tiedä, mikä
hänellä oli”, Illusia huokaisee katsoen yhä suljettua ovea ja
paksuja, vahvoja hirsiä sen yläpuolella. Puu suojaa sairaita.
”Hän kantoi pelkoa mukanaan.”
”Pelkoa? Minusta Niila vaikutti vain
hämmentyneeltä.”
”Hänen elekielensä kertoi minulle,
että hän oli peloissaan. Katsoitko hänen silmiään? Hän oli
itkenyt ennen tänne tuloaan. Hänen on täytynyt tulla impulssin
varassa.”
Illusian vihreät silmät kääntyvät
Jeremiaan. Mies lausuu havaintojaan sellaisella äänellä, jolla
puhutaan vuoden sadosta, muuttuvasta säästä tai keskinkertaisesta
riistakaudesta. Tavallisista asioista. Aivan kuin mies katselisi
päivästä toiseen ihmisiä, oppisi tunnistamaan heidän oikkunsa
heidän tavastaan kävellä.
”Hänellä mahtaa olla melkoiset
odotukset”, Jeremia jatkaa.
”Oletan niin.”
”Oletat?”
Illusia huokaisee.
”Minä en juuri tunne kylän
ihmisiä, en edes piiriin kuuluvia. Puhun satunnaisesti kyläläisten
kanssa, mutta he eivät juuri pidä minusta.”
”Miksi he eivät pidä sinusta?”
”Minä en kaiketi ole erityisen hyvä
ihminen.”
”Tarvitseeko sinun olla hyvä
ihminen, kun pystyit pelastamaan tuntemattoman miehen metsästä
varmalta kuolemalta?”
Illusian keho on kuin halvaantunut.
Hän ei kykene kääntymään, ei nousemaan ylös. Happi kulkee
sisään kuin punainen naru, joka uppoaa kurkkuun, mutta ei pääse
ylös. Kenties Jeremia on oikeassa. Illusia osaa paljon asioita,
joiden tekemiseen ei tarvitse olla hyvä ihminen. Hänen kätensä
parantavat ja aistinsa käskevät häntä auttamaan, jos veren haju
täyttää ne.
”Ehkä niin”, Illusia huokaisee,
”mutta silti sinä olit meistä se, joka osasi lukea Niilaa
paremmin, vaikka näit hänet ensimmäistä kertaa.”
”Ei tämä ollut ensimmäinen
kosketukseni Niila Abeliin.”
Illusia kohottaa kulmiaan.
”Sinä olet puhunut minulle hänestä
aivan kuten muistakin piiriin kuuluvista. Olin jo piirtänyt
mielessäni hänen kuvansa, kuvitellut hänet eteeni elävänä ja
hengittävänä. Mietin, millainen hänen yhteytensä on edhaan,
miten hän kävelee. Nyt mielikuvani vain täydentyi. Aukkoihin tuli
sisältöä.”
Jälleen kerran Illusia pysyy
sanattomana. Henki kulkee jo aavistuksen verran paremmin, mutta
hämmennys ja nimetön kunnioitus sykkivät kehossa estäen sitä
liikkumasta.
”Edhan kerrotaan toimivan vain
naisilla”, Jeremia pohtii, ”mutta Niila sanoi olevansa poikkeus.
Kuinka sellainen on mahdollista?” Jeremia puhuu kuin tuntisi syyn
edhan ja miesten kuilun välillä. Illusia tulkitsee, ettei hänen
tarvitse avata taustaa sen suuremmin.
”Meistä kukaan ei tiedä. Yvonne ja
Sylvia – Niilan äiti – kertovat tarinaa siitä, kuinka perhoset
parveilivat Niilan pienen kehon ympärillä tämän ollessa vasta
vauva. Sillä tavoin Yvonne tiesi edhan valinneen pojan. Hän ei
kysynyt, miksi. Hän vain otti Niilan siipiensä suojiin.”
Jeremia nyökkää vaisusti. Hän
yrittää kääntää kylkeään hirsiseinää vasten, mutta kipu
keskivartalossa lävistää kehon sallimatta hänen liikkua. Jeremia
päästää hiljaisen valituksen ja pysyy selällään, katse
tummassa katossa. Liekki vierellä lepattaa kuin merkiksi siitä,
että olisi jo suljettava silmät ja annettava unen kuljettaa aamuun.
”Ser erran méra hersi, Jeremia.
Hyvää yötä”, Illusia sanoo.
”Tuota minä en sentään ymmärrä.”
Jeremian ääni on väsynyt, mutta yhä hyväntuulinen.
”Suojele hersiltä. Me
noidiksi kutsutut sanomme niin suojataksemme ylle kaartuvan yön
hersiltä. Se on eräänlainen rukous.”
Liekki valaisee Jeremian kalpean
hymyn.
”Meilläpäin ei juuri rukouksia
lausuta. Kenties vain Eldithissä osataan vielä pelätä niin kuin
ihmisen tulisikin.” Jeremia sulkee huokaisten silmänsä. ”Hyvää
yötä, Illusia. Olkoon unesi liekinhehkuisia ja lämpimiä.”
”Hyvää yötä, Jeremia”, Illusia
kuiskaa ja nousee ylös kävelläkseen kotiinsa. Hän puhaltaa liekin
sammuksiin, laskee pimeän hiljaisen hirren sisälle. Hämärä on
muuttunut valvoessa mustaksi verhoksi. Valo viipyilee enää vain
suljettujen silmien takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti