keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 23


Luku 23: Tasapainon taakka

Kidehlin silmänalusista näkyy, ettei hän ole nukkunut koko yönä. Hän makaa Injen vanhassa sängyssä Yvonnen noustessa ylös ennen auringonnousua. Yvonne on tottunut olemaan ensimmäinen hereillä.

Hyvää huomenta, Kidehl”, Yvonne lausuu vetäen valkean mekon alushameensa ylle. ”Saitko nukuttua lainkaan?”
Kidehlin silmät seisovat päässä. Hän nousee istumaan, sukii takkuisia hiuksiaan. Hetken ajan Yvonnen sydän sykkii nopeammin, hetken ajan hän rekisteröi ainoastaan sängyn, jolla kukaan ei ole vuosiin nukkunut. Inje ei enää koskaan ole kotona, Inje kulkee pimeässä muiden yön lapsien kanssa. Sitten Kidehlin piirteet selkeytyvät Yvonnelle ja hän näkee, että sängyssä istuu pitkä, nuori noita, joka on viettänyt ensimmäisen yönsä Eldithissä.

Kidehlin katse ei saa Yvonnen sydäntä rauhoittumaan. Se on eksynyt kuin lapsella, kuin jollakulla, joka tarvitsisi vain hänen rakkautensa pysyäkseen hengissä. Yvonne kiristää mekkonsa nyörit, hengittää sisään ja ulos, kunnes sydän rauhoittuu.

Mitä tänään tapahtuu?” Kidehlin ääni pahentaa vaikutelmaa lapsesta. Se on hiljainen ja valju, täysin avuton.
Tänään me puhumme hieman sinusta. Kävelemme metsässä, tutustumme edhaan. Vietät koko päivän minun kanssani.”
Entä muu piiri?”
Tutustut heihin ajallaan. Nyt on tärkeää saada sinun yhteytesi edhaan kuntoon.”

Yvonne vihaa äänensä värittömyyttä, aivan kuin hän puhuisi talonsa seinille eikä toiselle ihmiselle, elävälle ja hengittävälle. Jos Kidehl on itkenyt yöllä, hän on tehnyt sen hiljaa. Yvonnesta tuntuu vaikealta kuvitella, että hänen nukkuessaan joku toinen on hengittänyt kipuaan ulos saman katon alla.

Kuningatar lähetti mukaasi vaatteita. Pue ne päällesi ja tule perässäni ulos, edha on puhtaimmillaan varhain aamusta”, Yvonne sanoo astellen ulos mökistään. Aamu on hämärä, kaste peittää nurmen. Oven takana, polun viereisellä kannolla istuu mies. Yvonne hätkähtää nähdessään Iliaksen pitkät hiukset ja kumartuneen ruumiin niin lähellä omaa kotiaan. Hän kävelee ripeästi miehen luo. Kun Ilias nostaa kasvonsa, Yvonne erottaa mustat juonteet silmien alla ja haavauman huulissa.

Ilias?”
Mies lyö käden reittään vasten. Yvonne ei säpsähdä, Iliaksen kulma nykii aivan kuin mies ei olisi saanut haluamaansa reaktiota.
Mihin sinä piilotit sen kuningattaren tuoman lapsen?”
Kidehl asuu toistaiseksi luonani. Hänelle on saatava oma asumus, sillä hän on tärkeä osa piiriäni.”
Sinä et enää käytä kiertoilmausta noitapuuhistasi, vaikka tiedät, että voisin tapattaa sinut niiden vuoksi koska tahansa.”
Niin kuin tapatit Lovisan?”
Sinäpä teitkin paljon hänen eteensä. Heti, kun joku muuttuu hyödyttömäksi pienelle piirillesi, hänet voidaan uhrata.”

Yvonnen lujaa hakannut sydän lakkaa hetkeksi hakkaamasta lainkaan. Leukaperät kiristyvät, ryhti suoristuu. Yvonne haastaa kylänjohtajan katsomaan häntä silmiin. Ilias on painanut päänsä alas, hänen katseensa harhailee aamukasteen koristamalla kevätnurmella.

Piirin hyöty on Kalonian hyöty”, Yvonne sanoo menettämättä voimaa äänessään. ”Tulet huomaamaan sen.”
Olen kyllästynyt katsomaan toimiasi sivusta. Sinulle ei yksikään hallitsijan irvikuva enää käy kumartamassa.”
Sinun johtajuutesi ei vähene, vaikka kuningatar kumarsikin edessäni. Olen käskenyt sinua luottamaan minuun. Kuningatarkin tekee niin.”
Kuningatarkin on vain nainen. En aio enää katsoa teidän juonitteluanne sivusta, minä tunnen pahan tässä maassa. Te ette tee mitään sen tuhoamiseksi.”
Minä teen koko ajan. Kuningatar toi minulle viimeisen pelinappulani, anna minun pelata tämä peli loppuun.”

Ilias tuhahtaa siirtäen hiukset silmiltään. Ne valuvat kasvoille väsähtäneinä.
Miksi mitään ei tapahdu?”
Se, että sinä et tunne jonkin tapahtuvan, ei tarkoita sitä, ettei se tapahdu. Viimeisen kerran – luota minuun.”
Luottamukseni on vähissä, Koitar. En tiedä, mitä te naiset suunnittelette, mutta paine kasvaa öisin. Metsä on ollut hiljaa, mutta pahaenteinen. Aivan kuin se olisi sairas.”
Yö odottaa. Mekin odotamme.”
Minä olen kyllästynyt odottamaan.”

Ilias nousee ylös, hänen pitkä kehonsa kohoaa Yvonnen yläpuolelle. Naista huvittaa miehen tapa korostaa kokoaan tilanteessa, jossa kokee olevansa ahtaalla.
Saanen muistuttaa sinua siitä, että sinun poikasi on osa minun piiriäni. Hän kuuluu minulle aivan kuin vaimosikin olisi kuulunut, ellei hän olisi valinnut toisin.”
Sylvia valitsi viisaasti kääntäessään sinulle selkänsä. Ja Niila tekee vielä samoin, jos hän on minun poikani.”
Hän ei ole koskaan ollut sinun poikasi, Ilias. Niila ei kuulu sinulle, hän on valintansa tehnyt.”

Kun Iliaksen käsi kohoaa, se törmää ilmaan, edha ottaa sen vastaan. Yvonne seisoo pitäen katseensa miehessä. Hän imee itseensä Iliaksen laajenevien silmien kauhun, kun käsi ei kykenekään satuttamaan Yvonnea. Edha säkenöi ilmassa, sen kipinöinnin saattaa kuulla ymmärtämätönkin korvapari. Yvonnen hiukset hulmuavat sen voimasta, helma tarttuu edhan tuuleen. Ilias perääntyy, vie kätensä ruumistaan vasten ja katsoo naista lähes vauhkoontuneena.

Noita!” Ilias huutaa osoittaen Yvonnea kädellä, joka ei kohonnut iskuun. ”Noita sinä olet, et mitään muuta!” Pelko puhuu miehen kautta.
Sinä olet aina tiennyt, mikä minä olen. Olet aina tiennyt tehtäväni Kalonian suojelijana.”
Pidä taikuutesi kaukana minusta ja perheestäni! Minä en anna sinun enää kertaakaan mädättää minun tai poikani aivoituksia noituudellasi.”
Mitä sinä kuvittelit tekeväsi minulle?” Yvonnesta pääsee aidon huvittunut, korkea nauru. ”Et pääse lähellenikään, jos päätän niin. Et voi viedä siveellisyyttäni niin kuin veit Lovisan oman, sillä minä en toimi kuten oppilaani. Et voi hakata minua hiljaiseksi niin kuin vaimosi. Mitä ajattelit tehdä?”

Yvonne ei ole vuosiin joutunut käyttämään ääntään, ei kutsumaan edhaa suojatakseen itseään miehen kädeltä. Vuosikymmenten ajan ovat kylää johtaneet miehet luottaneet häneen, ymmärtäneet, että Koittaren kuuluu saada toimia omilla ehdoillaan. Ilias on noitavainoja seuranneen rauhallisen ajan ensimmäinen johtaja, jonka kärsivällisyys ei riitä pitämään kättä alhaalla.

Pelko Iliaksen kasvoilla on kuin ruokaa Yvonnelle. Ei ole mitään, mitä mies voisi tehdä. Edha Yvonnessa on väkevää, se tukkii ilman, tunkeutuu suoraan Iliaksen ytimeen. Ilias pelkää sitä vain, koska ei ymmärrä sen luonnetta sen paremmin kuin omaansakaan.

Sinä olet vienyt minulta niin Sylvian kuin Lovisankin, joista kumpaakaan en anna sinulle anteeksi”, Yvonne sanoo muistellen Lovisaa, joka itkien kertoi voimakkaan miehen tunkeutuneen häneen vieden edhan valon pois. Lovisan ei tarvinnut kertoa miehen olleen Ilias, naiselta viety edha kertoi sen hänen puolestaan.
Niilan minä pidän ja Kidehlin sinä majoitat kylääsi. Kaikki päättyy tänä keväänä. Malta vielä, venytä luottamustasi.”

Ilias ei sano mitään. Hänen silmänsä leimuavat. Mies ei kuitenkaan voi tehdä mitään, hän ei uskalla lähestyä Yvonnea enää askeleellakaan. Hän ei niele ylpeyttään vaan pukee sen koko pitkään olemukseensa, poistuu se viittanaan. Miehen huuli on yhä rikki, kenties Sylvia vihdoin löi takaisin. Niilaa mies ei ole voinut piestä alas, Niilan Yvonne tunsi metsässä edellisenä yönä. Ilias poistuu hiljaiseen ylpeyteensä kiedottuna. Katse on kuin loukatulla.

Yvonne kääntyy takaisin kotiinsa päin. Kidehl istuu mökin portailla, hänen on täytynyt nähdä koko tilanne. Yvonne viittoo Kidehliä luokseen, aamu on jo pitkällä.
Oletko kunnossa?”
Minäkö?” Yvonne naurahtaa. ”Olen, kiitos. Iliasta on vain opeteltava käsittelemään.”
Johtuuko tämä minusta? Siitä, että kuningatar Magdalena toi minut tänne?”
Yvonne on erottavinaan haikean sävyn kuningattaren nimen kohdalla. Hän ei sano siitä mitään, sävyä ei saa syventää, jotta Kidehlin keskittyminen ei herpaannu.
Ei pelkästään”, Yvonne huokaisee. ”Iliaksen on aina ollut vaikeaa hyväksyä sitä, että tiedän maailman menosta enemmän kuin hän. Mutta hänen on pakko oppia hyväksymään, jos hän haluaa Kalonian selviytyvän. Älä sinä huoli hänestä.”

Kylänjohtajan sanat kaikuvat Yvonnen mielessä vielä metsässäkin. Vaikka puut ovat armollisia ja edha tervehtii kevyellä tuulahduksella jo metsän reunalla, Yvonne ajattelee vain kohotettua kättä. Oli vain ajan kysymys, että Ilias meni niin pitkälle. Raja on ylitetty, Yvonnen ei tarvitse enää välittää. Hänen tulee vain pitää mies erossa hänen maailmastaan.

Kuuletko sinä sen?” Kidehlin silmät laajenevat hänen kävellessään mättäillä. Kädet kurottavat oksia, ottavat vastaan edhan viestin. ”Se laulaa minulle.” Innostus tarttuu Kidehliin kiinni, se tanssittaa itseään hänen kehollaan. Hän juoksee puiden välissä kuin kuuro, joka on saanut maailman äänet takaisin. Jokainen puu antaa uuden viestin, jokainen lintu laulaa uutta säveltä.

Aamulla edha on puhtain, se on yhtä sinun sielusi kanssa”, Yvonne sanoo hymyillen Kidehlin innolle. Kaikki Kidehlissä on niin nuorta, niin avointa. Hän ei ole sulkenut itseltään ainuttakaan ovea.
Se ei tunnu tältä missään muualla.” Kidehl pysähtyy, levittää kätensä auki. Hänen raajansa ovat pitkät ja kapeat, aivan kuin hän ei olisi syntynyt Kalonian taivaan alla lainkaan. Yvonne ei ole koskaan nähnyt ketään vastaavaa.

Kidehl, tiedäthän sinä, että edhaa ei ole enää muualla kuin Eldithissä? Se on kulunut loppuun lännessä jo kauan sitten. Tämä maailma on rakennettu sen avulla, mutta se on kulutettu pois.”
Into ei kuole Kidehlin kasvoille. Hän katsoo Yvonnea yhä yhtä vilpitön katse kasvoillaan, vaikka nainen on juuri tyrmännyt hänen sanansa.
Minä sain koottua elämäni Runassa sen avulla.” Magdalenakin sanoi niin.
Niin, Kidehl, siksi olenkin kiitollinen siitä, että olet nyt luonani. Kaltaistasi ei ole syntynyt koskaan aiemmin.”

Yvonne viittoo Kidehliä lähemmäs. Aurinko ei ole vielä noussut, metsä elää sinessään.
Haluan aloittaa kanssasi nopeasti. Missä osassa kehoasi tunnet edhan?”
Kaikkialla.”
Hyvä on”, Yvonne nyökkää. ”Kutsu sitä. Näytä minulle, miten rakensit sen avulla elämäsi.”

Hetken Kidehl empii, kuljettaa kädet kehonsa eteen. Sitten hän sulkee silmänsä, hengittää voimaa sisäänsä. Yvonne tuntee, kuinka edha kerrostuu Kidehlin ympärille, luo suojan kaikelta muulta. Kun Kidehl avaa silmänsä, niiden mustuus kuhisee, elää kuin lintuparvi. Voima hehkuu hänen ympärillään kerrostumana, jota Yvonne ei voi ylittää.

Yvonne ojentaa kättään, pyrkii Kidehlin lähelle, yrittää sipaista hiukset korvan taa. Edha vastustaa, tiukkenee Kidehlin ympärille näkymättömäksi suojaksi. Yvonne, joka on elänyt edha suonissaan koko elämänsä, ei pääse ylittämään Kidehlin suojausta. Ilma väreilee hänen edessään, hän tietää kätensä syöpyvän, jos yrittäisi lähemmäs. Toisin kuin hänessä, Kidehlissä edha ilmenee vahvana ja tummana. Sillä on musta sivuääni, sävel, jota Yvonne ei tunnista.

Riittää”, Yvonne sanoo. ”Tämä on tarpeeksi.”
Hetken Kidehlin mustina leiskuvat silmät katsovat Yvonnea kuin eivät tunnistaisi tätä. Sitten katse selkenee, lintuparvi hiljentyy. Aura tasoittuu, Yvonne uskaltaa jälleen ottaa askeleen Kidehliä kohti.

En ole todistanut kenenkään käsittelevän edhaa vastaavalla tavalla.”
Kidehl kohottaa kulmakarvojaan. Vieno hymy käväisee suupielillä.
Seuraa minua. Minun on saatava tietää, ovatko arvaukseni osuneet oikeaan.”

Kidehl seuraa Yvonnea tuntien joka askeleella edhan soljuvan sisällään. Ympäristö laulaa hänelle heidän käydessään syvemmälle metsään. Kidehlin sisällä on yhä musta kohta, Magdalenan ikuisesti tummaksi jättämä. Edha istuu sen päällä, leikkii ja tanssii kevyesti kuin ajatus.

Honkien ja koivujen takaa paljastuu näky, joka on Kidehlille tuttu. Portti kohoaa keskellä metsää todellisena, luonnon koristelemana. Köynnökset ja lehvät peittävät suurta, korkealle kohoavaa porttia. Perhoset lepattavat sen lähettyvillä, keimailevat ilmassa lentämättä portin toiselle puolelle.

Se on paljon kauniimpi kuin kuvittelin”, Kidehl hengähtää. Hän ottaa varomattomia askelia porttia kohti tuntematta sen toisella puolella asuvaa voimaa. Sen kaiku asuu hänessä, mutta hän ei tunnista sitä. Kidehl on lumoutunut portista. Vuosituhannet ovat piirtyneet sen kylkiin. Hento kuiskaus juoksee Kidehlin kehon läpi, kun hän astuu lähemmäs. Yvonne ei estä tai kehota, hän jää taaemmas ja katsoo, kuinka hersi reagoi puhtaaseen sieluun.

Kidehl kävelee portin tykö kuin lapsi. Ajatukset eivät pysäytä häntä, huolta ei ole kirjoitettu hänen sisälleen. Sokeana hän astelee portin luo, varoo perhosia, vaikka ne kieppuvat hänen ympärillään äänettömänä varoituksena.

Portilla jalat pettävät. Varoitukset kaikkoavat taa, voima iskeytyy Kidehlin läpi kuin punainen nuoli. Perhoset lentävät pois, katoavat avautuvaan aamuun. Kidehl pysyy polvillaan, haukkoo happea, haroo ilmaa tarttuakseen mihin tahansa elolliseen, joka pitää hänet maailmassa.

Yvonne näkee olleensa oikeassa. Tumma, vaarallinen tuntu Kidehlissä piti alun alkaen paikkaansa. Kun Kidehl haroo maata portilla, Yvonne tietää, mitä tämä näkee, mitä tämä kuulee. Hersi juoksee Kidehlin läpi tuhoamatta häntä. Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin pitänyt kumpaakin voimaa sisällään. Kiddel vapisee ja vääntelehtii hersin ja edhan risteillessä hänessä, mutta silmät eivät menetä kiintopistettään. Kidehl säilyttää minuutensa.

Yvonne ei katso oikeudekseen koskea. Hän ei voi keskeyttää luontoa. Kidehl on polvillaan kahden voiman armoilla. Niistä kumpikin juoksee hänessä, tahtoo hänet omakseen. Hän on juurillaan, paikassa, jossa tuli eläväksi. Yvonne tuntee jännitteen, joka Kidehlistä lähtee. Hän ymmärtää pysyä kaukana, sillä voimien kulminoituma toisessa olennossa on vahvempi kuin mikään hänen koskaan mukanaan kantama.

Kun Kidehl lakkaa kakomasta kuin tukehtuisi, hänen kasvonsa kohdistuvat lumenvalkeina suoraan Yvonneen. Hän nostaa pitkän, hontelon runkonsa maasta, kietoo kädet ympärilleen ja astelee takaisin Yvonnen luo, edhan puolelle. Yvonne näkee Kidehlin tunnistavan edhan kutsun. Hän on päättänyt seurata sitä.

Miksi sinä et kertonut?” Kidehlin ilme on säälimätön, kysymyksiä täynnä.
Mitä tarkoitat?” Kidehl on voinut nähdä mitä vain. Yvonne tietää, mitä tämä tarkoittaa, mutta kysyy siitä huolimatta.
Minun äitini.” Ääni saa syvemmän sävyn. ”Syntymäni. Kaikki.”
Tämän takia toin sinut tänne.”

Kidehl horjuu. Hän kallistuu eteenpäin, mutta voima ottaa vastaan, edha pitää hänet pystyssä.
Sinä tiesit, mitä näkisin. Ja kuulisin.”
Mitä sinä näit?”
Sen yön”, Kidehl sanoo äänellä, joka ei enää koskaan palaa entiselleen, ”yön, jona synnyin. Ja monta muuta, paljon vanhempaa. Tämä portti kantaa liikaa muistoja. Liikaa kuolemaa.”
Mitä tarkoitat?”

Kidehlin ohut sormi osoittaa portin toiselle puolelle, metsäkaistaleelle, jonne perhoset eivät käy.
Sinunko he ovat? He, jotka ovat syntyneet ja kuolleet portille, siirtyneet varjoihin. Yön lapset.”
Yvonne kavahtaa. Kidehlin läsnäolo muuttuu hänelle raskaaksi, painostavaksi. On kuin Kidehl itse olisi sekoitus voimia, absoluuttista energiaa, joka esiintyy ihmisen muodossa. Yvonne ei voi valjastaa sellaista itselleen.

Minä olen yön äiti”, Yvonne huokaa kohdaten Kidehlin mustat silmät ja niiden takana sykkivän hämmennyksen, pelonkin. ”Kaikki paha, epäkuollut portin toisella puolella on lähtöisin minusta.” Kun Kidehl ei sano mitään, Yvonne kävelee lähelle, jotta saattaa tuntea risteilevien voimien kentän ihollaan.
Mutta minä tiedän vastuuni. Helith tarkoittaa vanhalla, eldithiläisellä kalonialla suojelijaa. Se minä olen, minä kannan vastuuni. Päästin mieheni pois ja synnytin pelkkää pahaa, mutta kitken kaiken sen.” Ylpeys ei poistu Yvonnen ruumiista, hän kantaa itsensä pystypäin.

Entä mikä minä olen?” Epävarmuus, lapsenomainen pelko palaa Kidehlin ääneen. Se on häivähdys siitä henkilöstä, joka vielä hetki sitten käveli varomatta portille ja vastaanotti kaiken, mitä sillä oli antaa.
Sinä olet tasapaino”, Yvonne sanoo vihdoin varmana aavistuksestaan. ”Olet syntynyt portin keskelle, molemmat voimat puhuvat kauttasi kaikkialla Kaloniassa. Jokin maailmassa on loksahtanut kohdalleen vain sinussa.”
Siksikö minä kuulen kuolleet?”
Siksi. Kuulet vain sen, mitä hersi tahtoo sinulle kertoa. Aivan kuin vastavoima ei viettelisi sinua vaan pelkästään puhuisi sinulle.”

Kidehl kävelee Yvonnen ohi, palaa puiden suojiin, kauemmas ikuisesta portista, maailman alusta.
Voimat ovat erilaiset, mutta pystyn puhumaan molemmille. Hersi ei tahdo minulle pahaa sen suuremmin kuin edhakaan.”
Yvonne tunnistaa sanat. Hänen oma poikansa on sanonut vuosisatoja sitten aivan samoin, miehensä tätä ennen.

On olemassa vain kaksi erilaista voimaa. Pahuuden me luomme itse.

Me tarvitsemme tasapainoa”, Yvonne sanoo, ”ja me tarvitsemme sinua. Pystyt lähestymään kumpaakin voimaa ilman oletuksia. Kukaan muu ei ole koskaan pystynyt.”
Yvonne osaa lukea jo Kidehlin ulkomuodosta, miksi tämä ei katso voimia värittynein katsein. Sotkuiset, ruskeat suortuvat ja alinomaan hätääntynyt katse, pitkät raajat, kuin liian nopeasti kasvaneet. Kidehlissä ei ole mitään varmaa, hän ei ole lyönyt mitään lukkoon. Eikä hän katso mitään haluten omistaa sen. Ei sen jälkeen, kun kuningatar Magdalena käveli metsään, vei valonsa helmat hänen ulottumattomiinsa.

Sinä tulet ymmärtämään, miksi hersiin taipuminen mielletään pahana. Kenties tulet vielä ymmärtämään yön lapsiakin, heitä ei voi olla kohtaamatta Eldithissä. Älä mene öisin metsään. Älä koskaan.”
Miltä he näyttävät?”
Sen sinä saat löytää itse.”
Miksi juuri minä? Kuka minut valitsi?”
Joskus asioiden on vain tarkoitus tapahtua tietyllä tapaa. Sinä kuulit äitisi äänen. Tiedät nyt, että hän halusi sinun syntyvän. Ja minä haluan sinut vierelleni.”

Portin antamien muistojen, katkonaisten tiedonpalasten paino laskeutuu Kidehlin harteille kerralla. Hän vetää syvään henkeä ja laahautuu mäntyä vasten maahan, painaa pään polviinsa. Hetken Yvonne todistaa, kuinka Kidehl painautuu aivan itseään vasten, vapisee muutamia sekunteja ja päästää sitten irti. Silmät seisovat päässä, ilme on hengästynyt.

Hyvä on”, Kidehl kuiskaa, ”minä jään, vaikka en tiedä, kuka olen.”
Minä tiedän nyt, mikä sinä olet. Se on jo alku.” Vain Yvonne voi sanoa niin. Hän on aina sysännyt itsensä taustalle, keskittynyt olemaan vain suojelija.
Saisinko… Saisinko olla hetken yksin?”
Älä tee mitään harkitsematonta. Portista et saa käydä.”
Sinä annoit minun mennä vain, koska halusit tämän tapahtuvan.”
Yvonnen hiljainen olemus antaa vastauksen.
En tee mitään, lupaan sen. Jos vain…”

Yvonne nyökkää. Vaikka hän ei ymmärrä ihmisiä, ei näe heidän tunteidensa pohjaan saakka, hän tietää ilmeestä, milloin yksilön raja tulee vastaan. Kidehl ei kykene nousemaan, ellei saa hetkeksi vetää puhdasta, todellista ilmaa keuhkoihinsa. Muistot eivät puhdistu muuten.

Yvonne kävelee puiden sekaan, etsii polun alleen. Kidehl saa jäädä. Hän näkee, kuinka Yvonnen oranssit hiukset katoavat keinuen metsään. Kaiken paino leijuu Kidehlin yllä, kiusoittelee häntä. Portin lataus on liian suuri kestää kerralla. Kidehl ei kykene nousemaan ylös. Kyyneleet eivät valu poskille, silmät eivät päästä niistä irti. Hetken Kidehl on vain irrallaan, yksin muistojen virrassa. Hersin ja edhan leluna.

Magdalena”, Kidehl huomaa kuiskaavansa puille, joissa lepäävää edhaa kohti hän ei jaksa kurottaa uudelleen. ”Minä en tiennyt, mitä pelkään, kun kysyit sitä minulta.” Valo on viety pois. Tilalla on voimaa, suunnatonta ja repivää, kahtia jaettua. Kidehl seisoo sen keskellä, näkee molemmat puolet voimatta tuomita kumpaakaan.

Nyt minä tiedän.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti