Luku
23: Tasapainon taakka
Kidehlin silmänalusista näkyy, ettei
hän ole nukkunut koko yönä. Hän makaa Injen vanhassa sängyssä
Yvonnen noustessa ylös ennen auringonnousua. Yvonne on tottunut
olemaan ensimmäinen hereillä.
”Hyvää huomenta, Kidehl”, Yvonne
lausuu vetäen valkean mekon alushameensa ylle. ”Saitko nukuttua
lainkaan?”
Kidehlin silmät seisovat päässä.
Hän nousee istumaan, sukii takkuisia hiuksiaan. Hetken ajan Yvonnen
sydän sykkii nopeammin, hetken ajan hän rekisteröi ainoastaan
sängyn, jolla kukaan ei ole vuosiin nukkunut. Inje ei enää koskaan
ole kotona, Inje kulkee pimeässä muiden yön lapsien kanssa. Sitten
Kidehlin piirteet selkeytyvät Yvonnelle ja hän näkee, että
sängyssä istuu pitkä, nuori noita, joka on viettänyt ensimmäisen
yönsä Eldithissä.
Kidehlin katse ei saa Yvonnen sydäntä
rauhoittumaan. Se on eksynyt kuin lapsella, kuin jollakulla, joka
tarvitsisi vain hänen rakkautensa pysyäkseen hengissä. Yvonne
kiristää mekkonsa nyörit, hengittää sisään ja ulos, kunnes
sydän rauhoittuu.
”Mitä tänään tapahtuu?”
Kidehlin ääni pahentaa vaikutelmaa lapsesta. Se on hiljainen ja
valju, täysin avuton.
”Tänään me puhumme hieman
sinusta. Kävelemme metsässä, tutustumme edhaan. Vietät koko
päivän minun kanssani.”
”Entä muu piiri?”
”Tutustut heihin ajallaan. Nyt on
tärkeää saada sinun yhteytesi edhaan kuntoon.”
Yvonne vihaa äänensä värittömyyttä,
aivan kuin hän puhuisi talonsa seinille eikä toiselle ihmiselle,
elävälle ja hengittävälle. Jos Kidehl on itkenyt yöllä, hän on
tehnyt sen hiljaa. Yvonnesta tuntuu vaikealta kuvitella, että hänen
nukkuessaan joku toinen on hengittänyt kipuaan ulos saman katon
alla.
”Kuningatar lähetti mukaasi
vaatteita. Pue ne päällesi ja tule perässäni ulos, edha on
puhtaimmillaan varhain aamusta”, Yvonne sanoo astellen ulos
mökistään. Aamu on hämärä, kaste peittää nurmen. Oven takana,
polun viereisellä kannolla istuu mies. Yvonne hätkähtää
nähdessään Iliaksen pitkät hiukset ja kumartuneen ruumiin niin
lähellä omaa kotiaan. Hän kävelee ripeästi miehen luo. Kun Ilias
nostaa kasvonsa, Yvonne erottaa mustat juonteet silmien alla ja
haavauman huulissa.
”Ilias?”
Mies lyö käden reittään vasten.
Yvonne ei säpsähdä, Iliaksen kulma nykii aivan kuin mies ei olisi
saanut haluamaansa reaktiota.
”Mihin sinä piilotit sen
kuningattaren tuoman lapsen?”
”Kidehl asuu toistaiseksi luonani.
Hänelle on saatava oma asumus, sillä hän on tärkeä osa
piiriäni.”
”Sinä et enää käytä
kiertoilmausta noitapuuhistasi, vaikka tiedät, että voisin tapattaa
sinut niiden vuoksi koska tahansa.”
”Niin kuin tapatit Lovisan?”
”Sinäpä teitkin paljon hänen
eteensä. Heti, kun joku muuttuu hyödyttömäksi pienelle
piirillesi, hänet voidaan uhrata.”
Yvonnen lujaa hakannut sydän lakkaa
hetkeksi hakkaamasta lainkaan. Leukaperät kiristyvät, ryhti
suoristuu. Yvonne haastaa kylänjohtajan katsomaan häntä silmiin.
Ilias on painanut päänsä alas, hänen katseensa harhailee
aamukasteen koristamalla kevätnurmella.
”Piirin hyöty on Kalonian hyöty”,
Yvonne sanoo menettämättä voimaa äänessään. ”Tulet
huomaamaan sen.”
”Olen kyllästynyt katsomaan
toimiasi sivusta. Sinulle ei yksikään hallitsijan irvikuva enää
käy kumartamassa.”
”Sinun johtajuutesi ei vähene,
vaikka kuningatar kumarsikin edessäni. Olen käskenyt sinua
luottamaan minuun. Kuningatarkin tekee niin.”
”Kuningatarkin on vain nainen. En
aio enää katsoa teidän juonitteluanne sivusta, minä tunnen pahan
tässä maassa. Te ette tee mitään sen tuhoamiseksi.”
”Minä teen koko ajan. Kuningatar
toi minulle viimeisen pelinappulani, anna minun pelata tämä peli
loppuun.”
Ilias tuhahtaa siirtäen hiukset
silmiltään. Ne valuvat kasvoille väsähtäneinä.
”Miksi mitään ei tapahdu?”
”Se, että sinä et tunne jonkin
tapahtuvan, ei tarkoita sitä, ettei se tapahdu. Viimeisen kerran –
luota minuun.”
”Luottamukseni on vähissä, Koitar.
En tiedä, mitä te naiset suunnittelette, mutta paine kasvaa öisin.
Metsä on ollut hiljaa, mutta pahaenteinen. Aivan kuin se olisi
sairas.”
”Yö odottaa. Mekin odotamme.”
”Minä olen kyllästynyt
odottamaan.”
Ilias nousee ylös, hänen pitkä
kehonsa kohoaa Yvonnen yläpuolelle. Naista huvittaa miehen tapa
korostaa kokoaan tilanteessa, jossa kokee olevansa ahtaalla.
”Saanen muistuttaa sinua siitä,
että sinun poikasi on osa minun piiriäni. Hän kuuluu minulle aivan
kuin vaimosikin olisi kuulunut, ellei hän olisi valinnut toisin.”
”Sylvia valitsi viisaasti
kääntäessään sinulle selkänsä. Ja Niila tekee vielä samoin,
jos hän on minun poikani.”
”Hän ei ole koskaan ollut sinun
poikasi, Ilias. Niila ei kuulu sinulle, hän on valintansa tehnyt.”
Kun Iliaksen käsi kohoaa, se törmää
ilmaan, edha ottaa sen vastaan. Yvonne seisoo pitäen katseensa
miehessä. Hän imee itseensä Iliaksen laajenevien silmien kauhun,
kun käsi ei kykenekään satuttamaan Yvonnea. Edha säkenöi
ilmassa, sen kipinöinnin saattaa kuulla ymmärtämätönkin
korvapari. Yvonnen hiukset hulmuavat sen voimasta, helma tarttuu
edhan tuuleen. Ilias perääntyy, vie kätensä ruumistaan vasten ja
katsoo naista lähes vauhkoontuneena.
”Noita!” Ilias huutaa osoittaen
Yvonnea kädellä, joka ei kohonnut iskuun. ”Noita sinä olet, et
mitään muuta!” Pelko puhuu miehen kautta.
”Sinä olet aina tiennyt, mikä minä
olen. Olet aina tiennyt tehtäväni Kalonian suojelijana.”
”Pidä taikuutesi kaukana minusta ja
perheestäni! Minä en anna sinun enää kertaakaan mädättää
minun tai poikani aivoituksia noituudellasi.”
”Mitä sinä kuvittelit tekeväsi
minulle?” Yvonnesta pääsee aidon huvittunut, korkea nauru. ”Et
pääse lähellenikään, jos päätän niin. Et voi viedä
siveellisyyttäni niin kuin veit Lovisan oman, sillä minä en toimi
kuten oppilaani. Et voi hakata minua hiljaiseksi niin kuin vaimosi.
Mitä ajattelit tehdä?”
Yvonne ei ole vuosiin joutunut
käyttämään ääntään, ei kutsumaan edhaa suojatakseen itseään
miehen kädeltä. Vuosikymmenten ajan ovat kylää johtaneet miehet
luottaneet häneen, ymmärtäneet, että Koittaren kuuluu saada
toimia omilla ehdoillaan. Ilias on noitavainoja seuranneen
rauhallisen ajan ensimmäinen johtaja, jonka kärsivällisyys ei
riitä pitämään kättä alhaalla.
Pelko Iliaksen kasvoilla on kuin
ruokaa Yvonnelle. Ei ole mitään, mitä mies voisi tehdä. Edha
Yvonnessa on väkevää, se tukkii ilman, tunkeutuu suoraan Iliaksen
ytimeen. Ilias pelkää sitä vain, koska ei ymmärrä sen luonnetta
sen paremmin kuin omaansakaan.
”Sinä olet vienyt minulta niin
Sylvian kuin Lovisankin, joista kumpaakaan en anna sinulle anteeksi”,
Yvonne sanoo muistellen Lovisaa, joka itkien kertoi voimakkaan miehen
tunkeutuneen häneen vieden edhan valon pois. Lovisan ei tarvinnut
kertoa miehen olleen Ilias, naiselta viety edha kertoi sen hänen
puolestaan.
”Niilan minä pidän ja Kidehlin
sinä majoitat kylääsi. Kaikki päättyy tänä keväänä. Malta
vielä, venytä luottamustasi.”
Ilias ei sano mitään. Hänen
silmänsä leimuavat. Mies ei kuitenkaan voi tehdä mitään, hän ei
uskalla lähestyä Yvonnea enää askeleellakaan. Hän ei niele
ylpeyttään vaan pukee sen koko pitkään olemukseensa, poistuu se
viittanaan. Miehen huuli on yhä rikki, kenties Sylvia vihdoin löi
takaisin. Niilaa mies ei ole voinut piestä alas, Niilan Yvonne tunsi
metsässä edellisenä yönä. Ilias poistuu hiljaiseen ylpeyteensä
kiedottuna. Katse on kuin loukatulla.
Yvonne kääntyy takaisin kotiinsa
päin. Kidehl istuu mökin portailla, hänen on täytynyt nähdä
koko tilanne. Yvonne viittoo Kidehliä luokseen, aamu on jo pitkällä.
”Oletko kunnossa?”
”Minäkö?” Yvonne naurahtaa.
”Olen, kiitos. Iliasta on vain opeteltava käsittelemään.”
”Johtuuko tämä minusta? Siitä,
että kuningatar Magdalena toi minut tänne?”
Yvonne on erottavinaan haikean sävyn
kuningattaren nimen kohdalla. Hän ei sano siitä mitään, sävyä
ei saa syventää, jotta Kidehlin keskittyminen ei herpaannu.
”Ei pelkästään”, Yvonne
huokaisee. ”Iliaksen on aina ollut vaikeaa hyväksyä sitä, että
tiedän maailman menosta enemmän kuin hän. Mutta hänen on pakko
oppia hyväksymään, jos hän haluaa Kalonian selviytyvän. Älä
sinä huoli hänestä.”
Kylänjohtajan sanat kaikuvat Yvonnen
mielessä vielä metsässäkin. Vaikka puut ovat armollisia ja edha
tervehtii kevyellä tuulahduksella jo metsän reunalla, Yvonne
ajattelee vain kohotettua kättä. Oli vain ajan kysymys, että Ilias
meni niin pitkälle. Raja on ylitetty, Yvonnen ei tarvitse enää
välittää. Hänen tulee vain pitää mies erossa hänen
maailmastaan.
”Kuuletko sinä sen?” Kidehlin
silmät laajenevat hänen kävellessään mättäillä. Kädet
kurottavat oksia, ottavat vastaan edhan viestin. ”Se laulaa
minulle.” Innostus tarttuu Kidehliin kiinni, se tanssittaa itseään
hänen kehollaan. Hän juoksee puiden välissä kuin kuuro, joka on
saanut maailman äänet takaisin. Jokainen puu antaa uuden viestin,
jokainen lintu laulaa uutta säveltä.
”Aamulla edha on puhtain, se on yhtä
sinun sielusi kanssa”, Yvonne sanoo hymyillen Kidehlin innolle.
Kaikki Kidehlissä on niin nuorta, niin avointa. Hän ei ole sulkenut
itseltään ainuttakaan ovea.
”Se ei tunnu tältä missään
muualla.” Kidehl pysähtyy, levittää kätensä auki. Hänen
raajansa ovat pitkät ja kapeat, aivan kuin hän ei olisi syntynyt
Kalonian taivaan alla lainkaan. Yvonne ei ole koskaan nähnyt ketään
vastaavaa.
”Kidehl, tiedäthän sinä, että
edhaa ei ole enää muualla kuin Eldithissä? Se on kulunut loppuun
lännessä jo kauan sitten. Tämä maailma on rakennettu sen avulla,
mutta se on kulutettu pois.”
Into ei kuole Kidehlin kasvoille. Hän
katsoo Yvonnea yhä yhtä vilpitön katse kasvoillaan, vaikka nainen
on juuri tyrmännyt hänen sanansa.
”Minä sain koottua elämäni
Runassa sen avulla.” Magdalenakin sanoi niin.
”Niin, Kidehl, siksi olenkin
kiitollinen siitä, että olet nyt luonani. Kaltaistasi ei ole
syntynyt koskaan aiemmin.”
Yvonne viittoo Kidehliä lähemmäs.
Aurinko ei ole vielä noussut, metsä elää sinessään.
”Haluan aloittaa kanssasi nopeasti.
Missä osassa kehoasi tunnet edhan?”
”Kaikkialla.”
”Hyvä on”, Yvonne nyökkää.
”Kutsu sitä. Näytä minulle, miten rakensit sen avulla elämäsi.”
Hetken Kidehl empii, kuljettaa kädet
kehonsa eteen. Sitten hän sulkee silmänsä, hengittää voimaa
sisäänsä. Yvonne tuntee, kuinka edha kerrostuu Kidehlin ympärille,
luo suojan kaikelta muulta. Kun Kidehl avaa silmänsä, niiden
mustuus kuhisee, elää kuin lintuparvi. Voima hehkuu hänen
ympärillään kerrostumana, jota Yvonne ei voi ylittää.
Yvonne ojentaa kättään, pyrkii
Kidehlin lähelle, yrittää sipaista hiukset korvan taa. Edha
vastustaa, tiukkenee Kidehlin ympärille näkymättömäksi suojaksi.
Yvonne, joka on elänyt edha suonissaan koko elämänsä, ei pääse
ylittämään Kidehlin suojausta. Ilma väreilee hänen edessään,
hän tietää kätensä syöpyvän, jos yrittäisi lähemmäs. Toisin
kuin hänessä, Kidehlissä edha ilmenee vahvana ja tummana. Sillä
on musta sivuääni, sävel, jota Yvonne ei tunnista.
”Riittää”, Yvonne sanoo. ”Tämä
on tarpeeksi.”
Hetken Kidehlin mustina leiskuvat
silmät katsovat Yvonnea kuin eivät tunnistaisi tätä. Sitten katse
selkenee, lintuparvi hiljentyy. Aura tasoittuu, Yvonne uskaltaa
jälleen ottaa askeleen Kidehliä kohti.
”En ole todistanut kenenkään
käsittelevän edhaa vastaavalla tavalla.”
Kidehl kohottaa kulmakarvojaan. Vieno
hymy käväisee suupielillä.
”Seuraa minua. Minun on saatava
tietää, ovatko arvaukseni osuneet oikeaan.”
Kidehl seuraa Yvonnea tuntien joka
askeleella edhan soljuvan sisällään. Ympäristö laulaa hänelle
heidän käydessään syvemmälle metsään. Kidehlin sisällä on
yhä musta kohta, Magdalenan ikuisesti tummaksi jättämä. Edha
istuu sen päällä, leikkii ja tanssii kevyesti kuin ajatus.
Honkien ja koivujen takaa paljastuu
näky, joka on Kidehlille tuttu. Portti kohoaa keskellä metsää
todellisena, luonnon koristelemana. Köynnökset ja lehvät peittävät
suurta, korkealle kohoavaa porttia. Perhoset lepattavat sen
lähettyvillä, keimailevat ilmassa lentämättä portin toiselle
puolelle.
”Se on paljon kauniimpi kuin
kuvittelin”, Kidehl hengähtää. Hän ottaa varomattomia askelia
porttia kohti tuntematta sen toisella puolella asuvaa voimaa. Sen
kaiku asuu hänessä, mutta hän ei tunnista sitä. Kidehl on
lumoutunut portista. Vuosituhannet ovat piirtyneet sen kylkiin. Hento
kuiskaus juoksee Kidehlin kehon läpi, kun hän astuu lähemmäs.
Yvonne ei estä tai kehota, hän jää taaemmas ja katsoo, kuinka
hersi reagoi puhtaaseen sieluun.
Kidehl kävelee portin tykö kuin
lapsi. Ajatukset eivät pysäytä häntä, huolta ei ole kirjoitettu
hänen sisälleen. Sokeana hän astelee portin luo, varoo perhosia,
vaikka ne kieppuvat hänen ympärillään äänettömänä
varoituksena.
Portilla jalat pettävät. Varoitukset
kaikkoavat taa, voima iskeytyy Kidehlin läpi kuin punainen nuoli.
Perhoset lentävät pois, katoavat avautuvaan aamuun. Kidehl pysyy
polvillaan, haukkoo happea, haroo ilmaa tarttuakseen mihin tahansa
elolliseen, joka pitää hänet maailmassa.
Yvonne näkee olleensa oikeassa.
Tumma, vaarallinen tuntu Kidehlissä piti alun alkaen paikkaansa. Kun
Kidehl haroo maata portilla, Yvonne tietää, mitä tämä näkee,
mitä tämä kuulee. Hersi juoksee Kidehlin läpi tuhoamatta häntä.
Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin pitänyt kumpaakin voimaa
sisällään. Kiddel vapisee ja vääntelehtii hersin ja edhan
risteillessä hänessä, mutta silmät eivät menetä
kiintopistettään. Kidehl säilyttää minuutensa.
Yvonne ei katso oikeudekseen koskea.
Hän ei voi keskeyttää luontoa. Kidehl on polvillaan kahden voiman
armoilla. Niistä kumpikin juoksee hänessä, tahtoo hänet omakseen.
Hän on juurillaan, paikassa, jossa tuli eläväksi. Yvonne tuntee
jännitteen, joka Kidehlistä lähtee. Hän ymmärtää pysyä
kaukana, sillä voimien kulminoituma toisessa olennossa on vahvempi
kuin mikään hänen koskaan mukanaan kantama.
Kun Kidehl lakkaa kakomasta kuin
tukehtuisi, hänen kasvonsa kohdistuvat lumenvalkeina suoraan
Yvonneen. Hän nostaa pitkän, hontelon runkonsa maasta, kietoo kädet
ympärilleen ja astelee takaisin Yvonnen luo, edhan puolelle. Yvonne
näkee Kidehlin tunnistavan edhan kutsun. Hän on päättänyt
seurata sitä.
”Miksi sinä et kertonut?”
Kidehlin ilme on säälimätön, kysymyksiä täynnä.
”Mitä tarkoitat?” Kidehl on
voinut nähdä mitä vain. Yvonne tietää, mitä tämä tarkoittaa,
mutta kysyy siitä huolimatta.
”Minun äitini.” Ääni saa
syvemmän sävyn. ”Syntymäni. Kaikki.”
”Tämän takia toin sinut tänne.”
Kidehl horjuu. Hän kallistuu
eteenpäin, mutta voima ottaa vastaan, edha pitää hänet pystyssä.
”Sinä tiesit, mitä näkisin. Ja
kuulisin.”
”Mitä sinä näit?”
”Sen yön”, Kidehl sanoo äänellä,
joka ei enää koskaan palaa entiselleen, ”yön, jona synnyin. Ja
monta muuta, paljon vanhempaa. Tämä portti kantaa liikaa muistoja.
Liikaa kuolemaa.”
”Mitä tarkoitat?”
Kidehlin ohut sormi osoittaa portin
toiselle puolelle, metsäkaistaleelle, jonne perhoset eivät käy.
”Sinunko he ovat? He, jotka ovat
syntyneet ja kuolleet portille, siirtyneet varjoihin. Yön lapset.”
Yvonne kavahtaa. Kidehlin läsnäolo
muuttuu hänelle raskaaksi, painostavaksi. On kuin Kidehl itse olisi
sekoitus voimia, absoluuttista energiaa, joka esiintyy ihmisen
muodossa. Yvonne ei voi valjastaa sellaista itselleen.
”Minä olen yön äiti”, Yvonne
huokaa kohdaten Kidehlin mustat silmät ja niiden takana sykkivän
hämmennyksen, pelonkin. ”Kaikki paha, epäkuollut portin toisella
puolella on lähtöisin minusta.” Kun Kidehl ei sano mitään,
Yvonne kävelee lähelle, jotta saattaa tuntea risteilevien voimien
kentän ihollaan.
”Mutta minä tiedän vastuuni.
Helith tarkoittaa vanhalla, eldithiläisellä kalonialla
suojelijaa. Se minä olen, minä kannan vastuuni. Päästin mieheni
pois ja synnytin pelkkää pahaa, mutta kitken kaiken sen.” Ylpeys
ei poistu Yvonnen ruumiista, hän kantaa itsensä pystypäin.
”Entä mikä minä olen?”
Epävarmuus, lapsenomainen pelko palaa Kidehlin ääneen. Se on
häivähdys siitä henkilöstä, joka vielä hetki sitten käveli
varomatta portille ja vastaanotti kaiken, mitä sillä oli antaa.
”Sinä olet tasapaino”, Yvonne
sanoo vihdoin varmana aavistuksestaan. ”Olet syntynyt portin
keskelle, molemmat voimat puhuvat kauttasi kaikkialla Kaloniassa.
Jokin maailmassa on loksahtanut kohdalleen vain sinussa.”
”Siksikö minä kuulen kuolleet?”
”Siksi. Kuulet vain sen, mitä hersi
tahtoo sinulle kertoa. Aivan kuin vastavoima ei viettelisi sinua vaan
pelkästään puhuisi sinulle.”
Kidehl kävelee Yvonnen ohi, palaa
puiden suojiin, kauemmas ikuisesta portista, maailman alusta.
”Voimat ovat erilaiset, mutta pystyn
puhumaan molemmille. Hersi ei tahdo minulle pahaa sen suuremmin kuin
edhakaan.”
Yvonne tunnistaa sanat. Hänen oma
poikansa on sanonut vuosisatoja sitten aivan samoin, miehensä tätä
ennen.
On olemassa vain kaksi erilaista
voimaa. Pahuuden me luomme itse.
”Me tarvitsemme tasapainoa”,
Yvonne sanoo, ”ja me tarvitsemme sinua. Pystyt lähestymään
kumpaakin voimaa ilman oletuksia. Kukaan muu ei ole koskaan
pystynyt.”
Yvonne osaa lukea jo Kidehlin
ulkomuodosta, miksi tämä ei katso voimia värittynein katsein.
Sotkuiset, ruskeat suortuvat ja alinomaan hätääntynyt katse,
pitkät raajat, kuin liian nopeasti kasvaneet. Kidehlissä ei ole
mitään varmaa, hän ei ole lyönyt mitään lukkoon. Eikä hän
katso mitään haluten omistaa sen. Ei sen jälkeen, kun kuningatar
Magdalena käveli metsään, vei valonsa helmat hänen
ulottumattomiinsa.
”Sinä tulet ymmärtämään, miksi
hersiin taipuminen mielletään pahana. Kenties tulet vielä
ymmärtämään yön lapsiakin, heitä ei voi olla kohtaamatta
Eldithissä. Älä mene öisin metsään. Älä koskaan.”
”Miltä he näyttävät?”
”Sen sinä saat löytää itse.”
”Miksi juuri minä? Kuka minut
valitsi?”
”Joskus asioiden on vain tarkoitus
tapahtua tietyllä tapaa. Sinä kuulit äitisi äänen. Tiedät nyt,
että hän halusi sinun syntyvän. Ja minä haluan sinut vierelleni.”
Portin antamien muistojen,
katkonaisten tiedonpalasten paino laskeutuu Kidehlin harteille
kerralla. Hän vetää syvään henkeä ja laahautuu mäntyä vasten
maahan, painaa pään polviinsa. Hetken Yvonne todistaa, kuinka
Kidehl painautuu aivan itseään vasten, vapisee muutamia sekunteja
ja päästää sitten irti. Silmät seisovat päässä, ilme on
hengästynyt.
”Hyvä on”, Kidehl kuiskaa, ”minä
jään, vaikka en tiedä, kuka olen.”
”Minä tiedän nyt, mikä sinä
olet. Se on jo alku.” Vain Yvonne voi sanoa niin. Hän on aina
sysännyt itsensä taustalle, keskittynyt olemaan vain suojelija.
”Saisinko… Saisinko olla hetken
yksin?”
”Älä tee mitään harkitsematonta.
Portista et saa käydä.”
”Sinä annoit minun mennä vain,
koska halusit tämän tapahtuvan.”
Yvonnen hiljainen olemus antaa
vastauksen.
”En tee mitään, lupaan sen. Jos
vain…”
Yvonne nyökkää. Vaikka hän ei
ymmärrä ihmisiä, ei näe heidän tunteidensa pohjaan saakka, hän
tietää ilmeestä, milloin yksilön raja tulee vastaan. Kidehl ei
kykene nousemaan, ellei saa hetkeksi vetää puhdasta, todellista
ilmaa keuhkoihinsa. Muistot eivät puhdistu muuten.
Yvonne kävelee puiden sekaan, etsii
polun alleen. Kidehl saa jäädä. Hän näkee, kuinka Yvonnen
oranssit hiukset katoavat keinuen metsään. Kaiken paino leijuu
Kidehlin yllä, kiusoittelee häntä. Portin lataus on liian suuri
kestää kerralla. Kidehl ei kykene nousemaan ylös. Kyyneleet eivät
valu poskille, silmät eivät päästä niistä irti. Hetken Kidehl
on vain irrallaan, yksin muistojen virrassa. Hersin ja edhan leluna.
”Magdalena”, Kidehl huomaa
kuiskaavansa puille, joissa lepäävää edhaa kohti hän ei jaksa
kurottaa uudelleen. ”Minä en tiennyt, mitä pelkään, kun kysyit
sitä minulta.” Valo on viety pois. Tilalla on voimaa, suunnatonta
ja repivää, kahtia jaettua. Kidehl seisoo sen keskellä, näkee
molemmat puolet voimatta tuomita kumpaakaan.
”Nyt minä tiedän.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti