Lumo: luku 8

Luku 8: Pala valosta

Vanhan puun runko on syviä haavoja täynnä. Oksat haarautuvat eri suuntiin, puu kohottaa kohti valkoista taivasta. Tyttö seisoo sen juurella tuntien sen suonissa juoksevan voiman, kuullen vuosia oksistoissa kulkeneet kutsut. Puu puhuu hänelle. Kutsu on syntynyt sen sydämessä, ja kuten kymmenille aiemminkin, se kuiskii nyt tytölle, kutsuu tätä luokseen.

Tyttö kuljettaa sormiaan puun haavoittunutta pintaa pitkin, tunnustelee liuskoittuvaa kaarnaa. Tässä maailmassa Kaarnan nimen on perinyt varoittava satu, vaarallinen yön olento, jota tyttö ei osaa pelätä sivellessään puun kylkeä. Häntä on opetettu pelkäämään, mutta hänen pelkonsa on toisaalla. Tänään aamu on auennut kirkkaana ja ollut hänelle armollinen. Silti hän tuntee puun kutsun, erottaa keinuvat oksat, joiden jatkoksi hän tahtoo liittyä. Siihen ei lomitu pelkoa, vaan ainoastaan velvollisuudentuntoa. Tyttö kuuluu osaksi puuta, osaksi köyttä, jonka voi niin helposti sitoa oksalle.

”Esther!” Illusian ääni kaikuu metsässä. ”Esther, missä sinä olet?”

Tyttö havahtuu nimeensä, mutta pysyttelee puun läheisyydessä. Se saa hänet silloin, kun ihmiset pettävät hänet viimeisen kerran. Kynnet uppoavat kaarnaan, kun Illusia kävelee puun juurelle, aivan liian lähelle häntä.

”Täälläkö sinä olet ollut koko päivän?” Illusia kysyy vihreät silmät täynnä jotakin myötätunnon kaltaista. Esther nyökkää. ”Piiri kokoutuu aivan pian, olisitko ystävällinen ja tulisit mukaan?”

Piirin viides jäsen katsoo Illusiaa kuin ei ymmärtäisi lainkaan, mistä tämä puhuu. Kevätlintujen laulaessa ja puiden oksien heiluessa tuulessa hän tahtoo tiedostaa vain ympäristönsä, elää sen kautta, nauttia luonnosta ilman ajatustakaan voimista tai piiristä. On vain metsä, viileä tuuli korkealla oksistossa.

Esther irrottaa otteensa puusta, sillä Illusian katse vaatii häntä takaisin todellisuuteen. Esther päästää irti oksiston kutsusta, velvollisuudestaan. Illusia ojentaa tytölle kätensä vain varmistaakseen, ettei tämä pääse juoksemaan omille teilleen. Eldithin metsissä on paljon paikkoja, jotka vain Esther tuntee kulkiessaan puiden alla paljasjaloin päivästä toiseen.

Puut humisevat nuorten naisten kulkiessa syvemmälle metsään, kauemmas puusta.

”Taasko sinä olit haaveilemassa?” Illusia kysyy välttäen moitetta äänessään. ”Yvonne on sanonut sinulle, ettet saa viettää kaikkia päiviäsi hirttopuun juurella.”

”Se ei ole hirttopuu”, Esther vastaa vaisusti.

Illusia pysähtyy. Hän päästää irti Estherin kädestä ja vie kätensä tämän kasvoille. Esther on sairaalloisen pienikokoinen ollakseen jo täysi-ikäinen. Koskiessaan Estherin paperinvalkeita, lommoposkisia kasvoja, Illusia pyrkii irrottautumaan kyläläisten ennakkoluuloista.

Illusian kosketuksen piirissä oleva tyttö on menettänyt hiuksensa, naiseutensa kruunun. Estherin pää on kyläläisten toimesta ajeltu hiuksettomaksi. Hiusten puuttuminen korostaa Estherin rujoja, kovia piirteitä ja suuria silmiä, jotka ovat kuin kaksi tyhjiötä. Ne nielevät kaiken valon antamatta mitään takaisin. Joskus Illusiasta tuntuu, että hän on ainoa, joka vielä kykenee katsomaan Estheriä silmiin.

”Tuo puu on kuten mikä tahansa muukin puu”, Illusia sanoo, vaikka tietää sanansa valheiden mädättämiksi.

”Se haluaa minut”, Esther sanoo pudistaen päätään, pakottaen Illusian vetämään kätensä takaisin, ”minä kuulun sen jatkoksi.”

Illusia pudistaa päätään ja huokaisee, mutta ei kuten kylän vanhat rouvat, jotka kuiskivat tytön hulluudesta tämän kulkiessa ohi. Illusia ei koskaan huokaisisi sillä tavalla. Yvonne uskoo tyttöön ja tämän kykyyn hallita edhaa. Lovisakin uskoi. Hän piti aina Estherin puolta kyläläisten kääntyessä tätä vastaan. Illusiankin täytyy vielä yrittää.

Illusia kuljettaa Estherin syvemmälle metsään. Puusta olisi turha puhua. Se on vain yhden suvun tarina, yksi monista, jotka Eldithin metsät säilyttävät muuttumattomina. Yksi niistä, joita puut toistavat lauluna vuodenaikojen vaihtuessa. Illusian isoveli kertoi hänelle jo pienenä, kuinka Abelin suvun jäsenet yksi toisensa jälkeen hirttäytyivät tiettyyn puuhun metsässä. Ilias kielsi tarinat täysin, johtajana hän ei hyväksynyt moista sukunsa parjausta. Estherin sisälle tarinat jäivät kuitenkin elämään. Suvuton, äiditön tyttö kuvitteli kuuluvansa kuoleman ketjun jatkoksi. Se on muodostunut hänen omaksi tarinakseen, joksikin, jolla lohduttaa itseään öinä, joina kaikki käy sietämättömäksi.

Piiri seisoo suuren kiven takana. Sigrid on keskittynyt keskustelemaan Yvonnen kanssa, Niila nojaa kiven sammaleiseen pintaan. Kenenkään ei tarvitse kääntyä Illusian ja Estherin puoleen, sillä edha heissä kertoo noitasisarten saapuneen.

”Tulittehan te viimein”, Yvonne sanoo ja istuutuu mättäiden keskelle. Maa on vielä talven jäljiltä kylmä, mutta ei täysin eloton. Elämä puskee läpi kylmyyden kuullessaan kevään saapuneen.

”Minä jätin Jeremian Sylvian huomaan”, Illusia sanoo istuutuen piirin johtajan vierelle. Muut tekevät samoin, ainoastaa Esther seisoo hetken kiven vieressä kuin ei tietäisi, missä on. Sitten Niila osoittaa paikkaa vierellään ja saa tytön istuutumaan alas.

”Me vaivaamme Sylviaa liikaa ongelmillamme”, Yvonne huomauttaa.

”Äiti tahtoo olla mukana”, Niila sanoo katsoen Yvonnea suoraan silmiin. ”Anna hänen huolehtia Melisenden tulokkaasta.”

”Minä palaan hänen luokseen heti kokouksen jälkeen”, Illusia vahvistaa. ”Huolta ei ole.”

Yvonne ei enää katso Illusiaan. Kankeudestaan ja kylmyydestään irti rimpuileva maa kiinnittää hänen huomionsa. Hän on nähnyt monta kevättä, mutta yksikään niistä ei ole tuntunut hänen sisällään samalta. Edha puhuu hänelle eri tavalla.

”Tämä ei ole tavanomainen kokoontuminen, sillä emme ole täällä vahvistaaksemme yhteyttämme edhaan”, Yvonne sanoo irrottaen kätensä heräilevästä maasta. ”Tahdon puhua kanssanne kyläämme saapuneesta kuningattaren lähettiläästä.” Yvonne etsii Sigridin katseen ennen kuin tiputtaa seuraavat sanansa mättäälle. Sigrid nyökkää pienesti, vaikka hän ei tahtoisi enää koskaan kuulla sisarensa nimeä kenenkään huulilta.

”Lisäksi piiristämme poistuneesta Lovisa Andersenista on kiirinyt huolestuttavia sanoja osan korviin.”

Illusia ja Sigrid osaavat sulkea korvansa Yvonnen selostaessa kaiken Lovisan ja kuningatar Magdalenan kirjeenvaihdosta. Hän raastaa kaiken esille, ei jätä ainuttakaan tietämäänsä yksityiskohtaa kertomatta. Yvonne ei mainitse sanallakaan poikansa osallisuutta tapahtumissa. Kenties nainen ei itsekään tiedä, kuinka Inje oli saanut tietoonsa jotakin, jota Lovisa piilotti sydämessään niin tarkoin.

”Nyt kylässämme on Jeremiaksi kutsuttu nuori mies Melisendessä tuomassa kuningattaren sanaa luoksemme. Minä otin sanat vastaan ja sain ymmärtää, että kuningatar on äärimmäisen huolissaan kylämme tapahtumista.” Yhdetkään silmät piirissä eivät pakene Yvonnen katsetta, joka kiertää kuin säde. ”Kuningatar tietää Eldithin asioista enemmän kuin olisimme voineet koskaan uskoa. Hän ilmeisestikin ymmärtää tiedonantajansa – Lovisan – kuolleen ja odottaa nyt, että joku täältä seuraa hänen lähettilästään Melisendeen.”

”Mitä?” Niilan kirkas ääni kohoaa korkeimmalle.

”Miksi jonkun pitäisi lähteä niin pitkälle? Kuningatar voi kuvitella mitä haluaa, hän ei tiedä edhasta ja hersistä mitään”, Sigrid jatkaa kuulostaen aavistuksen liian innostuneelta. Yvonne aistii, että Sigridissä sykkii toisenlainen huoli.

”Kuningatar voi pahimmillaan tuoda tänne sotilaansa. Hersin tilanne on liian epävakaa, jokainen yö tuntuu edellistä pitemmältä. Illusia voinee kertoa, miltä yhden tänne saapuneen miehen haavat näyttivät. Ymmärrättekö te, ketkä joutuvat syyllisiksi, jos Melisenden miehiä alkaa kuolla tai taipua hersiin?”

Kaikkien luomille välähtää kuva hirtetystä, kylmästä Lovisasta. Melisenden kuningatar Magdalena saattaa olla Kalonian nykyinen hallitsija, mutta niin kauan, kun Ilias Abel on kylän johdossa, vanhat, Soledhan aikaiset säännöt pätevät. Naiset ovat syyllisiä. Naiset ja muut heidän magiaansa harjoittavat.

”Koska kuningattaren lähetti ei itse ole sellaisessa tilassa, että saattaisi lähteä viemään ainuttakaan viestiä takaisin Melisendeen, jonkun meistä on mentävä ja korjattava tämä auki repeytynyt tilanne”, Yvonne sanoo pitäen kasvonsa graniitinkovina. Piiri pysyy hiljaa, edes kynsiensä reunoja kiskomaan ryhtynyt Esther ei sano mitään, vaikka ahdistus on istahtanut hänen kapeille harteilleen.

Hiljaisuuden keskeltä Sigrid kerää tyytymättömyytensä rippeet, nostaa päänsä ja lausuu: ”Minun on mentävä. Sitähän te kaikki haluatte? Hän oli minun sisareni, minun on siivottava hänen jälkensä.” Ilme Sigridin kasvoilla on lähes tyhjä. Huulet ovat raottuneet, pisamaiset kasvot ovat jähmettyneet ilmeeseen, joka on vihan tyhjentämä. Osa erottaa kasvoilta haudattuja tunteita, suunnatonta raivoa, jonka Sigrid on kuolettanut voidakseen puhua.

”Niin”, Yvonne sanoo hiljaa, ”tämä todella taitaa langeta sinun vastuullesi. Ei siksi, että verisukulaisuutesi aiheuttaisi sinulle sisäisen pakon, vaan siksi, että kukaan muu ei ole kykenevä.”

”Minä olen vastuussa haavoittuneesta miehestä”, Illusia sanoo. Jeremia. Muisto miehen lämmöstä aiheuttaa väristyksiä Illusiassa. Hän antaa tunteen pyyhkiä Lovisasta puhumisen aiheuttaman kivun pois.

”Isäni ei koskaan päästäisi minua. Edes äiti ei voisi häntä ylipuhua”, Niila huokaisee.

Sigrid nyökkää. Ilme säilyy yhä tunteista tyhjänä. Muiden hiljainen hyväksyntä sysää hänet jälleen päin tuttua kallionreunaa. Hän voisi tippua koska tahansa, sillä jälleen kerran hänet havaitaan vain sisarensa olemassaolon kautta. Lovisa piirtää hänen polkunsa vielä kuolemansakin jälkeen.

Sigrid ei ehdi sanoa mitään, kun Esther hänen ja Niilan välissä ojentaa käsiään kohti piirin keskusta kuin odottaakseen jotakuta tarttumaan käteensä.

”Entä minä?” Esther kuiskaa. ”Minäkin olen täällä.”

Kaikki jäävät tuijottamaan käsiään ojentavaa Estheriä kuin tämän läsnäolo viiltäisi haavoja heidän kasvoihinsa.

”Yvonne… Niila, Illusia, Sigrid… Minäkin olen täällä. Miksi te ette –”

Lause katkeaa kuin leikaten. Esther painuu kaksin kerroin, vie kätensä kehonsa suojaksi heijatakseen itseään. Hän taittuu kuin kipu halkoisi hänen pientä ruumistaan. Yvonne viittoo muita taaemmas ja tarttuu tyttöä harteista. Piiri seuraa vierestä, kun Yvonne avaa Estherin kerältä, ravistelee tämän harteita niin kauan, että tytön katse palaa takaisin todellisuuteen.

Muut ovat todistaneet saman monesti. He ovat nähneet, kuinka Esther kesken juoksun, liikkeen, puheen, minkä tahansa elämään piiriin kuuluvan, taittuu itseensä kuin tuhansien neulojen lävistämänä. Saman lapsuuden hänen kanssaan jakaneet Sigrid, Niila ja Illusia ovat aina kuulleet vanhemmiltaan, että hän ei ole enää terve. Että hän on menettänyt itsensä. Ilias ja muut kylän miehet häpäisivät hänet viemällä hänen hiuksensa. Se ei estänyt Yvonnea asettamasta suojelevaa siipeään tytön ylle. Jokaisen ravistuksen myötä Estherin katse palaa hivenen tarkemmaksi, kunnes suuret, siniset silmät katsovat Yvonnea.

”Esther, Esther”, Yvonne toistelee tytön nimeä pitäen yhä rajusti kiinni, ”me olemme puhuneet tästä. Sinä et vielä tunne edhaa riittävän hyvin voidaksesi osallistua suurempiin tehtäviin. Muistathan?”

”Minun täytyy mennä puun luokse.”

”Esther, tyttöseni, katso minua. Katso minua.”

Esther yrittää rimpuilla irti, kynnet raapivat Yvonnen kaulaa, mutta nainen pitää kiinni. Samalla tavalla hän on hoitanut kaiken elämässään. Pitänyt kiinni, luottanut luonteensa lujuuteen.

Sigrid joutuu pitämään Niilaa käsivarresta, jotta tämä ei puutu tilanteeseen. Niilan silmäkulmat kiiltävät kyynelistä, kun hän näkee Estherin käyvän heidän ryhmänsä pään kimppuun. Niila on aina tahtonut pelastaa kaikki.

”Odota, tämä on pian ohi”, Sigrid kuiskaa Niilalle kiristäen otettaan. Pojan lihakset rentoutuvat, mutta hänen katseensa pysyy huolen piirissä.

”Puu kutsuu minua, minun täytyy –”

”Esther.” Yvonnen ääni on pehmeä. Se ei ole sellainen turva, johon lapsi voisi painaa päänsä. Yvonnen lämpö ei ole kenen tahansa otettavissa. Silti naisen vahvuudessa ja kovuudessa on jotakin sellaista, johon jokainen hänen läheisyyteensä päässyt saattaa luottaa.

”Esther, katso minua. Tämä on Sigridin tehtävä. Sinua tarvitaan muualla. Meillä kaikilla on paljon tehtävää nyt, kun yöt ovat käyneet kovin pimeiksi.”

Estherin jännittynyt ruumis valahtaa nopeasti lähes hervottomaksi. Yvonne päästää irti, tyttö horjahtaa, mutta ei kaadu. Hän katsoo silmät avoinna kaikkia läsnäolevia. Edes Yvonne ei osaa sanoa, onko tyttö läsnä hetkessä, kykeneekö hän tiedostamaan, keitä katsoo. Tunne Estherin sisällä on ylikuumentunut, polttanut häneen jälkensä. Esther katsoo hetken Yvonnea, kääntyy sitten ja juoksee valkea mekko hulmuten takaisin kylään päin. Askeleissa on kuumeinen rytmi, melkein kuin tyttö juoksisi jotakin pakoon.

”Voi Esther”, Niila parkaisee ja kiskoo itsensä irti Sigridin otteesta. ”Millaisessa mielentilassa hän oli ennen kokousta?” Kysymys on suunnattu Illusialle.

”Minä löysin hänet puun juurelta”, punahiuksinen tyttö vastaa.

Niila huokaisee syvään.

”Isän olisi pitänyt kieltää tarinat siitä puusta jo paljon aiemmin.”

”Estherillä ei ole hätää”, Yvonne puuttuu tilanteeseen. Hänen kaulaansa halkovat Estherin painamat jäljet. Yvonne astelee kuin häneen ei olisi sattunut lainkaan. Kenties Estherin kynnet eivät tehneet paljon nähneeseen naiseen juurikaan vaikutusta.

”Meidän pitää saada Sigrid lähtemään jo tänä iltana”, Yvonne jatkaa. ”Kuningatar varmasti olettaa lähettinsä palaavan aikaisemmin, ja saattaa lähettää jonkun hänen peräänsä. Mitä pikimmiten Sigrid pääsee lähtemään, sitä parempi.” Huokaus värittää Yvonnen kasvot hetkeksi huolella. ”Soledhan hallintokaudella oli omat ongelmansa, mutta tällaista ei olisi koskaan…”

Yvonne pyyhkii huolen kasvoiltaan. Hyvin harvoin tulee hetkiä, jolloin hän sallii suojakuorensa pettää ja palaa muistelemaan aiempia aikoja. Piiri tietää sellaiset hetket erityisen kipeiksi. Jos Yvonne näyttää henkilökohtaisen hermostuksensa, ajat ovat todella alkaneet mädäntyä.

”Te muut, menkää edeltä”, Yvonne ohjeistaa Niilaa ja Illusiaa. ”Minä tahdon puhua Sigridille hetken kahden.” Niila ja Illusia nyökkäävät ja poistuvat yhtä matkaa kylän suuntaan. Linnut laulavat puissa, metsän äänet suovat turvansa Sigridille, joka jää Yvonnen huomaan. Tilanteen jännite tuntuu kipinöintinä sormenpäissä.

Yvonne kääntyy Sigridiin päin ja suo hänelle katseen, joka on rehellisempi kuin mikään useaan päivään. Sigridiä on aina pelottanut katsoa piirin johtajaa suoraan silmiin, sillä hän tietää, millaista olentoa on päässyt lähelle.

”Kerrohan, mitä sinä tuumit kaikesta tästä”, Yvonne huokaisee. ”Minä kyllä annan sinulle ohjeet siitä, mitä sinun tulee tehdä päästessäsi kuningattaren puheille, älä huoli siitä. Minä haluan tietää, mitä ajattelet sisarestasi ja siitä, mitä Kalonian taivaan alla tapahtuu. Injehän tuli puhumaan suoraan sinulle.” Yvonne tulee jälleen vastaan. Avaamalla oman haavansa Injestä hän ohjailee Sigridiä avaamaan Lovisan auki repimän kohdan itsessään. Joskus Sigridistä vain tuntuu, että kaikki, mitä hänessä on, on Lovisan turmelemaa. Ei ole paikkaa, jota sisaren olemassaolo ei olisi värittänyt yötaivaaksi.

”Minä toivoisin, että Lovisaa ei olisi koskaan syntynytkään”, Sigrid sanoo palauttaen tyhjän ilmeen pisamaisille kasvoilleen.

”Lovisan olemassaolon kumoaminen ei pyyhkisi hersiä maailmasta.”

Sigridin suupielille leviää raastettu hymy. Se kertoo Yvonnelle enemmän kuin yksikään sana. Tyttö ei puhu pelkästään maailman puolesta.

”Inje ojensi sisareni kuningattarelta saamat kirjeet kuin olisi tahtonut viiltää minua niillä”, Sigrid sanoo onnistuen jo naurahtamaan. ”Ehkä minä en koskaan pääse ulos sisareni varjosta. Ehkä on tarkoitettu, että elän ikuisesti hänen kauttaan.”

Yvonnen kauniit kasvot käyvät surumielisemmiksi, mutta hän ei keskeytä vaaleahipiäistä tyttöä tämän kerran aloitettua.

”Tiedätkö, Yvonne, minä olin onnellinen, kun Lovisa hirtettiin. Hänen kaulansa napsahdus oli kaunein koskaan kuulemani ääni.”

Sigrid tuntee kuumat kyyneleet silmiensä takana. Ne ovat saapuneet vaatimaan häneltä oikeuksiaan, ja ne saapuvat kaikki kerralla, sillä kun ne kerran kieltää, niistä jokainen lukkiutuu samojen ovien taa. Sigrid ei muista avanneensa ovia.

Sen sijaan Sigrid muistaa Lovisan oikeudenkäynneistä jokaisen. Hän muistaa ensimmäisen, jossa isosiskoa syytettiin Eldithissä öisin tapahtuneista iskuista. Ilias seisoi pöytänsä takana kuin korkein tuomio maailmassa ja lausui, että oli yksin Lovisan syytä, että noituus pääsi viriämään Eldithiin. Mies, joka oli jo vuosia kutsunut Yvonnea Koittareksi ja tiennyt tämän voimista, syytti avoimesti jotakuta muuta. Sigrid muistaa seuranneensa oikeudenkäyntiä hiljaa. Hän ei ole unohtanut, kuinka Lovisa sanoi olevansa kykenemätön syyllistymään mihinkään pahaan, sillä hänen yhteytensä voimaan oli riistetty sukupuoliyhteydessä. Hän syytti yhtä kylän miehistä hyväksikäytöstä. Sisar laittoi oman sivellisyytensä pöydälle ja kertoi, kuinka mies oli käynyt hänen päälleen ja rikkonut yhteyden edhaan.

Siinä oikeudenkäynnissä kyläläiset pysyivät hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Seuraavassa oikeudenkäynnissä Lovisan syytökset mitätöitiin. Syytetty mies todisti olevansa kykenemätön tekemään naiselle sitä, mistä Lovisa häntä syytti. Inje nauroi yleisössä, piiriin kuuluneet tunsivat tukehtuvansa. Lovisa todettiin valehtelijaksi ja kylän petturiksi ja hänet tuomittiin kuolemaan siveettömyydestä ja mustasta magiasta. Sigridin oma ketju katkesi. Lovisa kuoli. Sigrid kuvitteli päässeensä vapaaksi sisarensa olemassaolon synnyttämästä tuskasta.

”Minä inhosin Lovisaa”, Sigrid sanoo kyynelten valuen kasvoillaan, ”minä vihasin häntä enemmän kuin olen koskaan vihannut ketään muuta. Minä kohtaisin mieluummin hersin keskuksen kuin katsoisin sisartani uudelleen silmiin.”

”Minä tiedän sen”, Yvonne sanoo hiljaa. ”Me kaikki käänsimme selkämme sisarellesi, koska se on piirin tapa. Emme tienneet hänen petoksestaan piiriä kohtaan, hylkäsimme hänet, koska hän todella oli menettänyt sukupuoliyhteydessä kosketuksensa edhaan. Hän ei kuulunut enää meihin. Se ei liittynyt mitenkään sinuun, eivätkä nyt ilmi tulleet seikat lankea sinun vastuullesi siksi, että syyttäisimme sinua niistä.”

Sigrid nyökkää. Hän pyyhkii kaksin käsin kyyneliä kasvoiltaan, yrittää siivota häpeänsä merkit, jotta kukaan ei voisi todistaa hänen vielä itkevän isosiskonsa vuoksi, jotta kukaan ei tulkitsisi hänen surevan tämän menetettyä elämää.

”Kerro minulle, tunnetko sinä koskaan Injestä tällä tavalla? Vaikka tiedät, että mikään hänessä ei ole sinun vikasi, sydämesi sanoo silti, että on sinun syytäsi, että hän on mitä on?” Sigrid kysyy pyyhkiessään yhä lähes maanisesti kyyneliään. Hän tietää, ettei Injestä puhuminen ole koskaan Yvonnen seurassa sopivaa, mutta kipu hakkaa hänen päänsä sisällä liiaksi, jotta hän ymmärtäisi pysyä hiljaa.

”Voi, minä olen jo kauan sitten lakannut kiroamasta kohtua, jossa kannoin hänet maailmaan”, Yvonne huokaisee, ”mutta se ei tarkoita, ettenkö yhä syyttäisi itseäni siitä, että oma poikani taittui hersiin ja tuli sellaiseksi kuin nyt on.”

Ensimmäistä kertaa Sigridin kuullen Yvonne puhuu avoimesti poikansa hersiin taittumisesta. Siitä on useita vuosia, kun hän edellisen kerran kuuli Yvonnen sivuavan aihetta. Kaikki piirissä ovat aina tienneet, että Yvonnen poika lukeutuu heidän vihollisiinsa. Perhoset karttavat tätä kuin tämä kantaisi hersiä sisällään.

”Mutta sinä, Sigrid, olet syytön sisaresi virheisiin”, Yvonne sanoo. Hänen katseensa harhailee kaukana, suuren kivenlohkareen takana, puiden latvoissa. Kenties ei enää tässä todellisuudessa, vaan muistojen poluilla, niillä, joista Yvonne ei mielellään puhu.

”Sinun täytyy hoitaa hänen aiheuttamansa sotku kunnialla loppuun vain, koska olet ainoa, joka tällä hetkellä voi niin tehdä. En ole pahoillani siitä, että joudut suorittamaan tämän tehtävän, sillä sinä olet piiristä ainoa, jonka voimiin minä kykenen jo täysin luottamaan.”

Yhtäkkinen luottamuksen lämpö läikähtää Sigridissä, tyrehdyttää hänen kyyneltensä vuon. Sigrid kääntää vaalean päänsä Yvonneen ja hätkähtää tämän hymyä. Sigrid ei saata liikkua Yvonnen arvostuksen edessä.

”Teissä kaikissa on virheitä, en ole kouluttanut teitä läheskään tarpeeksi, mutta sinussa minä näen kaiken mahdollisen potentiaalin. Siitä on vuosikymmeniä, kun olen saanut edellisen kerran piiriini jonkun sinun kaltaisesi. Sinä olet täysin omistautunut tehtävääsi suojelijana. Edha kulkee lävitsesi vailla ongelmia.”

”Mutta sinullahan on Illusian parantavat kädet, Estherin kasvava potentiaali ja Niila, ainoa mies, jonka edha on koskaan hyväksynyt käyttäjäkseen.” Ja sinulla oli Lovisa, kunnes tämä menetti yhteytensä edhaan ollessaan yhtä varomaton kuin aina –

Yvonne hymyilee.

”Niin, minulle on suotu useita ihmeitä. Tämä kevät on erilainen. Tunnen sen, kun edha juoksee minussa”, Yvonne sanoo lähtien astelemaan puiden lomitse kohti kylää. ”Te kaikki pääsette vielä näyttämään arvonne minulle. Sinä, Sigrid, olet luotettuni. Sinä olet ainoa, jonka tiedän pysyvän valitsemallasi tiellä. Olet ainoa, joka on riittävän vahva vastustamaan hersin kiusausta sitten, kun sen aika koittaa.”

”Ei hersi koettele kaikkia.”

”Sinä olet kuullut yön. Olet kohdannut sen silmästä silmään ja tiedät, että se on vahvistunut. Se tulee koettelemaan teistä jokaista niin kuin se on vuosisatojen ajan koetellut. Hersi haluaa kaiken. Aivan kaiken.”

Yvonnen hiljentyessä Sigrid miettii, mahtaako tämä ajatella poikaansa puhuessaan hersistä. Hersin keskus on toisaalla, toisessa olennossa, portin taakse kätkeytyneessä Kaarnassa. Silti vain Injen kohdalla Yvonnen ääneen syntyy alavireinen sointi. Vain oman verensä vuoksi vahva nainen suostuu tuntemaan surua.

Kyyneleet ovat kuivuneet Sigridin poskille. Hän ei saanut pyyhittyä niistä kaikkia. Yhtäkkinen arvostus tuntuu hetken ajan eteen lasketulta valolta. Lovisan muistelemisen aiheuttama kipu on liian suuri, jotta Sigrid ymmärtäisi täysin, millaisen vastuun Yvonne hänen harteilleen laskee luottaessaan häneen. Sigrid kulkee eteenpäin ajattelematta sellaista lainkaan. Onhan hän vihdoin saanut palasen siitä valosta, jossa isosisko aina paistatteli. Vaikka hän pelkää vieläkin, ettei yö saapuessaan palauta päivää koskaan takaisin, hän tietää Yvonnen ojentaman valon säilyvän sisällään. Sigrid aikoo antaa sen kasvaa kokonaiseksi auringoksi sisälleen. Siitä tulisi suurempi kuin mikään Lovisan hymyssä koskaan hehkunut. Siitä tulisi niin suuri, että kaikki alkuvoima kumartuisi hänen luokseen, tekisi hänestä sen, joka pelastaisi todellisuuden hersin varjolta.