Lumo: luku 4

Luku 4: Edha ja hersi

Aamu kohoaa korkealle, vaikka yö on ollut pitkä. Kidehl herää sen lempeisiin säteisiin ikkunan takana. Hetken hänen kehonsa on vielä unenjälkeisessä tokkurassa. Hän kuvittelee kuulevansa lintujensa vaikerruksen, kunnes ihoa vasten painautuva kallis kangas paljastaa hänen olevan kaukana lintuhäkeistään. Valkea, pitsireunainen peitto verhoaa hänen pitkää ruumistaan. Kun Kidehl katsoo ympärilleen, hän erottaa laakeita muotoja. Korkeat seinät, paljon koristeita, sängynpääty kullasta ja somisteista.

Huone huutaa ylellisyyttä. Vasta, kun auringon lämpö hivelee Kidehlin kohotettuja käsiä, hänen mieleensä palaa kuva hehkuvasta metsästä. Sitä seuraa naisen keinuvat hiukset, tulta heijastavat silmät. Kidehl on kaukana siitä elämästä, johon hän oli sitonut itsensä koko iäkseen. Runa ei ole enää ennallaan. Kidehl on riuhtaistu pois linnunpesästään.

Kidehl nousee ylellisestä sängystä lähes hätääntyneenä. Keho muistaa pitkän yön, palavat puut ja hevosen, jonka selkään hänet oli asetettu. Kipu tuntuu lantion seudulla, Kidehlin on vaikeaa saada itsensä kävelemään.

Käytävällä Kidehl törmää oven takana vartioiviin sotilaisiin. Kaikilla on haarniskansa alla rikasta, kuvioitua violettia. Samaa kuin hallitsijallaan.

”Tätä tietä”, toinen sotilaista sanoo, ”hänen majesteettinsa odottaa teitä.”

”Olenko minä Melisendessä?”

Kysymys jää leijumaan valkeaan käytävään. Kidehl kuljetetaan käytävältä kierreportaisiin. Koko ikänsä ainoastaan pieniä metsämökkejä ja kyläläisten kojuja nähnyt Kidehl ei ehdi reagoimaan kaikkeen, mitä näköaisti poimii hänen kävellessään ohjattuna portaat alas. Tuntemattomia pintoja, valkeaa, kovaa marmoria. Seinäviittoja kuvilla, joiden henkilöitä Kidehl ei tunne. Linnan käytävät huutavat loistokkuudesta, jonka kieltä Kidehl ei osaa. Ympäristö kaiuttaa historiaansa, Kidehl ei vain vielä tunne sen luonnetta.

Kidehl tuodaan saliin, jonka katto kurottaa puiden latvojakin korkeammalle. Pilarit ovat koukerokuvioisia, salin vasenta puolta koristaa suunnaton ikkuna. Hetken Kidehl luulee katsovansa maalausta. Lasi koostuu pienistä osista, jotka muodostavat violetin sävyistä kuvion, kuin raaemman, veistetyn version kukkasesta.

Salissa oleva valtaistuin näyttää ylimääräiseltä. Kukalta, joka ei ole ruma, mutta ei tunnu kuuluvan kimppuun. Kidehlin silmät kiinnittyvät istuimen edessä seisovaan Magdalenaan, joka on pukenut purppuranpunaisen, raskaan leningin ylleen. Kaulus on korkealle napitettu, ryhti lähes moitteeton. Magdalenan erottaisi kimpusta kuin kimpusta.

”Tervehdys, Kidehl”, Magdalena sanoo ja viittoo sotilaita poistumaan. Vain yksi, valtaistuimen oikealla puolella seisova nuori mies jää. Miehen kasvot ovat ilmeettömät, mutta eivät värittömät. Sinisissä silmissä on kiinnostuksen siemen.

Kidehl nyökkää Magdalenalle.

”Oletko saanut nukuttua lainkaan?”

Kidehl nyökkää uudestaan.

”Saanko minä tietää, miksi olette tuonut minut tänne?” Kidehlin sointuva ääni jää kieppumaan salin pylväisiin.

Vaaleahiuksinen mies Magdalenan oikealla puolella ottaa askeleen eteenpäin, katsoo kuningattareensa varmistaakseen lupansa puhua. Katse Magdalenan silmäkulmassa myöntää luvan.

Nuori mies kävelee portaat alas. Kidehl kykenee keskittymään ainoastaan miehen asuun, joka kantaa samaa väriä kuin Magdalenan purppurainen leninki.

”Saanen esittäytyä”, mies sanoo kumartaen Kidehlille syvään. Ele saa Kidehlin automaattisesti ottamaan askeleen taaksepäin. ”Nimeni on Jeremia Lannon, ja toimin Kalonian kuningatar Magdalenan oikeana kätenä. Minulle on suotu kunnia vihdoin tavata teidät.”

Miehen ylevä puheenparsi saa Kidehlin sisimmän vellomaan entistä voimakkaammin. Tunne kokeilee rajojaan, läikehtii laitoja vasten. Kukaan ei ole koskaan kumartanut Kidehlin edessä.

”Minä olen vain Kidehl”, hän sanoo kohdaten nuoren miehen avoimet silmät, ”Kidehl Sarka. Runasta.”

”Olette varmasti kuullut kuningattarelta itseltään, että Runa on nyt Melisenden hallinnon alla. Koko Kalonia lukuunottamatta lännen Soledhaa on.”

Kidehl nyökkää. Politiikka ei ole hänelle täysin vierasta kieltä. Se on maaperä, jolle hänen on uskallettava astua ollessaan linnan purppuranhohtoisen ikkunan heijastaman auringon tähtäimessä.

”Kidehlin ei tarvitse vielä tietää kaikkea siitä”, Magdalena keskeyttää Jeremian puheen. Mies vetäytyy kuningattaren tieltä. ”Me aloitamme hänen kanssaan tänään idästä. Eldithistä.”

”Miten minun läsnäoloni täällä liittyy Eldithiin?”

Magdalenan sinisilmissä käväisee sama tuli, joka niissä oli edellisenä yönä leimunnut. Tuli, joka poltti Runan metsät todistaakseen voivansa käännyttää koko maan tahtoonsa hohkaavan kuumuutensa voimalla. Nainen vaihtaa Jeremian kanssa katseen, joka pohjaa johonkin vanhaan ja järkkymättömään. Vanhaan keskusteluun, lapsuusmuistoon, johonkin Kidehlille vieraaseen. Hetken Kidehl ei tunne olevansa ulkopuolinen vain vaatetuksensa, puheensa ja syntyperänsä vuoksi. Jokin Magdalenan ja Jeremian vaihtamassa katseessa kuiskaa heidän juuriensa olevan Kidehlin katseen ulottumattomissa.

”Kaikki tässä maassa liittyy Eldithiin”, Magdalena sanoo lopulta kasvoillaan hymy kuin vanhalla, paljon nähneellä patsaalla, ”sinä tulet huomaamaan sen pian.” Nainen kävelee Kidehlin ohi, viittoo tätä mukaansa. Vasta, kun Kidehl katsoo kuningattaren avoimena soljuvia hiuksia ja mekon tummaa laahusta, hän ymmärtää, että tämän tuli palaa yhtä lujana täällä kuin metsässäkin. Mekko ei vie pois samaa voimaa, joka naisessa eli hänen ollessaan sonnustautunut haarniskaan.

”Jeremia”, Magdalena lausuu vaaleahiuksisen miehen nimen, jolloin tämä astelee rivakasti hänen rinnalleen. ”On aika.”

Magdalena ojentaa kätensä, johon Jeremia tarttuu empimättä. Hän painaa nopean, kevyen suudelman naisen kädelle, vaihtaa katseita ja astelee pois salista. Magdalena jatkaa kulkuaan Kidehl perässään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän johdattaa Kidehlin valkeiden käytävien ja portaiden kautta huoneeseen, jossa pöly tanssii nousevaa aurinkoa vasten. Kirjoja on kasattu useiksi eri korkuisiksi pinoiksi. Jokaista on luettu ja käytetty, huoneessa leijuu vanhan musteen tuoksu.

”Jeremia, jonka äskettäin tapasit, lähti juuri Eldithiin noudattamaan hänelle jo aikaisemmin antamaani tehtävää”, Magdalena kertoo.

”Miksi vasta nyt?”

Magdalena alkaa nauraa soljuvasti kuin virtaava vesi. Nauru ei ole ivallista, vaikka Kidehl tunteekin sen pistelynä ruumiissaan. Hän ymmärtää itse kirvoittavansa keväisen puron ulos Magdalenasta.

”Ystäväiseni, minä olen sodassa”, Magdalena sanoo naurun häiveiden viipyillessä kasvoilla. ”Jatkuva jännite Melisenden ja Soledhan välillä pitää minut kiireisenä. Runa valloitettiin yössä. Soledhaa ei ole valloitettu vuosisadassakaan. Se, että koko muu Kalonia on nyt hallussani, mahdollistaa pienempien suunnitelmieni toteuttamisen.”

Magdalena kumartuu alemmille hyllyille katsomatta enää Kidehliin. Hänen katseensa etsii tiettyä kirjaa, jotakin, jolla valottaa Kidehlille sitä, mitä on paraikaa tapahtumassa.

”Minun tuli odottaa, että sain Runan varmasti liitettyä Melisendeen ja pääsin paikalta pohjoisen Kidehl mukanani”, Magdalena jatkaa pyyhkien karkailevat suortuvat kasvoiltaan. Hetken hän näyttää työläisnaiselta, joita Kidehl kohtasi kotonaan. ”Nyt, kun sinä olet siinä, minulla on yksi huoli vähemmän. Sotilaani kyllä huolehtivat muista järjestelyistä, minulla on sinulle aikaa.”

”Miten minä liityn Eldithiin ja neuvonantajanne tehtävään?”

”En voi kertoa sinulle kaikkea yhdeltä seisomalta, vastahan sinut on tuotu tänne. Istu toki alas, me aloitamme tänään siitä, mitä sinun täytyy tietää itsestäsi ja suhteestasi Eldithiin. Me kaikki olemme kytköksissä sinne, tämä todellisuus on sieltä lähtöisin. Sinä vain tunnet sen paremmin kuin kukaan linnassani tai koko Melisendessä.”

”Koska kuulen, mitä kuolleet sanovat?”

”Koska edha kulkee sinussa.”

Sana pysäyttää Kidehlin. Se ei itsessään tarkoita hänelle mitään, mutta sanan etäisen tuttu sointi jää kaikumaan hänen korviinsa, muistuttamaan jostakin, jonka hänen mielensä tunnistaa. Äänteet loksahtavat paikalleen. Vaikka sana on vieras, Kidehl tunnistaa sydämessään sen sävyn. Se on erilainen kuin hautojen takaa kuiskivilla kuolleilla. Kenties hän ansaitsee tulla kutsutuksi noidaksi.

Magdalena asettaa pitelemänsä kirjan pöydälle. Sidokset ovat hajoamaisillaan, kansi on löystynyt. Hän avaa kirjan varovasti, availee ajan syömiä sivuja. Kidehl erottaa sivuilta kuvioita, pieniä pisteitä ja viivoja, jotka yhdistyvät kuin tekstiksi. Sellaisia kirjaimia kukaan Kaloniassa ei enää käytä. Silti Kidehl osaa lukea niitä kuin niiden kieli olisi aina kulkenut hänen kanssaan.

Kuvakirjoitus yhdistyy suurempiin, koukeroisiin kuviin. Ne ovat ajalta ennen mustekirjoitusta. Kidehl ei tiedä, millä kuvat on tehty. Magdalena viittoo häntä lähemmäs. Auki jätetyillä sivuilla on hahmotelmamainen kuva suuresta portista. Tuntemattomalla kielellä kirjoitetut rivit aukenevat Kidehlille.

”Maailman synty”, Kidehl lausuu katsoessaan kuvaa. Magdalenan silmät kirkastuvat. Hän nauraa jälleen.

”Minulta on mennyt koko ikä opetellessa lukemaan sitä”, Magdalena sanoo naurunsa lomasta, ”ja sinä osaat sitä noin vain.”

Kidehl katsoo Magdalenaa tummat silmät suurina.

”Niin, minä tiedän, ettet luultavasti osaa selittää, miksi osaat sitä. Siksi minä olen kanssasi.”

Magdalena kuljettaa kättään hauraalla paperilla. Kidehl ehtii laskea kuusi sormusta ohuissa sormissa.

”Minun isäni käytti koko ikänsä kerätäkseen nämä teokset”, Magdalena lausuu osoittaen muita pinoamiaan kirjoja. ”Osa, kuten tämä, on suoraan Eldithistä. Osan isäni kokosi hallintokaudellaan eri puolilta Kaloniaa. Tekstejä on hyvin niukasti, mutta ne paljastavat meille maailman, josta kukaan ei tiennyt mitään Soledhan hallinnon aikaan. Nämä tekstit kertovat meille edhasta, kaiken synnyttäneestä alkuvoimasta sekä sen kylkeen syntyneestä vastavoimasta, hersistä. Tasapainosta.”

”Meillä päin tällaista kutsuttaisiin mustaksi magiaksi”, Kidehl sanoo silmäillessään kuvaa. Hän muistaa kyläläisten ilmeet, kun hän ensimmäistä kertaa kutsui tuulen ja paransi haavan. Hänen sydämensä tuntui silloin samalta kuin nyt, kun Magdalena on vihdoin antanut voimalle nimen. Edha. Sana kaikuu hänen sisällään, täydentää sitä, mitä hän on.

”Niin, Kaloniassa ei olla täysin unohdettu edhaa ja hersiä”, Magdalena kertoo, ”sillä puheet taikuudesta ja noidista juontavat juurensa niistä. Ihmismieli voi unohtaa, mutta jokin meidän sisällämme ei koskaan. Ilman isääni en olisi koskaan saanut tietää. Nyt minä olen se, jonka tehtävä on koota kasaan palaset, jotka vielä puuttuvat.”

”Tässä lukee nimiä”, Kidehl sanoo katse keskittyneenä täysin porttia muistuttavaan hahmotelmaan, ”Helith ja Sethiel.”

Magdalenan ilme kiristyy. Sormet pysähtyvät kirjan sivuille.

”Ensimmäiset ihmiset.”

Kidehl on pelkkää odotusta.

”He, jotka syntyivät portin eri puolille. Kumpikin lähelle maata, edhaa, alkuvoimaa, joka kulki heidän suonissaan.”

”He tunsivat sen samalla tavalla kuin minäkin.”

Magdalena nyökkää hiljaa, empien.

”Minä en tiedä kaikkea. Tuskin kukaan tietää, vuodet ovat kuroutuneet umpeen ja tehneet legendoista myyttejä. Tämä kirja ei ole säilynyt aikojen alusta asti, tämä on paljon nuorempi kuin tarinat, jotka se kantaa mukanaan.”

Sivua käännetään. Portin kuvaus vaihtuu koukeroista piste- ja viivakirjoitusta sisältäväksi aukeamaksi. Ainuttakaan kuvaa sivuilla ei ole, ellei tulkitse kirjoitusta kuvaksi. Teksti kiertää spiraaleina kuin olisi taikuutta jo itsessään.

”Mistä te tiedätte nämä todeksi? Entä, jos minä olen vain luonnonoikku, ja –”

”En ole suotta käyttänyt koko elämääni selvittääkseni kaikkea sitä, joka isältäni jäi selvittämättä. Vuosituhansia vanhoja tarinoita ei voi etsiä noin vain.”

”Miten te sitten…?”

”Eldithissä tapahtuu asioita, jotka jäävät yön langettamiin varjoihin. Soledhan hallinnon aikana niistä ei puhuttu lainkaan, nyt tuskin sen enempää.”

”Asioita?”

Magdalena sulkee kirjan, pöly jää kieppumaan huoneilmaan. Kidehl seuraa katseellaan yhtä pölyhiukkasta, kunnes kadottaa sen.

”Merkillisiä iskuja. Ihmisiä on kuollut selittämättömistä syistä jo vuosisatojen ajan. Niin kauan, kun Eldithin kylänjohto on kuulunut Abelin suvulle, asiaa on pyritty selvittämään. Kylänjohtaja Ilias Abel toimii nyt Melisenden ohjeiden pohjalta. Silti on paljon seikkoja, jotka jäävät pimentoon.”

”Nämä iskut… liittyvät edhaan?”

”Tai pikemminkin hersiin. Vastavoimaan.”

Väsymys lankeaa Magdalenan kasvoille. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, vie kätensä otsalleen kuin puhuminen uuvuttaisi häntä. Kidehl katsoo naista sanomatta sanaakaan, antaa tämän koota arvokkuutensa jälleen kultahipuiksi silmiensä taa.

”Ihmisiä kuolee kaikkialla jatkuvasti, mutta vain Eldithissä tapahtumiin on yhdistetty magiaa”, Magdalena jatkaa, tällä kertaa rauhallisemmin. ”Me tiedämme näistä voimista vielä kovin vähän.”

”Miksi kukaan ei ole koskaan kiinnostunut niistä, jos ne kerran vaikuttavat kaikkeen?”

”Ihminen on unohtanut, mistä on lähtöisin.”

”Kerro minulle. Sinä tiedät.”

Hunajanvaaleat suortuvat halkovat ilmaa, kun Magdalena pudistaa päätään.

”Minä tiedän vain, että Helith ja Sethiel, ensimmäiset nainen ja mies, syntyivät portin eri puolilla. Edha, alkuvoima, se, jolla heidän tuli rakentaa maailmansa, kulki heissä molemmissa. Silti vain mies, Sethiel, syntyi puolella, jossa perhoset eivät tanssineet. Hersin puolella.”

Kidehl kurottaa kirjan sivuja, kääntää aukeamaa. Magdalenan mainitsemat perhoset liikkuvat mustina hiilihahmotelmina sivun reunoilla.

”Perhoset karttavat hersiä. Ne ovat portti edhan luo”, Magdalena lausuu.

”Olen kuullut ihmisten syövän perhosen siipiä tullakseen vahvemmaksi.”

Magdalena napsauttaa sormiaan.

”Tavat jäävät elämään. Nämä tarinat elävät meidän jokapäiväisessä elämässämme, emmekä me tiedä niiden alkuperästä juuri mitään. Meille on suotu vain nämä.” Nainen osoittaa kirjojaan.

”Miksi minulle on annettu voima, jota kukaan ei tunne? Miksi se sykkii minun kauttani?”

”Siihen minulla ei ole vastausta”, Magdalena kuiskaa ensimmäistä kertaa äänellä, jonka Kidehl ymmärtää hauraaksi. Ohueksi, kuin pintakerrokseksi.

”Entä kuinka te tiedätte, että kaikella tällä on merkitystä? Te… te käytte sotaa. Onko voimien ymmärtämisestä lainkaan hyötyä teille, jos ette kuitenkaan tiedä, kuinka ne vaikuttavat?”

Magdalenan kasvoille leviää vanhan, kivuliaan muiston muistaneen ihmisen ilme. Omaa maataan, länteen juurtunutta kuningasvaltaa vastaan taisteleva nainen on joutunut jättämään paljon taakseen saadakseen haluamansa. Tehdäkseen Kaloniasta maan, jollaiseksi sen on aina kuulunut tulla. Hänen silmiensä takana leimuavaa tulta on täytynyt ylläpitää. Magdalena tietää, että hänen näkymätön sotansa Soledhaa vastaan ei salli herpaantumista. Hänen isänsä, valtaannoussut hallitsija, ymmärsi sen. Silti juuri Magdalenan isä, Arthur Ellsworth, oli se, joka tiedosti toisenlaisen, ihmissydämeen asti kiirivän uhan, hersin, joka ei levännyt ainoastaan pinnassa. Se upposi syvempiin kerroksiin, uhkasi tuhota sisuksen.

”Hersinä tunnetun voiman uhka idän Eldithissä on pahempi kuin yksikään ihmisen koskaan kehittämä ase”, Magdalena sanoo kohdistaen kirkkaat silmänsä suoraan Kidehliin.

”Kuinka te…”

”Minulla on tiedonantaja Eldithin kylässä. Hän on kertonut minulle Helithistä ja Sethielistä sekä perhosista.” Magdalenan silmiin ilmestyy kiilto. ”Sinä et suinkaan ole ensimmäinen noitana pidetty, jonka minä saan lähelleni.”

Kidehlin on vaikea muodostaa lauseita. Hänen katseensa siirtyy perhosten kuvista Magdalenaan, eikä hän tiedä, kumpaa on vaikeampi katsoa pitkään. Kummastakin uhkuu voimaa, jota Kidehl ei yksin voi kannatella.

”Tämä tiedonantaja on jo vuosia kertonut minulle, mitä kylässä tapahtuu. Olen ensimmäinen hallitsija Kalonian historiassa, joka saa tietoonsa jotakin sellaista.”

”Hän on voinut täyttää aukkoja, joita ette vielä tienneet.”

”Osittain sitäkin. Enimmäkseen hän on kuvaillut hyökkäyksiä. Pimeneviä iltoja. Öitä, jolloin tuntuu, että yön mustuudella on elämä. Jokin rikkoutumattomassa pimeydessä tappaa kyläläisiä. Jokin, joka on hersistä lähtöisin.”

”Vaikka teillä on tiedonantaja, te että näytä tyytyväiseltä.”

Magdalenan hymy paljastaa tasaisen hammasrivistön.

”Sinä kannat paljon ymmärrystä noiden viattomien mustien silmiesi takana”, hallitsija naurahtaa. ”Olet oikeassa. Minun tiedonantajastani ei ole kuulunut useampaan kuunnousuun. Se on tavatonta. Hän ei ole ihminen, joka myöhästyisi tai pettäisi lupauksensa. Saati perääntyisi.”

Mekon laahus seuraa perässä, kun Magdalena kääntyy kirjan luota. Hän astelee ovelle. Naisen varmoista liikkeistä Kidehl tietää hetken päättyneen. Kiire vie hallitsijaa mukanaan, hänellä ei voi mitenkään olla aikaa kertoa Kidehlille kirjoittamattomasta historiasta auringonhuipusta iltahämärään. Kidehl sulkee hetkeksi sydämensä ajatukselta siitä, ettei tiedä, millainen auringonlasku Melisendessä on. Hän ei ole enää kotona.

”Lähetin Jeremian Eldithiin ottamaan selvää siitä, mitä tiedonantajalleni on tapahtunut”, Magdalena sanoo kääntyen vielä kohtaamaan Kidehlin silmät, ”minä nimittäin epäilen, että hänen henkensä on riistetty.”