Epilogi: Aamunkoi
Aurinko läikkyy puiden takana, värjää
sammalpeitteen hehkuunsa. Neljän huppupäisen askeleet kulkevat
metsän halki. Linnunlaulu soi puiden latvoissa, perhoset tanssivat
ilmassa. Vihreä on ottanut metsän omakseen, peittänyt kaiken
huntuunsa. Kesä on saapunut, aurinko kohoaa kasteen jälkeen ja
helisyttää oksia.
Edhan tuntu suonissa valmistaa
kulkijoita tulevaan matkaan. Eldithin reunalla, jossa metsä lakkaa
kuin leikaten ja kova maa ottaa kulkijat vastaan, nelikko pysähtyy.
Yvonne ojentaa kätensä, kutsuu piiriään yhteen.
Maailma on repaleinen. Johto
vaihtunut, yö väistynyt. Aurinko koskettaa uutta manteretta,
vierasta, mutta toivon täyttämää. Sormet hipovat toisiaan, edha
kiertää kehosta toiseen. He eivät sano hyvästejä. Hyvästien
aika ei ole vielä, sillä kaikki on vasta alussa, maailma on heidän
puhdistuksensa jäljiltä nuori. Piiri päästää irti. Yvonne
nyökkää. Piiri ottaa ensimmäisen askeleen Eldithin rajojen
ulkopuolelle yhdessä.
Viimeiset katseet ennen eron hetkeä.
He palaisivat yhteen. Maailma on vielä nuori. Ne, joiden veri
vuodatettiin sen synnyttämiseksi, lepäävät sydämissä, pysyvät
aina mukana. Yvonne kävelee tottunein askelein kylän rajan yli,
astelee sammalenvihreä viitta liehuen kohti Soledhaa. Reitti on
hänelle tuttu. Hän on kulkenut maan halki sen ollessa vasta uusi.
Sigrid hymyilee hänen peräänsä. Yvonne saa astua jälleen nuoreen
maailmaan, tuntea sen tuulet vasten kasvojaan.
Sigrid kohtaa Kidehlin ja Illusian
ennen kuin erkanee heistä. Kidehl aikoo Runaan. Hän palaa vanhaan
kotiinsa kertomaan kaikesta siitä, mitä on oppinut maailmasta ja
itsestään. Tasapainoa sisällään kantava Kidehl saisi vielä
paljon aikaan. Kun hän kääntää selkänsä piirille, Sigrid
tuntee jonkin läikkyvän sisällään.
Vain Sigrid ja Illusia seisovat vielä
kylän laitamilla. Illusia menee Melisendeen, maanosaan, jonka
hallinto murrettiin. Maanosaan, jossa Jeremia kuoli. Sigridin sisin
on täynnä kysymyksiä, kun he hyvästelevät toisensa. Hän tietää,
että kaiken jälkeen he kaikki kohtaisivat toisensa Eldithin
rajalla, itkisivät ja nauraisivat, kysyisivät pois kaiken sydäntä
kaihertaneen.
Pimeyden verho on vedetty pois. Sigrid
ei vielä tiedä, minne hänen jalkansa hänet kuljettavat. Kun hän
lähtee kävelemään, aron kevyt tuuli puhaltaa hupun hänen
päästään. Viileä ilma tuntuu raikkaalta kasvoja vasten.
Kyynelten valuessa kasvoille Sigrid tuntee auringon lämmön
ihollaan. Maailma on herännyt uuteen aamuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti