Kun vedet aukeavat

Väritön ruoho pilkistää auringon pitsittämän lumen alta. Jää on väistynyt puron tieltä, vesi virtaa vuolaana metsän vihreän katon alla. Aarin kädet ovat paljaat, kun hän irrottaa puukollaan kaarnaa kuolemaa tekevän puun pinnasta. Kaikki menisi talteen, luonnon omaa ei turhaan otettaisi.

”Tyttö, tulepa vähän käymään”, kuuluu vuosien käheäksi tekemä ääni Aarin takaa. Nuori nainen kääntää katsensa kohdaten akka Elnan ryppyjen kartoittamat kasvot. Aari seuraa vanhusta pitäen keräämänsä kaarnan nahkaisessa olkalaukussa, puukkonsa vyöllä.

Akka Elnan teltta on ruoan hajun kyllästämä, mustuneella kattilalla porisee Aarille tuntematon keitos. Akka istuu puulle, taputtaa kylmää maata edessään. Aari istuutuu ristien jalkansa. Kattilan porina rytmittää ajan, Aari kuulee sydämensä sykkivän sen tahtiin.

”Ojennahan kätesi”, akka Elna sanoo. Vanhuksen kasvoilta ei voi lukea mitään. Jokainen elinvuosi on piirtänyt ryppynsä tämän kasvoille, nainen näyttää ikuiselta. Aari ojentaa kätensä akan tutkittaviksi. Vanha nainen kääntää Aarin siroja, raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomia käsiä, pysähtyy nimettömän kohdalle. Aari kuuntelee kattilan porinaa, eksyttää itsensä ääneen, jotta ei tunne Elnan kivisilmien katsetta poltteena ihollaan.

Akka Elna kuljettaa kyhmyräisiä sormiaan Aarin nimettömällä. Vaatimaton haava, syvä, mutta lyhyt. Se halkoo ohutta sormea. Aari ei kohtaa akan katsetta, pöllönsilmiä, jotka näkevät kaiken, kulkevat todellisuuksien halki ja tuovat viestejä alisen puolelta, kuolleilta mättäiltä.

”Tietääkö päällikkö tästä?” Ääni on kylmempi kuin maata otteessaan pitävä talvi, se ei sula kuten lumi, ei tipu puista valossa hohtavana vetenä.

Aari pudistaa päätään.

”Mitä tämä on tarkoittavinaan? Luvattu tyttö, päällikön pojan tuleva morsian, mitä sinä oikein ajattelit?”

Aari supistaa suunsa. Hän ei vieläkään kohota katsettaan.

Kipu leviää käteen, kun läimäytys osuu sormille. Aari ei värähdäkään. Hän tietää kivun helpottavan, kun pääsee pois teltasta, antaa puiden kuiskia hänelle, puron puhua hänet puhtaaksi. Siihen asti hän sietää teltan kuumuuden, akka Elnan alati vahtivan katseen.

”Tämä ei ole päällikön pojan lupaus”, akka sihisee mustuneiden hampaittensa välistä, ”tämä on jonkun muun sinuun asettama merkki. Henget alisessakin kavahtavat sinun nimeäsi, Aari Eineantytär, mädän morsian, sukunsa surma!”

Aari kohottaa katseensa. Sinisissä silmissä kuhisee kuin muurahaispesässä.

”Yksikään henki ei minua tuomitse.”

”Kuka on se nuorikko, jonka vuoksi olet antanut merkitä itsesi häpeällisesti? Kuka saa viedä sukusi nimen ja kunnian, kenen vuoksi kannat turmiota sormessasi?”

Aari voisi nousta ylös. Huutaa, että akka Elna on väärässä, että haava sormessa on syntynyt vahingossa. Että kesä saapuu kyllä, tekee hänestä päällikön pojan morsiamen. Einean suku saisi haluamansa, nahat ja kulta vaihtaisivat omistajaa ja Aarista tulisi naiseutensa vanki.

Aari ei kuitenkaan tee niin. Hän pitää kätensä sylissä, sivelee merkittyä sormeaan. Vain ajatus syksyn lehvien värisistä silmistä ja tummista kutreista pitävät hänet paikallaan. Aari katselee akka Elnaa kuin nainen ei olisi opettanut häntä koko hänen ikänsä, auttanut jokaisessa käänteessä, kertonut hänelle tuulen nimen ja opettanut hänet kuiskaamaan männyille ja kiville.

”Minusta ei koskaan tule morsianta”, Aari henkäisee kääntämättä enää katsettaan. ”Luvattu minut on, mutta minun luontoni ei taivu siihen, minä en voi tulla miksikään muuksi kuin puut ja tuulet minun haluavat tulevan.”

Nuoren naisen uskallus saa akka Elnan siristämään silmiään.

”Sinä aiot kieltää isäsi suvun, päällikön määräyksen?”

Aari nyökkää hitaasti.

”Jos henget eivät sinua riittämiin pelota, ajattele seitsemää sisartasi. Ajattele isäsi nimeä. Sisaresi eivät koskaan naisi, isäsi nimi pyyhkiytyisi pois. Einean suku vaipuisi varjon alle.”

Aari nostaa vartensa maasta, kääntyy kohti teltan suuaukkoa. Hän ei kohota ääntään, jotta hänen sanansa eivät tavoita korvia, joille puhe ei ole tarkoitettu. Ei vielä. Aari odottaisi kevään ajan, antaisi raskaan lumipeiton väistyä ja auringon halkoa tiensä puiden katon läpi. Sitten hän puhuisi kaikkien kuullen.

”Tyttö.” Aari pysähtyy. ”Sinä et enää sido hiuksiisi kolmea helmeä. Oletko sinä luopunut siitä, joka naiselle on syntymässä annettu? Oletko antanut koskemattomuutesi tahraantua?”

Nauru läikehtii teltassa, tarttuu vahvaan kankaaseen.

”Älä huoli”, Aari naurahtaa, ”minä luovuin kolmannesta helmestä vain katsoakseni, huomaatko sinä koskaan.”

Aari ei jää katsomaan, kuinka vanhuksen maailmojen väliä halkovat silmät leimuavat, syttyvät tuleen tytön julkeuden edessä. Aari kävelee ulos teltasta, antaa keväisen ilman heiluttaa valkeita hiuksiaan, joita koristaa kolmen helmen sijaan kaksi. Osan itsestään Aari on jo antanut pois. Tyttö puristaa merkityn kätensä nyrkkiin. Kesä ei tulisi vielä. Kirpeä keväinen ilma pitäisi hänet turvassa maailmojen vihalta, joka epäilemättä kurottaisi kohti hänen luvattua sieluaan.

*

Nuotio piirtää varjonsa isän kasvoille, saa miehen näyttämään vanhemmalta kuin tämä on. Jäniksen liha louskuu sitkeänä Aarin hampaiden välissä, isän suu käy, varjot syvenevät. Aari sulkee silmänsä. Tuli hehkuu kuin muistutus, väistämätön tulevaisuus, josta kielii jokainen ilme isän kasvoilla. Aari on jo luvattu. Eläimen maku kääntyy Aaria vastaan, kun hän ajattelee, että hänet ojennettaisiin isänsä toimesta vieraalle miehelle kuin metsästyssaalis. Jäniksen elämästä kiitetään henkiä, lausutaan rukous luonnolle. Aari jäisi sitkeänä tulevan omistajansa hampaisiin, ei tulisi koskaan loppuun jauhetuksi. Hänen elämästään ei laulettaisi kiitoslaulua yhdellekään hengelle.

”Jalra, tuo minulle lisää lihaa”, isä sanoo jotakin tummaa suupielessään. Orjanainen nyökkää, astelee riistavarastoa kohti. Einean suvulla olisi pian koruja ja nahkoja, joilla maksaa päivittäinen ravinto. Aarin sydän läpättää, kun orjanainen palaa. Nuotion loimu paljastaa risteilevät haavakartastot naisen iholla. Aari sipaisee hiuksiaan, sormet löytävät kaksi helmeä. Hän nyökkää isälleen ja poistuu nuotion ääreltä kävellen metsään.

Aarin sormet ovat yhä kahdella helmellä, kun tuttu, kepeä kosketus leikkii hänen olallaan. Hämärä peittää mättäät alleen, suo nuorelle naiselle suojansa kohdata heleänruskeat silmät, miehen käden runtelema keho.

”Jalra.” Lempeys lepää Einean suvun vahimman tyttären äänessä. Hämärä paljastaa hymyn orjanaisen kasvoilla. Jalra ei katso taakseen viedessään kätensä Aarin niskaan, hivellessään kohtia, jotka on toiselle luvattu. Aari sipaisee Jalran terävää leukaa ennen kuin painaa suudelman naisen huulille. Lihan maku hiipuu taustalle, isän jykevillä kasvoille kivunnut ilme menettää merkityksen, kun toisen naisen lämpö leviää Aarin kehoon.

”Onko tullut jo aika? Joko tuulet ovat kertoneet, puut puhuneet?” Jalran äänessä on vieraan heimon korostus ja toivoa kuin keväisen auringon valoa.

”Ei vielä”, Aari sanoo vieden merkityn kätensä Jalran omalle. Orjat ovat täynnä haavoja, kukaan ei huomaa nimettömän yli kulkevaa valkoista merkkiä. ”Mutta akka Elna tietää.”

Pelko levittää rihmansa Jalran kasvoille. Terävät piirteet sortuvat, tummat kulmat kohoavat.

”Akka Elna? Muori näkee henget, hän voi vetää kirouksen yllesi, hän –”

Suu kohtaa suun, Aari imee rakkaimpansa pelon itseensä, antaa kosketuksen laskea Jalran kulmat paikoilleen, tyynnyttää rintaa rikki takovan sydämen. Kun Aari irrottautuu kosketuksesta, liekin loimun paljastama odotus isän kasvoilla palaa hänen mieleensä. Sitten Jalran kehon lämpö tavoittaa hänet, muistuttaa häntä siitä, että yksikään tuuli ei puhaltaisi häntä irti valitustaan.

”Akka Elna on opettanut minut kuuntelemaan luontoa”, Aari kuiskaa, ”ja minä tiedän, että yksikään puu ei puhu meitä vastaan. Sulje silmäsi. Kuuntele.” Jalra pitää Aarin kättä omallaan sulkiessaan luomensa, kohdatessaan niiden takaisen pimeyden. Hetken mustuus on kaikki. Sitten puiden helinä muodostaa kuvia, tuulen laulu tarinan. Aari erottaa hymyn valittunsa kasvoilla.

”Kuuletko sen?”

Jalra nyökkää. Hän pitää silmänsä kiinni, mutta puristaa Aarin kättä lujempaa.

”Henget puhuvat meille. Ne kertovat tämän kevään olevan viimeinen. Me olemme vapaita pian, aivan pian, kun vedet aukeavat ja yötuuli laulaa pahan uneen.”

”Kun vedet aukeavat”, Jalra toistaa avaten silmänsä.

Aari hymyilee. Auringon jo puiden taa laskenut hehku säihkyy hänen varmoilla kasvoillaan. Jalra jää siihen kiinni, sallii sen suoda hetkeksi hänelle lämpönsä.

*

Lieskat tarttuvat kankaaseen, valtaavat itselleen tilan ihmisen kyhäämästä asumuksesta. Ensimmäiset kiljahdukset paljastavat salaman osuneen telttaan keskellä heimoaukiota. Naiset juoksevat, orjat ohjaavat lapset syrjään, salaman välähdys on siirtynyt pelon kiilloksi silmiin.

”Se on päällikön teltta!” Aari kuulee jonkun huutavan. ”Päällikön teltta on tulessa!”

Liekkien keskeltä Aari ei etsi henkien armoa, ei lempeää sadetta, joka pyyhkisi luonnon antaman merkin pois. Hän etsii tuttuja, ruskeita silmiä ja pientä kehoa, vahvoja käsivarsia. Jalran siluetin sijaan Aarin silmät pysähtyvät liekkien valaisemilla kasvoilla istuviin pöllönsilmiin, jotka leiskuvat liekkejä voimakkaammin.

Akka Elnan kasvot ovat isäkalliota kovemmat, salamaa armottomammat. Vanhan naisen katse pyyhkii Aarin sisimmän tyhjäksi. Salama on kolmas varoitus, luonnon merkki hänelle. Ensin riistaeläimiä kuoli, nälkä vei miehiä aliseen. Sitten nälkä ja väsymys synnyttivät mädän morsiamen lailla heimolle kevättaudin, joka kaatoi mahtavia metsästäjiä ja raskaana olevia naisia, heimon tulevaisuuden kantajia.

Leimusilmät eivät anna Aarille anteeksi. Kyläläiset juoksevat jo suuren veden luo hakemaan apua luonnolta, joka on antanut kolmannen varoituksensa, vetänyt kirouksen heimon ylle. Aari seisoo paikallaan, kohtaa akka Elnan katseen. Haava hänen nimettömässään polttelee kuin henkien muistutus.

Tulen sammuttua heimoaukion keskus savuaa mustaan, tähdettömään yöhön. Hiilloksen katku leviää keuhkoihin. Aarin isä vetää hänet sivummalle, antaa päällikölle perheineen aikaa. Isän kasvot ovat yhtä kylmät kuin akka Elnankin. Noki on tahrinut miehen posken.

”Tyttäreni”, isän rinnasta kumpuaa tumma ääni. ”Henget meitä koettelevat. Tämä on kolmas varoitus.” Aari ei ole koskaan aiemmin nähnyt pelkoa isänsä kasvoilla. Kuin salama olisi synnyttänyt suunnattomassa valossaan niille ikivarjon.

”Tiedätkö sinä, tytär, ainuttakaan heimoa, joka olisi saanut luonnolta kolme varoitusta?”

Aari joutuu pudistamaan päätään, helmistä vapaat hiukset heilahtelevat selässä.

”Niin”, isä lausuu hiljaa, pidentää sanojaan Aarin sisimmän kylmetessä hiljaa. ”Sellaista heimoa ei olekaan, joka olisi kolme varoitusta kärsinyt.”

Aari ei vieläkään avaa suutaan.

”Sinä olet lakannut pitämästä helmiä hiuksissasi.”

Viimein. Jää on päästänyt vedet vapaiksi. Kevät on murtanut talven. Raukeus leviää Aarin kehoon, telttaa nuolleet liekit kieppuvat silmäluomien takana.

”Kuka on se, jonka vuoksi olet valmis vetämään kirouksen heimomme ylle? Ken saa tyttäreni mustaamaan isänsä nimen?”

Hymy leviää Aarin kasvoille. Isä ei enää säästele sanojaan. Kuva akka Elnan leimuavista silmistä ei enää häily Aarin mielessä, tyttö on syyllisyydestä vapaa.

”Minä en nai päällikön poikaa kesän tullessa.”

”Et varmasti, jos päällikkö saa tietää, että tuhon takana on sinun tottelemattomuutesi. Sitä häpeää sinä et minulle tuota, että päällikkö itse saa veresi vuodattaa. Ajattele minua, ajattele sisariasi. Kuinka heille kävisi, jos esikoinen menettäisi henkensä luopuessaan lupauksestaan?”

Keväinen helinä täyttää metsän. Aarin huulet päästävät naurun ulos. Isä ei liikahdakaan.

”Akka Elna on tiennyt talven viimeisistä päivistä saakka, että minä en aio naida päällikön poikaa. Että olen antanut merkitä käteni ja ottanut helmeni pois”, Aari sanoo pitäen hymyn kasvoillaan. ”Hän puhuu hengille. Jos tämä on minun syytäni, hän olisi kertonut siitä päällikölle jo eikä antanut taudin ja nälän viedä niin monta heimolaista.”

”Akka Elna”, isä sanoo äänen tummuessa, ”on pelkkä nainen, joka on yhteydessä maailmoihin. Jos hän on pitänyt sinun likaisen salaisuutesi, hänen verensä tulee vuotamaan kuten sinunkin.”

”Pelkkä nainen?” Aarin naurulla ei ole rajoja. Se täyttää tilan, kiertelee puita kuin horroksestaan herännyt käärme. ”Pelkkä nainen on minun valittunikin. Se, jonka olen sallinut merkitä itseni.”

Ilme, joka isän kasvoille leviää, piirtyy Aarin verkkokalvoille, lävistää hänen tajuntansa, uppoaa kehon pohjalle raskaana ja kipeänä. Kohotetut, epäuskoiset kulmat, irvistykseen vääntyvä suu. Tyttärensä kiroavan miehen katse.

”Henget minua suojelkoon”, isä kuiskaa äänellä, joka on hauras kuin talven ensijää. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tyttäreni, mitä sinä olet mennyt tekemään?”

”Minä pysyn valittuni vierellä.”

”Sinä joudut vastuuseen. Vedät henkien kirouksen nimeni ylle. Me kuolemme kaikki, heimomme tuhoutuu.”

Aari näkee välähdyksen. Akka Elnan silmät, armosta riisutut. Aari pudistaa päätään. Hän ei taipuisi.

”Minä en luovu valitsemastani naisesta. Hän on minun ja minä hänen.”

”Etkö sinä ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt? Kirous leijuu yllämme! Kolme varoitusta. Kolme. Neljättä ei tule, taivas kaatuu yllemme, sysää sielumme aliseen murskaten ruumiimme kuin pajunoksan!” Sylki roiskuu isän suupielille, raivoon taittuva kauhu kiiluu silmissä. Aari ei pakene.

”Peru tekosi oitis, pyydä luonnolta anteeksiantoa, rukoile jokaista henkeä niin kuin akka Elna on sinulle opettanut. Minä puhun päällikölle, jotta sinun hääsi järjestetään oitis. Häät lepyttävät luonnon, taivas pysyy kattona yllämme.”

Sanat katkeavat. Aarin häpeilemättömän avoimet silmät haastavat isän, mies ei kykene päästämään sanojaan ulos. Yön tähdettömän kankaan levätessä maailman yllä isä kohottaa kätensä tytärtään vastaan, pyyhkii ylpeyden kirotun lapsen kasvoilta.

”Sinä et satuta minua niin kuin sinä satutat häntä”, Aari kuulee itsensä sanovan isän avoimen nyrkin iskeytyessä hänen palleaansa vasten. Hetkeksi happi katoaa hänen kehostaan, puhe tulee ulos irrallisena, jonkun toisen omana. Isä pysäyttää kätensä. Aari tietää paljastaneensa liikaa. Kuvotus heijastuu miehen hurjistuneilta kasvoilta.

”Tyttäreni, mitä sinä olet tehnyt?”

Aari haukkoo henkeään. Kivun liekit läikkyvät kehon pohjalla.

”Oletko sinä ottanut vierellesi orjan, naisen, jonka luonto on luonut palvelemaan?”

Aari sulkee silmänsä, odottaa uutta iskua. Sitä ei tule. Aari avaa silmänsä, kohtaa isän kasvoilla leiskuvan vihan ja epäuskon. Heimo on kohdannut nälän ja kärsinyt taudin, antanut liekkien niellä aukion keskuksen. Silti vain isän kuvottuneiden kasvojen edessä Aari osaa pelätä. Kun isän siluetti katoaa puiden taa, Aarilta kestää vaivaisia sekunteja ymmärtää, minne mies on menossa. Hän nostaa itsensä mättäiden keskeltä, kulkee pelkän toivonsa, Jalralle antamansa lupauksen ohjaamana. Mikään muu ei liikuta pelon turruttamaa kehoa.

*

Aamunkoitto tuo kaksi naista kallion reunalle, vapaana vellovan veden ylle. Heimon odotukset ja ihmisen kokoinen viha on piirtänyt merkkinsä kummankin kasvoille, verisuonet helottavat punertavina poskilla. Heimo ei ole vielä herännyt aamuun, ensisäteet leikkivät taivaanrannassa. Aurinko nousi sittenkin.

Aarin sormet lepäävät Jalran omilla. Kesä on saapunut, lintujen laulu leikkii ilmassa. Heimoaukion keskus on palanut mustaksi kuten yö, joka lepää Aarin silmien takana. Jalran käsi on lämmin hänen pelkoaan vasten.

Kun Aari kohottaa katseensa, puristaa sormensa nyrkkiin, hän ymmärtää, että käsi hipoo vain muistoa naisesta, lämmittävästä tunteesta sisällä. Katse ei kohdistu enää kehenkään. Kallio hänen allaan on kylmä, kukaan ei seiso sillä hänen kanssaan. Jalra jäi yön mustuuteen. Aari kääntää katseensa, haava nimettömässä ei ole lakannut polttamasta.

Vesi Aarin alla juoksee valtoimenaan, kuohun pauhu hakkaa vasten korvia. Kallio on liukas, hyvästit on jätetty maailmojen toiselle puolelle. Aarin jalat jättävät maan, tuuli ottaa kehon vastaan. Aari sulkee silmänsä, ajattelee ensimmäistä kertaa, kun kohtasi Jalran silmät silloin, kun vedet olivat vielä jäässä ja maa roudan vanki. Silloin, kun rohkeus piti vielä kehon lämpimänä.

Keho iskeytyy vasten kiviä, talven vapauttamat aallot hipovat ruumista, jonka sisällä murskautuneet luut hakevat paikkaansa. Aarin leualle valuva veri sotkeutuu veteen kuin lupauksena siitä, että luonto unohtaisi, antaisi surun sekoittua aaltoihin.