Lumo: luku 9

Luku 9: Portin taa

Kuu repii mustan taivaan hajalle, heittää valonsa puihin. Yvonne on vetänyt ylleen suuren, hartiat peittävät huivin suojatakseen itseään viileältä ilmalta. Hänen ja yön välissä ei kuitenkaan ole mitään, mikään ei suojaa häntä hersiltä. Hän astuu metsään pää pystyssä ja selkä suorassa. Pimeys antaa hänelle tilaa, oksat väistävät hänen kulkiessaan. Metsä kihisee, jokin juoksee puissa. Yvonne ei pysähdy. Hän ei tarvitse valoa nähdäkseen eteensä. Tie portille on piirtynyt hänen kehoonsa, se muistaisi vaikka mikään muu ei toimisi.

Matka kylän pohjoispuolelta portille ei ole pitkä. Yövartijat eivät nähneet Yvonnen poistuvan. Heitä tuskin edes kiinnostaisi, mitä omanlaistaan elämää elävä nainen tekee metsässä. Säännöt ovat sääntöjä, mutta hän on aina ollut poikkeus. Antaa Koittaren elää, miten tahtoo.

Lehvät näyttävät yössä mustilta. Kaliseva ääni voimistuu portin läheisyydessä. Yvonne kietoo huivia tiukemmin harteilleen astuessaan kohti suurta, köynnösten peittämää porttia. Muistoa menneestä, muistutusta tulevasta.

”Äiti.” Pojan ääni hiljentää metsän. Yvonne pysähtyy. ”Etkö sinä tiedä, ettei yöllä saa kulkea metsässä? Se voi olla vaarallista.”

Valo syttyy Yvonnen taakse. Nainen kääntyy poikaansa päin ja kohtaa valkean, luonnottoman valon, jota tämä pitelee käsissään. Toisin kuin edhan synnyttämä valo, valo Injen sormien päissä on kylmää, elotonta.

”Oletko jälleen menossa tapaamaan häntä?”

”Se ei ole kiellettyä.” Yvonne ei salli äänensä hajota, vaikka Injen sormissa vapiseva valkea valo säteilee suoraa häneen. Hersin läsnäolo kutittaa kurkunpäätä, pyrkii sisälle.

”Voi äiti, äiti, kuinka kyläläiset reagoisivatkaan, jos saisivat tietää, mitä kaikkea sinä teet heidän selkänsä takana”, Inje nauraa. ”Ei yöllä saa kulkea metsässä. Kaarna on siellä, Kaarna yön lapsineen. Tavatonta, Koitar, kuinka sinä uskallat.”

Nimen kuuleminen saa Yvonnen astumaan lähemmäs porttia. Poikansa edessä jopa portti, jonka luona tasapaino, edha ja hersi, ovat syntyneet, tuntuu turvallisemmalta. Hersin valtaama puoli on hänelle suopeampi kuin väärää valoa käsissään pitelevä Inje, jonka toispuoleinen hymy näyttää valon heittämissä varjoissa tyhjältä.

Inje kävelee äitinsä luokse, astuu portin toiselle puolelle yhtä vaivattomasti kuin astelisi portaita ylös. Pojan seisoessa aivan Yvonnen edessä, hän huomaa epämääräisen korun tämän kauluksella. Korun osasten muoto ei heti avaa merkitystään Yvonnelle, mutta kun risteilevät kuviot kertovat nimensä, Yvonne peittää kipunsa verhoilemalla kasvonsa tuttuun kivinaamioon. Yksikään tunne ei läpäise ilmeen kylmää kalvoa. Injen kaulalla on kuolleita perhosia. Yvonne ei suostu katsomaan niitä pitkään, hän palauttaa katseensa poikansa kasvoille vaikka tietää tämän huomanneen, että hän on nähnyt perhoset.

”Sinä olet jälleen heittänyt yhden varjon piiriini”, Yvonne sanoo Injen naurua kuplivalle olemukselle. ”Kuinka sinä olet saanut tietoosi jotakin niin yksityistä Lovisasta?”

”Ajatella, että sinä et tiennyt.”

”Mutta sinä tiesit. Miten?”

”Ihmiset on helppo murtaa.” Inje suostuu vain hymyilemään.

Yvonne kääntyy suomatta katsettakaan kohtunsa hedelmälle. Inje ei seuraa häntä, hänellä ei ole mitään syytä kävellä hersin keskuksen luo.

”Äiti!” Inje huutaa Yvonnen perään. ”Ajatella, jos sinun piirisi tietäisi, että käyt edelleen tapaamassa häntä. Tai jos ystäväsi Ilias tajuaisi, että kirotessaan noitia Helithin lapsiksi, hän kiroaa sinun nimelläsi.”

Yvonne ei vastaa. Pojan provosointiyritykset valuvat yöhön. Yvonne tietää Injen tappavan valonsa heti, kun hän on mennyt. Inje on aina viihtynyt paremmin pimeässä.

Hersin puolella porttia tuntuu kuin metsä hengittäisi kulkijan kanssa. Yksikään pensas ei rasahda turhaan, jokaisella kukalla ja mättäällä on ääni. Kuunvalo sirottuu puiden lomasta, tekee kaikesta kauniimpaa katsoa. Jos Yvonnen keskittyminen herpaantuisi, hän saattaisi tuntea, kuinka oksisto kumartuisi hänen luokseen, kuinka kymmenet silmäparit kerääntyisivät ihmettelemään hänen kulkuaan. Tavallista ihmistä hersi saapuisi tervehtimään, kuiskisi harjaantumattomille korville sitä, mitä ne tahtoisivat kuulla.

Yvonnelle metsä ei tee mitään. Hän saa kulkea vapaasti, sillä hersillä ei ole enää mitään sellaista, mitä hänen sydämensä janoaisi. Ei ole ainuttakaan lupausta, jonka se voisi täyttää, ei mitään, mitä Yvonne vielä saattaisi omakseen haluta. Hänen poikansa ivaa häntä koko olemassaolollaan ja se, jota hän on menossa tapaamaan, ei enää kurota sydäntään häntä kohti. Yvonne hallitsee itsensä puiden laulun käydessä korviahuumaavaksi. Metsä leikkii omiaan. Se tietää jo, ettei häntä voi enää saavuttaa.

Kun Yvonne saapuu kohtaan, jossa puut väistyvät taivaan tieltä, näyttävät kaistaleen tähtien täplittämää ikuisuutta, hän pysähtyy. Metsä hiljenee hänen kanssaan, hetki mataa eteenpäin. Puiden lomasta lähtee liike, verkkainen ja epäinhimillinen. Puun kaarna liikkuu, irtoaa itsestään, tulee toiseen muotoon, kunnes Yvonnen edessä seisoo miehenkasvoinen olento.

Olennon kasvot ovat jähmettyneet kuin olisivat vielä osa puuta, pelkkää liuskoittunutta kuorta. Kapeita kasvoja kehystävä parta sekä pitkät hiukset ovat haurasta, rinnuksille laskeutuvaa naavaa. Hänen kehonsa on pitkä, ja koska metsä on ottanut vallan siitäkin, on vaikeaa erottaa, ovatko jalat kuin ihmisellä vai onko niiden tilalle kasvanut puiset vastineet, kuin eläimen sorkat. Pitkä käsi kurottaa kohti Yvonnea, sormien päät ovat terävät ja tummat. Ihmisyys on himmeä muisto olennon olemuksessa.

”Helith”, olento lausuu äänellä, joka on tummempi kuin taivas, syvempi kuin yksikään hauta. Hän avaa sammalenvihreinä hehkuvat silmänsä katsoakseen kuunvalossa kylpevää Yvonnea. ”Siitä on pitkä aika, kun me olemme tavanneet näin.”

Yvonne tuntee nauravansa sydämestään asti. Nauru on kepeää, se jää kieppumaan ilmaan.

”Rakkaani, sinusta on tullut tunteellinen”, Yvonne nauraa, ”edellisestä kerrastamme ei ole lainkaan niin kauan kuin kuvittelet.”

Kuunvalo saa Yvonnen punaiset hiukset näyttämään todellista tummemmilta. Kiharapuro selässään soljuen hän tiputtaa huivinsa ja astelee lähemmäs olentoa. Hän painautuu vasten tämän kehoa, kurottaa sormensa puunkuoren peittämille poskille. Yvonne sallii itsensä sulkea silmänsä ja suudella olentoa. Hetken ajan suudelma on pelkkää muistojen virtaa väsyneessä mielessä. Yvonne muistaa ajan, jolloin miehen huulet kuuluivat ihmiselle. Suudelma syvenee, muuttuu muistutukseksi siitä, ettei se aika tule haluamalla takaisin. Yvonne vetäytyy hitaasti irti kosketuksesta ja kohtaa sammalsilmät aivan läheltä. Miten hän rakastikaan niitä niiden ollessa vielä ihmiskasvoissa.

”Sinun täytyy olla epätoivoinen tullaksesi luokseni.”

”Minä en ole tuntenut epätoivoa vuosikymmeniin kiitos sinun, Kaarna.”

Miehenkasvoinen sävähtää nimeä.

”Siksikö minua vielä kutsutaan kylässä?” Ilme kaarnakasvoilla pehmenee hämmennyksen jälkeen. ”Hyvä. Sethieliä ei kenenkään tarvitse muistella.”

Miehen ensimmäisen nimen kuuleminen tämän omilta, muuttuneilta huuliltaan saa Yvonnen miltei vuodattamaan kyyneliä tämän edessä. Kaikki inhimillinen Yvonnessa heltyy miehen antaessa hänelle edes hiiltyneen palasen siitä, mitä joskus oli.

”Et tullut tänne vain, koska halusit nähdä minut”, Kaarna sanoo hiljaa. ”Haluatko saarnata minulle siitä, mitä yö on jälleen tehnyt?”

”Sinun yösi on levittäytynyt alueelleni. Kauanko hersi on jo päässyt kulkemaan olentojesi matkassa portin toiselle puolelle? Kauanko luut ovat kalisseet ja puut kuiskineet pimeän taivaan katsellessa?”

Kaarnan kasvoille leviää hymynkaltainen. Se ei elävöitä hänen piirteitään lainkaan.

”Yö ei ole vain minun. Se on aina kuulunut meille molemmille.”

Yvonne perääntyy miehensä luota. Hän tahtoisi huutaa vasten pimeyttä, ettei ole syy hersin leviämiseen. Että yö, sen sadat pienet lapset, jotka juoksevat puissa ja hyökkäävät varomattomien yökulkijoiden kimppuun, ovat pelkästään Kaarnasta lähtöisin. Keho kuitenkin muistaa toisenlaisen tarinan. Se muistaa ensimmäisen synnytyksensä, pimeyden, jota kantoi sisällään. Se ei ollut Kaarna, joka loi hersistä yön lapset täyttämään tarpeensa. Yvonnen omassa kohdussa ne kasvoivat, sikisivät yöhön. Hersi teki niistä kaltaisiaan. Edha ei saanut ihmisjälkeläisiään, pettyi ja syntyi lännessä uudelleen luodakseen elämästä jatkuvan.

Päiväinen keskustelu Sigridin kanssa palaa Yvonnen mielen laitamille hänen katsoessaan miehensä pitkää, hurjaa runkoa. Sigrid kantaa jokaista sisarensa virhettä harteillaan. Yvonne tietää, ettei tyttö ole huonoa tekoa. Tämä ei murru taakkansa alle. Silti Yvonne ei voi olla ajattelematta itseään katsellessaan Sigridin määrätietoista kulkua. Hän muistaa itsensä ajalta, jolloin syytti itseään siitä, että pahuus syntyi maailmaan hänen kauttaan. Lovisa hirtettiin hänen syntiensä tähden. Moni muu ennen Lovisaa tuhoutui, koska Yvonne ei kyennyt synnyttämään Eldithissä ihmislasta. Hän synnytti pimeitä, hersin mukaisia olentoja. Eikä hän koskaan kyennyt kohoamaan niitä vastaan.

Puiden latvojen kalistessa Yvonne tietää kuuntelevansa perintöään. Pimeyttä, jonka jätti maailmaan. Hän havahtuu muistoistansa, kohtaa Kaarnan eläväiset silmät.

”Yö on nyt sinun”, Yvonne lausuu ääni tasaisena, ”sinä kannat siitä täyden vastuun. Sinä jäit hersiin.”

”Tulitko todella tänne vain saarnataksesi minulle siitä, että yhteiset virheemme ovat alkaneet painaa sinua?”

”Melisende aikoo puuttua tapahtumiin täällä. Koko maailma kaatuu sinun tekojesi tähden.”

”En minä hersiä pakota levittäytymään. Minä en ole se, joka käskee yön lapsia tappamaan rakkaita kyläläisiäsi. Niillä on oma tahto kuten hersilläkin. Tiedäthän sinä sen.”

”Mutta sinä olet hersin keskus.”

Kaarna vie kätensä kohti paikkaa, jossa hänellä on joskus ollut sydän. Rinta on kuin kuivunut kelopuu. Siellä, ihmisyytensä menettäneen kotelon sisuksissa, lepää hersin ydin. Miehen langetessa, taipuessa hersiin, hänestä tuli sen keskus, koti tärkeimmälle osalle vastavoimaa. Jos Yvonne kykenisi, hän raastaisi kovan rinnan kynsillään auki, tekisi tyhjäksi hersin tahdon, murskaisi sen omin käsin, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kärsiä sen tähden. Hän tekisi sen, vaikka ei ole koskaan kyennyt rakastamaan ketään kuten hän rakastaa Kaarnaa, Sethieliä, ensimmäistä miestä. Ensimmäistä langennutta. Tasapaino säilyisi maailmassa, hersi palaisi luontoon eikä enää vaikuttaisi kenenkään kautta. Yö hiljenisi. Kalonian taivaan alla olisi rauha.

Yvonne ei kuitenkaan tee niin. Sen sijaan hän painaa päänsä miehen rintaa vasten, antaa kovien, pitkien sormien sivellä hiuksiaan. Hän sulkee silmänsä metsän alkaessa humista heidän ympärillään. Irvokkaiden lasten äänet ovat kuin tuutulaulu kahdelle turtuneelle.

”Tämä kevät tuo mukanaan lopun”, Yvonne kuiskaa Kaarnan pidellessään häntä lähellään. ”Minä tiedän, että se, jonka yhdessä aloitimme, päättyy ennen kuin kesän ensimmäiset aurinkoiset, pitkät päivät saapuvat.”

”Yökö sen sinulle kertoi?”

”Sinun tapasi koskettaa.” Yvonne huokaisee syvään, pakottaa itkun sisälle. Vain miehensä sylissä hän voisi hajota kuin ohut jää. ”Ja edha. Alkuvoima tietää, että hersi on päättänyt laajentaa reviiriään. Se on päättänyt ottaa kaiken.”

Pitkät sormet kietoutuvat Yvonnen ympärille. Hetken nainen hengittää sisään ruohon ja lehvien tuoksua. Vanhan, kaiken nähneen puun pinnan voimakasta, turvaksi muuttunutta ominaishajua, joka jää kiinni hänen punaisiin suortuviinsa.

”Minun piirini on vahvempi kuin koskaan. Olkoon seuraava siirtosi mikä tahansa, me olemme valmiita.”

”Minä tiedän sen kyllä.” Kaarna sulkee vihreinä palavat silmänsä. ”Entä meidän lapsemme, Helith?”

Hetken Yvonne tarttuu liiaksi ensimmäiseen nimeensä, antaa sen tuoda tunteet kuoren alta pinnalle. Hän luulee Kaarnan puhuvan yön lapsista.

”Inje”, Kaarna jatkaa, ”minä puhun meidän pojastamme.”

Tunteet uppoavat takaisin Yvonnen sisälle. Hän sulkee niiltä pääsyn pintaan.

”Injessä on harvoin keskustelemisen aihetta.”

”Onko hän vielä kylässä kuten tähänkin asti?”

”Injestä ei niin helpolla pääse.”

Yvonne tuntee Kaarnan huokaisun kehoaan vasten. Siinä, missä Yvonne on jo kauan sitten luovuttanut Injen suhteen, mies jaksaa vielä elätellä toivoa. Yvonnesta on pelkästään ironista, että heistä kahdesta juuri hersiin taittunut näkee potentiaalia kauan sitten turmeltuneessa pojassa.

Äitinä Yvonne tietää olevansa läpimätä. Kirottu. Ensimmäisen kerran, kun hän onnistui luomaan aitoa, oikeaa elämää, hän joutui synnyttämään sen kaukana kotoa. Edellisen synnytyksen aiheuttama kipu ja syyllisyys ajoivat hänet Soledhaan asti synnyttämään pojan, josta tuli hänen pahin kirouksensa. Injen syntymän jälkeen ei ole kulunut päivääkään ilman, että Yvonne tahtoisi paeta itseään ja tekemäänsä virhettä. Silti hän kohtaa miehensä silmät ja suostuu puhumaan heidän yhteisestä lapsestaan. Siitä ainoasta, joka kulkee ihmisen muodossa Kalonian taivaan alla. Yvonnelle olisi helpompaa, jos Injekin olisi epäinhimillinen, pimeä olento kuten yön lapset. Tyhjät silmät ovat ihmiskasvoissa paljon pelottavammat.

”Inje on aiheuttanut uudenlaisia konflikteja keskuudessamme.” Yvonne ei tiedä, miksi kertoo siitä miehelle. Kenties Kaarna on edelleen ensin hänen miehensä ja vasta sitten hänen vihollisensa.

”Minä tiedän siitä. Siksi minä kysyin.”

”Sinunkö käskystäsi hän…?”

”Inje ei ole ollut vuosisatoihin kenenkään käskettävissä. Varo häntä, hän on käynyt levottomaksi. En enää tiedä hänen aikeistaan. Hän kieltäytyy puhumasta niistä, vaikka kulkee kanssani portin samaa puolta.”

Ensimmäistä kertaa vuosiin Yvonne kuulee Kaarnan puhuvan puolista. Vaikka vihollisuus juoksee jo heidän verissään, Kaarna on aina väittänyt, että tasapainon edessä ei oikeasti ole puolia. Edha ja hersi ovat hänen sanojensa mukaan pohjimmiltaan samanlaisia. Yvonne ei ole koskaan suostunut uskomaan sitä. Hän on kokenut voimista vain toisen juoksevan sisällään.

”Inje ei ole vaarallinen”, Yvonne sanoo vetäytyen Kaarnan kosketuksesta.

”Meidän poikamme ei ole typerä.”

”Sinun ei kuulu varoittaa minua olennosta, jonka sinun oma voimasi on vetänyt puoleensa.”

”Hersi ei ole minun voimani.”

”Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.”

Hiljaisuus laskeutuu kahden ensimmäisen ihmisen ylle. Heidän välillään ei ole enää muuta keskusteltavaa kuin maailman tilanne, edhan ja hersin jatkuva kamppailu. Miten saman voiman kahdesta puolesta voi tulla toistensa vihollisia ihmisten käsissä?

Yvonne kumartuu nostamaan huivinsa ja kietoo sen ylleen kuin osoittaakseen Kaarnalle olevansa vielä ihminen, kykenevä suojelemaan edhaa ja maailmaa, vaikka Kaarna vyöryttäisi kaiken olemassaolevan pimeyden sen ylle. Yvonne suo miehelle katseen, josta tämä lukee kaipuun ja välityksen, kaiken sen, johon Yvonne ei voi enää koskaan jäädä. Hän voi painaa päänsä Kaarnaa vasten, mutta se ei palauta tätä hänelle. Yvonne astelee pois avoimen taivaan alta, palaa puiden suojiin ja kuulee, kuinka Kaarna sulautuu jälleen osaksi metsäänsä.

Koko kotimatkan ajan metsä laulaa Yvonnelle. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän erottaa lasten laulussa silkan surun.