Luku
5: Kaliseva metsä
Valot sammuvat yksi kerrallaan.
Hiljaisuus laskeutuu harsona Eldithin kylän ylle. Ilias Abelin
käskystä metsän laidalla seisoo kaksi henkilöä vartiossa.
Jokaisena yönä jonkun täytyy kohdata yön musta, kuhiseva massa,
helisevä metsä sen takana. Niila seisoo metsän laidalla ilman
lyhtyä tai kynttilää. Sigrid on asettunut hänen vierelleen.
Asento ei pyytele anteeksi. Ilias ei osoittanut ilahtumisen merkkejä
ideasta laittaa kuolleen Andersenin eloon jäänyt sisko poikansa
kanssa vartioon. Sigrid ei vierasta ajatusta. Hän ei ole siskonsa.
”Jokin liikkuu”, Sigrid kuiskaa.
Hän ei uskalla kohottaa ääntään, sillä metsä saattaisi
vastata. Sigrid on puristanut kätensä nyrkkiin, hiljainen voima
sykkii sormenpäissä, pitää pimeän poissa kylästä.
”Me olemme valmistautuneet.”
”Ensi yön vartijat eivät
välttämättä ole. Isäsi voi asettaa paikallemme kenet tahansa
kyläläisistä. Meistä vain viisi ymmärtää jotakin siitä, joka
metsässä liikkuu.”
”Me viisi olemme hengissä vielä
auringon noustuakin. Me tulemme aina olemaan suojelijoita.”
Sigrid irvistää. Liikehdintä
metsässä kasvaa, äänet kohoavat ylempiin kerroksiin. Metsä
liikkuu, hengittää. Kova kalahtelee kovaa vasten kuin luu. Sigrid
on kuullut vastaavan ensimmäistä kertaa ollessaan juuri ja juuri
sen ikäinen, että saattaa muistaa sen. Pelkkä taimi.
Silloin isosisko oli taputtanut päähän
ja nauranut, sanonut, että Kaarna se siellä pitää pitojaan
ihmisten nukkuessa. Sigrid oli kysynyt Kaarnasta. Vastaukseksi hän
sai sormen suulleen, ssh, nämä ovat aikuisten satuja,
vaarallisia ja mustia. Isosisko kertoi olennosta,
joka eli pimeästä voimasta. Voima oli väkevää ja nälkäistä,
se tahtoi levittäytyä. Kaarna oli sen keskiössä, ei enää
ihminen, ei enää täysin elävä. Silti sen sisällä sykki
ihmissydän, kokoon kuivunut ja näivettynyt. Sydän, jolla oli aina
nälkä.
Lapsena tarina oli hämmentänyt
Sigridiä aina niin kauan, että hän ymmärsi jokaisen kylässä
tuntevan sen. Kaikki tiesivät metsässä elävän Kaarnan, syyn
sille, miksi metsässä olevan portin toiselle puolelle ei koskaan
saanut mennä. Siellä, missä Kaarna eli, ei ollut ihmisjaloille
sijaa astua. Perhosetkaan eivät koskaan lentäneet portin toiselle
puolelle.
Myöhemmin tarinoista tuli Sigridille
keino ymmärtää maailmaa. Myytit avasivat itsensä, paljastivat
todellisen luonteensa. Kun hän kuuntelee liikehtivää metsää
isosiskonsa sijaan vierellään Niila, hän tietää, että pian
perhoset eivät lennä enää missään. Kun portin väärälle
puolelle jäänyt maailma on ryöminyt lopullisesti pois alueeltaan,
alkuvoimalle ei jää sijaa virrata metsän suonissa.
Kalina yltyy. Mukaan yhtyy korkeampi
ääni, helisevä sointu, jota kumpikaan nuorista vartijoista ei
täysin tunne.
”Yö ei tule tänne”, Niila sanoo,
kun tuntee Sigridin jännittyvän, ”me olemme piirtäneet rajan. Se
ei saavu luoksemme niin kauan, kun käytämme edhaa.”
”Yön lapset eivät pelkää edhaa.”
”Emmekä me niitä.”
Pensas rasahtaa. Niila vetäytyy
taaksepäin, vie kätensä yhteen. Sigrid pitää kiinni pojan
olkapäästä, tuntee, kuinka edha kulkee tämän kehossa siirtyen
kosketuksen myötä häneen. Niila painaa silmänsä kiinni ollakseen
tiukemmin kiinni voimassa. Sigrid pitää siniset, suuret silmänsä
avoimina kohdatakseen pystypäin mustana kohti vyöryvän yön,
metsän ja kylän rajaa hipovan voiman.
Niila on jännittynyt äärimmilleen,
kun pensaan takaa asteleva nuori mies ojentaa ohuet kätensä ylös
ja vetää kasvoilleen toispuoleisen virneensä.
”Rauhassa, Niila”, poika lausuu,
”minä tässä.”
”Inje!” Niila hengähtää.
”Helithin nimissä, olisin voinut…”
Niilan käyttämä ilmaisu jäykistää
Injen. Muutaman sekunnin ajan pisamakasvoisen pojan kasvot ovat kovaa
marmoria, silmät tyhjät kuilut. Sitten hymy palaa suupielille.
”Kas, Sigrid, tervehdys sinullekin.
Minulla olikin sattumoisin juuri sinulle asiaa.”
”Yöllä ei ole sallittua poistua
asunnostaan. Mitä sinä metsässä teit?” Sigridin kulmat ovat
kurtistuneet. Injen hymy vain levenee.
”Minulla on asiaa sinulle.”
”Minulle?” Sigrid luo
silmäkulmastaan katseen Niilaan. Kaikista kyläläisistä juuri
Niila on se, joka on osoittanut lämpöä Yvonnen poikaa kohtaan.
”Minä tahtoisin puhua sinun
sisarestasi.” Injen kasvot tyhjenevät. Niille ei jää merkkiäkään
aiemmasta hymystä.
”Sekin on valitettavasti kiellettyä
näiden tähtien alla.”
”Mitä sanottavaa sinulla on
Lovisasta?” Niilan kirkas ääni rikkoo jännitteen. Sigrid katsoo
poikaan kuin tämä olisi pettänyt hänet koko olemuksellaan. Pelkkä
isosiskon nimen kuuleminen saa tuhannet madot kihisemään Sigridin
ihon alla.
”Sinulla ei voi olla ainuttakaan
syytä palata Lovisaan nyt, kun hänen teloituksestaan on jo aikaa”,
Sigrid sanoo ristien kätensä. Tunne, joka hänen sisällään
kuplii, ei ole surun kaltainenkaan. Surun hän on haudannut yhdessä
sisarensa kanssa.
”Minä en ole saanut aiemmin
mahdollisuutta puhua kanssasi kahden kesken.”
”Me emme ole kahden kesken.”
Inje hymyilee jälleen. Sigrid on
varma, ettei ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän sydämestään.
”En ole koskaan laskenut Niilaa
sillä tavalla kuin te muut. Niilahan on kuin osa minua. Hän saa
kuulla kaiken, mitä minulla on sanottavana.” Inje astuu lähemmäs,
laskee kätensä Niilan olalle. Kosketus on puhtaan veljellinen,
Niila ei sysää kättä pois. Hän ei ole koskaan tehnyt Injelle
niin.
Sigridin olemus jäykistyy. Hän
silmäilee sekä kalpeakasvoista Injeä että metsää tämän
takana. Äänet eivät ole lakanneet, ainoastaan väistyneet kulkijan
tieltä. Sigridin tai yhdenkään muunkaan piiriin kuuluvan ei enää
tarvitse kyseenalaistaa, miksi yö väistää Injeä. Inje on
valinnut polkunsa jo kauan sitten.
”Niila, tiedätkö sinä tästä
jotakin?”
Kylänjohtajan poika pudistaa päätään.
”Inje, mitä sinä teit metsässä?”
Niila nyökkää puiden suuntaan.
”Saavuin teidän luoksenne.” Inje
siirtyy Niilan luota aivan Sigridin eteen. Hän on vain hivenen
tyttöä pitempi. Sigrid ei vahingossakaan peräänny.
”Minä olen pitänyt teiltä tätä
tietoa jo pitkään, mutta nyt, kun jopa sinun isäsi on alkanut
huomata hersin liikehdinnän, voinen kertoa teille toisesta
huolenaiheesta”, Inje sanoo nyökäten Niilaan päin mainitessaan
tämän isän.
”Sinun ei tarvitse kertoa minulle
mistään Lovisaan liittyvästä. Minä olen jo tietoinen kaikesta.
Et saa peloteltua Yvonnea näin.”
Sigridin sanat saavat Injen ottamaan
vain sen verran etäisyyttä, ettei tunne tytön hengitystä
kasvojaan vasten.
”Minun ei tarvitse pelotella rakasta
äitiäni teidän kauttanne”, Inje sanoo virnistäen, ”jos
haluaisin hänelle harmia, toisin sen hänen ovelleen.”
”Inje.” Niila, joka on aina nähnyt
Injen ihmisenä sen sijaan, että katsoisi Yvonnen, piirin johtajan
langennutta lasta. ”Sinun ei tarvitse…”
”En ole vielä aloittanutkaan.”
Inje kääntyy jälleen Sigridin puoleen, kohtaa tytön kalvakoiksi
käyneet kasvot ja jäänsiniset silmät. Samanlaiset kuin
isosiskollaan.
”Sigrid, ystäväni, sinun rakas
sisaresi oli petturi”, Inje sanoo kääntäen päätään kuin
harakka, odottaen reaktiota. Sigrid ei värähdäkään.
”Hänet hirtettiin siitä hyvästä,
kiitos huomiostasi.”
”En tarkoittanut kylän
keskuudessa”, Inje jatkaa.
Sigrid siristää silmiään.
”Lovisa ei pettänyt pelkästään
kyläyhteisöä levittämällä perättömiä syytöksiä ja
syyllistyessään mustaan magiaan, kuten kyläläiset sen
haluavat ilmaista”, Inje sanoo, tällä kertaa hiven
huvittuneisuutta äänessään, ”vaan myös teidän pienen
piirinne. Hän oli petturi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lovisa
levitti tietoa piirinne ulkopuolelle.”
Yön äänet kuulostavat Injen sanojen
myötä entistä kiihkeämmiltä. Luut kalahtelevat toisiaan vasten,
kilkutus kaikuu koko puustossa. Sigrid yrittää ottaa kontaktia
Niilaan, mutta nuori mies katsoo Injeen kuin ei ymmärtäisi lainkaan
tämän puhumaa kieltä.
”Yvonne olisi saanut tietää
siitä”, Sigrid sanoo säilyttäen rauhan äänessään. Inje vain
leikkii hänen kanssaan. Poika ei ole tosissaan.
Inje pudistaa päätään. Sigridin
järkkymättömyys huvittaa häntä entisestään.
”Rakas äitini ei suinkaan ole
täydellinen. Hän ei tiedä kaikkea, mitä hänen pienessä
noitapiirissään tapahtuu.”
”Me vältämme sen sanan käyttöä.”
Inje kohauttaa kapeita harteitaan.
Sigrid jähmettyy, kun Inje etsii tumman liivinsä taskusta muutaman
kirjeen. Melisendessä käytetty kultainen sinetti kiiltää
kuunvalossa. Niila henkäisee, hän ymmärtää ennen Sigridiä.
”Kuningattaren sinetti”, Niila
hengähtää. ”Jakoiko Lovisa tietoa piiristämme Kalonian
kuningattarelle?”
”Lovisa ei olisi –”
”Katso itse, Sigrid”, Niila
keskeyttää ojentaen kättään Injelle. Punahiuksinen poika ojentaa
kirjenipun ystävälleen. Kuunvalo riittää Niilalle ja Sigridille,
heidän silmänsä ovat harjaantuneet pimeässä. Silmäilyn
perusteella kirjeet ovat aitoja. Niiden sisältö vaihtelee, mutta
ydin on sama – Lovisa Andersen, siveettömyydestä ja noituudesta
hirtetty nuori nainen, Sigridin isosisko, jakoi piirin sisäistä
tietoa pääkaupunkiin. Edha ja hersi mainitaan useampaan kertaan
kuningattaren koukeroisella käsialalla kirjoitetuissa kirjeissä.
Paperi huutaa julki kaiken salatun.
”Voitte näyttää kirjeet
Yvonnelle, kun kerrotte hänelle, millaisiin ongelmiin hän on tämän
kyläpahasen saattanut”, Inje naurahtaa kävellen kaksikon ohitse.
”Inje, odota.” Niilan ääni saa
nuoren miehen pysähtymään. ”Tarkoittaako tämä, että nyt
ihmiset Eldithin ulkopuolella ovat tietoisia voimista?”
”Lukekaa itse. Kuningatar Magdalena
vaikuttaa järjen naiselta, vaikka mitä minä siitä tietäisin.
Voitte joka tapauksessa olettaa, että pian joku ilmestyy tänne
kyselemään ja ihmettelemään. Voitteko ottaa sen riskin, että
maailman todellinen luonne paljastuu kaikille?”
Niila pudistaa päätään. Metsä
jatkaa kalisemistaan, se tuntuu nauravan nuorten hädälle. Niila
ymmärtää, että jos tieto edhasta ja hersistä leviää maailmalle
tällaisena hetkenä, se voi aiheuttaa ylimääräisiä konflikteja.
Ihmiset Eldithissäkään eivät tiedä, mitä maailmassa tapahtuu
heidän ummistettuaan silmänsä. Vain piiri tietää, millaiset
voimat metsässä juoksevat. Ne ovat olleet nälkäisiä liian
pitkään pysyäkseen rajojensa sisällä.
Kun Injen kapea selkä katoaa
hirsitalojen taa, Sigrid sallii itsensä kirota. Hän painaa kätensä
nyrkkiin, pyörii hetken ympyrää kuin etsisi jotakin todellisuuden
osaa, johon tarttua. Lovisan varjo heittäytyy hänen ylleen vielä
tämän kuoltuakin. Isosiskon muisto ei salli hänen elää rauhassa.
”Tällaista ei voi tapahtua nyt”,
Niila huokaisee tarttuen levotonta Sigridiä ranteesta. Tyttö
pysähtyy ja kohtaa Niilan selkeät, rauhalliset silmät. Ne
palauttavat hänet hetkeen.
”Lovisa ei koskaan lähde minusta.”
”Rauhoitu, Sigrid, tämä ei ole
sinun vikasi.”
”Lovisan olisi pitänyt kuolla ennen
kuin hän ehti tehdä mitään tällaista.”
Niila vetää ystävänsä lähemmäs,
tarttuu häntä harteista ja ravistaa kahdesti vain saadakseen
kiillon palaamaan silmiin. Niila ei ole koskaan ollut riittävän
lähellä Sigridiä ymmärtääkseen, millaiseen maailmaan tämä
joskus itsensä upottaa. Sisaresta puhuminen saa Sigridin aina
kadottamaan hetkeksi suuntansa.
”Me kerromme tästä Yvonnelle aamun
kohotessa. Hän tietää aina, mitä tehdä, meidän on luotettava
häneen”, Niila sanoo. Pojan heleä ääni katoaa yöhön, Sigrid
erottaa sanat, mutta ei pysähdy ymmärtämään niitä täysin.
”En usko enää aamunkoittoon.”
”Sigrid, meidän on pakko uskoa.
Muut piirissä uskovat myös. Hersi ei syökse kaikkea yöhön, se ei
voi, vaikka Inje jatkaisi meidän pelotteluamme ja taivas kävisi
mustemmaksi. Minä puhun Injelle huomenna. Luota minuun.”
Sigrid kääntää katseensa poispäin.
Hän palaa metsänreunaan, samaisiin pensaisiin, joiden keskeltä
Inje hetki sitten heidän luokseen käveli. Ensimmäistä kertaa
aikoihin Sigrid ei osaa kuvitella auringonsäteiden nousevan puiden
takaa. Sigrid ei sulje silmiään. Jos maailma jää yöhön, hän
tahtoo kohdata sen avoimin silmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti